Surkastuma, merkki menneisyydestä

New Scientist sisältää hyvän artikkelin surkastumista ja siitä mitä ne oikeasti tarkoittavat evoluutioteorian yhteydessä. Vuonna 1893 saksalainen Robert Wiedersheim laati ensimmäisen laajan listan surkastumista. Listalla oli aluksi 86 surkastumaa ihmisessä. Myöhemmin lista on muuttanut pituuttaan niin paljon ettei kukaan tiedä mitään varmaa lukua. Surkastuman määritelmää on jopa ehdotettu turhaksi. Joskus esitetty määritelmä menee vähän pieleen. Joskus kohdalleen. Tähän on vaikuttanut kreationistien levittämä sanoma surkastumien epätieteellisyydestä. Asia nähdään poliittisena kiistana, joten biologit eivät mielellään keskustele aiheesta.

Surkastumalla ei tarkoiteta jotain millä ei ole mitään toimintoa, sillä määritelmään kuuluu jotain olennaisempaa. Surkastumat ovat enimmäkseen tai kokonaan hyödyttömiä elimiä niiden alkuperäisen toiminnan suhteen- joten niillä voi olla uusia toimintoja. Surkastumien tunnistamisessa on jotain hyötyä. Taksonomia hyötyy lajittelun helpottumisesta, kun lajien välisiä eroja ymmärretään paremmin. Lääketieteessä taas voidaan tietää mitkä aikuisten "turhat" elimet voivat olla tarpeellisia kehityksen aikana. Jos määritelmä olisi pelkästään toimimattomuutta käsittelevä, niin surkastuma olisi käsitteenä yhdentekevä yhteisen polveutumisen kannalta.

Wiedersheimin alkuperäisellä listalla oli elimiä, joilla oli aivan selvästi jokin tehtävä: kolme pienintä varvasta, verisuonien läpät jotka estävät veren virtaamisen väärään suuntaan. Surkastumalla voi siis olla jokin tehtävä.

Hyvä esimerkki elimestä jolla ei ole tehtävää, mutta ei myöskään ole surkastuma, on miesten nänni. Ollakseen surkastuma elimellä on täytynyt olla jokin alkuperäinen tehtävä. Miesten nännillä ei ole voinut olla mitään kuviteltavaa tehtävää, sillä se on ihmisen alkiokehityksestä johtuva "periytyvä" ominaisuus miehillä, joka toimii ymmärrettävistä syistä vain naisilla, eikä sen ilmenemisessä miehillä ole negatiivista valintapainetta.

Lentokyvyttömien lintujen siivet ovat täydellinen ja selkeä esimerkki surkastumasta. Ihmisissä selkein surkastuma taitaa olla häntäluu. Kreationistit ovat nopeita huomauttamaan, että häntäluulla on tehtävä: se on eri lihasten kiinnityspiste. Mutta tämä ei poista sen statusta surkastumana. Kun elimellä tai rakenteella vähentynyt valintapaine, niin se voi esiintyä eri muodoissa. Siksi surkastuman merkki on vaihtelevuus. Ihmisten häntäluu on juuri tällainen rakenne. Se on jäänne nisäkkäiden hännästä, jonka nykyinen tehtävä on olla ankkuri anuksen lihaksille. Yleensä häntäluu koostuu neljästä yhteensulautuneesta nikamasta. Ihmisiltä voi kuitenkin löytyä häntäluita jotka ovat muodostuneet kolmesta tai viidestä nikamasta. Tietenkin ne kuuluisat hännälliset vauvat vain vahvistavat näyttöä. Siis ne vauvat joilla on ihan oikea häntä, eikä sellainen rasvapatti.

Valaan vartalon sisällä olevat takajalat (eli niiden luut) ovat myös selkeä merkki surkastumasta. Kaikilla valailla ei niitä ole, eikä välttämättä kaikilla saman lajin yksilöillä. Taas kreationistit vastaavat, että luilla on käyttöä lihasten kiinnityspisteenä, mutta sillä ei ole väliä surkastuman kannalta. On selvää, ettei jalkaluita käytetä enää kävelemiseen, tai edes uimiseen jos ne ovat kehon sisällä.