Tapakristillisyyden puolustus

Liisa Raipala kirjoitti Aamulehden Sunnuntai-liitteessä tapakristillisyydestä. Hänen ajatukset uskonnosta ja kirkosta ovat ehkä kaikkien yleisimpiä Suomessa. Raipala ei pidä itseään erityisen uskonnollisena.
"Kirkko uskontoineen jää helposti arjen hyörinässä aika kaukaiseksi instituutioksi."
Jumalanpalveluksissa on paljon tyhjiä penkkirivejä, vaikka kaupungissa on nykyään enemmän ihmisiä kuin kirkkoa rakentaessa. Kirkon jäsenenä pysytään kuitenkin sitkeästi vaikka kirkon opetukset olisivat kaukaisia. Tämä on arkipäivää Suomen kirkossa.

Sitten kommentointia.

"Useimmat haluavat haluavat kääntyä kirkon puoleen ainakin syntymän, läheisen ihmisen kuoleman tai avioitumisen kaltaisissa elämän käännekohdissa. Kristillisyydellä siis on yhä merkityksensä", sanoo Raipala.

Kristillisyydellä ei sinällään ole merkitystä tapakristitylle. Rituaalit ovat ne mitkä pitävät tapakristityt kirkossa. Enkä voi moittia uskonnottomien versioiden järjestäminen vaatii enemmän aikaa ja miettimistä. Vuosien myötä ihmiset voivat kuitenkin hiljalleen oppia, että vaihtoehtoisia rituaaleja, ilman uskonnollista taustaa, on olemassa.

"Toivon elämäntaivaltaan aloittelevalle lapselleni kaikkea mahdollista turvaa maailman vaaroja vastaan, joten annos jumalan siunausta ei ole ainakaan pahitteeksi."

Tuollainen taikausko tuo varmasti psykologista tyydytystä äidille, joten en viitsi kritisoida tuollaista toivoa. Ei siittä ole haittaa, ellei lapsi sitten hurahda mystiseen lahkoon varhaisnuoruudessaan. Mutta se on aika epätodennäköistä.

"Vaikka uskonto ei suomalaisten elämässä kovin näkyvästi ilmenekään, se on edelleen kulttuurimme arvomaailman taustalle. Kaikkien ihmisten arvokkuuden tai toisten huomioon ottamisen ihanne kumpuaa kristillisestä lähimmäisenrakkauden vaatimuksesta. Näiden ihanteiden toivoisi säilyvän yhä kovenemassa maailmassamme, joten ohutkin keskivertokristillisyys on arvokasta."

Mistä aloittaa? Ehkä minun ei kannata enää välittää siitä kun uskonnottomia kuvaillaan epäsuorasti arvomaailmattomiksi, itsekeskeisiksi ihmisiksi jotka eivät rakasta lähimmäisiään. Kun asiasta huomauttaa, niin saa anteeksipyytelevän huomautuksen siitä kuinka uskonnottoman arvot ovat ihan oikeasti olemassa, mutta ne kuitenkin tulevat - mutkan kautta - kristinuskonnosta. No kiitos. Jotkut kuitenkin ajattelevat ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä, eikä rakastamiseen tarvita yliluonnollista mandaattia.

Tapakristillisyys on ainakin minulle eräänlainen ongelma. En viitsisi kritisoida sitä, sillä suomalainen tapakristillisyys on kuitenkin käytännössä moraaliltaan samaa kuin sekulaarit virtaukset. Tuskin kovin moni tapakristitty hakee moraalisia ohjenuoria kirkolta, vaan päätyy niihin oman päättelyn kautta. Homoseksuaalisuutta hyväksytään/paheksutaan suunnilleen saman verran. Sekulaari ja tapakristitty ovat saman verran rasisteja. En löydä tukevaa tutkimusta näille asioilla, vaan kirjoitan ihan perstuntumalta.

Aamulehdessä oli samalla sivulla parempi teksti, jonka kirjoitti Ari Rath.