Tästä on kulunut aikaa, mutta lienee paikallaan muistuttaa asiasta uudelleen. Vuonna 2004 Behe ja Snoke tekivät paperin jossa simuloitiin evoluutiota geenienkahdentumisilla ja tutkittiin proteiinien ominaisuuksia. Kerrataan mitä Behe tarkoittaa redusoimattomalla monimutkaisuudella. Tähän on kaksi määritelmää. Darwin's Black Box-kirjassa esitettiin useisiin osiin keskittyvä määritelmä. Poista systeemistä jokin osa, jos funktio lakkaa toimimasta, niin kyseessä on redusoimattomasti monimutkainen systeemi. Toinen määritelmä liittyy monimutkaisen systeemin mahdolliseen kehitysreittiin. Jos kehitysreittiin kuuluu yksi tai useampi neutraali askel, eli kohta joka on tarpeellinen, mutta ei tarjoa positiivista valintapainetta. Mitä enemmän tällaisia askelia, sitä suurempi redusoimattoman monimutkaisuuden aste.
"An irreducibly complex evolutionary pathway is one that contains one or more unselected steps (that is, one or more necessary-but-unselected mutations). The degree of irreducible complexity is the number of unselected steps in the pathway."
-Michael Behe
Behen ja Snokesin paperi sai vastineen Science-lehdessä. Siinä Bridgham, Carroll ja Thornton ovat tehneet valtavan urakan. He rekonstroivat proteiinisidosten kehitysreittejä, ja loivat samalla muinaisia proteiineja.
Ideana on avaimen ja lukon tutkiminen. Toinen molekyyli (steroidihormooni nimeltään kortisoli) on avain, samoin(aldosteroni). Näille on omat reseptorit, eli lukot. Eri eläimillä on eri yhdistelmiä. Joillakin on kaksi eri reseptoria, joihin tarvitaan omat kaksi avainta. Joillakin on yksi reseptori johon käy kaksi avainta. Joillakin on kaksi eri reseptoria, ja molempiin käy kaksi eri avainta.
Tutkijaryhmä teki sukupuita olemassa olevista avainten ja lukkojen geenisekvensseistä ja analysoivat niitä. He loivat sekvenssien "esi-isän". He saivat selville mitä mutaatioita tarvittiin avainten kehitykseen tästä alkumuodosta. He saivat selville missä järjestyksessä nämä mutaatiot ovat tapahtuneet eri eläinten kehityshistoriassa. Kaiken kaikkiaan erittäin nerokasta työtä. Mikä parasta, he ovat osoittaneet miten proteiinien sidoskohdat ovat kehittyneet, asteittain.
Bridgham, Carroll ja Thornton esittivät miten monimutkaiset proteiinisidokset ovat kehittyneet mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta. Behen ja muiden IDeistien täytyi siis reagoida paperiin. Ja niinhän he tekivät. Behen vastaus oli tämä(minun käännös):
"En todellakaan luokittelisi heidän systeemiä IC:ksi. Ne IC-systeemit joista kerroin Darwin's Black Box-kirjassa sisältävät monia, aktiivisia proteiineja. Heidän "systeeminsä" koostuu vain yhdestä proteiinista ja sen ligandista.[X]"
Kas kummaa. Bridghamin, Carrollin ja Thorntonin työ onkin yhdentekevää redusoimattoman monimutkaisuuden selittämisessä! Mutta mitä ihmettä? Behen ja Snokesin paperissa käsiteltiin happea kuljettavan hemoglobiinin kykyä reagoida orgaanisen fosfaattimolekyylin kanssa. Homma on monimutkaista, ja Behe onkin ilmoittanut erittäin selvästi, ja jopa valan velvoittamana Doverin oikeudenkäynnissä, että heidän käsittelemä hemoglobiini-fosfaattin sidos on redusoimattomasti monimutkainen biokemiallinen systeemi. Siinä on vain kaksi komponenttia: DGP-molekyyli ja hemoglobiini. Toimivan DPG-sidoksen ilmestymiseen tarvitaan vain kaksi mutaatiota. Tällöin myös B, C ja T:n käsittelemä aldosteronin sidoskohta on IC. Siinäkin on kaksi komponenttia, ja niiden kehitykseen tarvittavat mutaatiot on jäljitetty.
Tämä onkin kätevä taktiikka. Kun jotkut onnistuvat selittämään miten IC-systeemi on kehittynyt evoluution kautta, niin sanotaan vain, ettei systeemi ollutkaan IC. Lälläspöö!
[X] Ligandi on molekyyli, joka sitoutuu toiseen, yleensä suurempaan molekyyliin: esim. hormoni tai sen vastine, joka sitoutuu reseptorimolekyyliin, tai antigeeni, joka sitoutuu vasta-aineeseen.
No comments:
Post a Comment