Huono lääketiede

Bad Medicine - Doctors Doing Harm Since Hippocrates, David Wootton.

Kansakuntien ihaillessa lääketieteen menestystarinoita, on syytä pitää mielessä, millä hinnalla nykyinen tieto hankittiin. Kehityksen historiaa tutkimalla voi helposti saada sellaisen käsityksen, jossa tutkija turvautuu edeltäjän tietoihin, ja uudet teoriat muodostuvat asteittain uusien havaintojen tukemana. Paikoitellen joku Alexander Fleming löytää jotakin mullistavaa. Tieteeseen turvautumalla lääkärit, tohtorit ja parantajat edistivät ihmiskunnan taivalta. Näyttöön perustuva lääketiede onkin ihmiskunnan suurimpia saavutuksia.

Paitsi silloin, kun taivalta jarrutettiin perinteisiin vedoten.

Paitsi silloin, kun tohtorien käsitys ihmiskehon toiminnasta oli aivan täysin katastrofaalisen väärä.

Paitsi silloin, kun lääkärien antama hoito on niin haitallista, että homeopatia on potilaan terveyden kannalta tehokkaampi terapia.

Tervetuloa huonon lääketieteen maailmaan.

Yorkin yliopiston historiantutkija David Wootton on rakentanut äärimmäisen masentavan kirjan. Kaikesta huolimatta sitä pitää kelata eteenpäin, sillä seuraavalla sivulla tulee kuitenkin vastaan entistä raivostuttavampia esimerkkejä mullistavien löytöjen unohtamisesta tai käänteentekevän teknologian lässähtämisestä alkumetreille.

Huonon lääketieteen taustalla on aivan liian sitkeä turvautuminen suoneniskentään ja kreikkalaisten keksimään humoraalioppiin. Parantajilla ei ollut toimivia parannuskeinoja, joten potilaille täytyi järjestää vaikuttavat rituaalit. Kun lääkäri uskoi hoitomuotoon, välittyi luottamus myös potilaalle. Suoneniskennän hienouksista kinasteltiin satoja vuosia. Mistä kohtaa kehoa piti vuodattaa verta minkin sairauden hoitamiseksi, jne. Kiistat eivät jääneet unholaan edes silloin, kun anatomiaa tutkivat kirurgit todistivat verenkierron periaatteet.

Laskimoiden ja valtioiden sekaan ei mahtunut oppi siitä, että tietyistä kohdista ihoa rikkomalla vuodatettaisiin ihmisestä pois jotakin ratkaisevaa, tai tasapainotettaisiin nesteitä. Veri kiertää kauttaaltaan ihmisen kehossa sydämen pumppaamana. Yksi tietty vuotokohta ei ratkaise pseudotieteeksi päättyneen humoraaliopin hienouksia. Anatomistit tonkivat lisää ihmisten kehoja. Ongelmat kertyivät antiikin opeille aina uusien havaintojen myötä. Tästä huolimatta suoneniskentä pysyi laajimmalle levinneenä hoitomuotona Euroopassa. Tohtoreilla olikin hyvä syy verileikkien pysyvyydelle; heillä ei ollut mitään toimivaa vaihtoehtoa. Harvoin kukaan lääkäri pysähtyi miettimään toimiiko suoneniskentä oikeasti hoitomuotona. Terapioiden käyttöä perusteltiin anekdooteilla. Verenkierron todellisen toiminnan paljastumisen jälkeen ei koettu tarpeelliseksi soveltaa esim. kiristyssidettä. Sitä tekniikkaa odotettiin sata vuotta. Moni amputaatio johtikin kivuliaaseen kuolemaan pelkän verenhukan takia. Siitä selviytyneillä oli edessään valtavat tulehdusriskit.

Diagnoosimenetelmät ovat nykyään kuin toisesta ulottuvuudesta verrattaessa Hippokrateen oppeja orjallisesti palvoneisiin diagnoosimenetelmiin. Hippokrateksen suurin saavutus oli todeta, että sairauksia täytyy tarkastella luonnollisina ilmiöinä. Ne eivät johdu jumalten oikuista. Sairauksien aiheuttajia pääteltiin mm. potilaan virtsan värin ja tuoksun perusteella. Lääkärin ei tarvinnut nähdä potilasta tehdäkseen ratkaisun oikeasta hoitomuodosta. Jos virtsaa ei ollut saatavilla, niin diagnoosi laadittiin horoskooppien kautta. Eikä kohon tunnustelu olisi paljoa auttanutkaan. Lääkärit eivät tienneet mitä elimiä ihmisten sisällä oli. Vielä vähemmän tiedettiin mitä ne tekivät.

Mikroskooppi keksittiin 1677. Se mahdollisti ennen näkymättömän maailman tarkastelun. Tutkijat löysivät pieniä olioita kaikilta pinnoilta. Bakteerit ja muut pöpöt paljastuivat. Mutta lääketiede ollut kiinnostunut uusista olioista. Olihan lääkärillä valmiina kaikki mitä tarvitaan potilaan tutkimiseen. Käsillä mitataan lämpö ja sormilla tongitaan. Jos jotakin ei näe paljain silmin, niin se on turhaa harhautusta lääkärin kannalta. Tiesiväthän kaikki, että elämää syntyy jatkuvasti mudasta ja kuolevasta kudoksesta, eikä olemattoman kokoisista olioista. Siksi puheet tarttuvista "näkymättömistä" mikrobeista olivat scifitarinoita. Helposti valmistettavilla mikroskoopeilla ei lyönyt rahaksi, vaikka niillä löydettiin uusia hyönteisiä ja solutyyppejä. Suurennuksen apulaite pääsi lääketieteellisen tutkimukseen vasta 1820.

Penisilliini löydettiin vuonna 1872. Löydön teki fransmanni Ernest Duchesne, joka päätteli aineella olevan käyttöä tautien hoidossa. Hän kerkisi tekemään alustavia eläinkokeita, mutta kuoli nuorena tuberkuloosiin. Tunnetuin nimi löytämisessä on kuitenkin Alexander Fleming. Tarina on tuttu. Fleming palasi laboratorioonsa loman jälkeen vuonna 1928. Kesken välineiden puhdistamisen hän huomasi, että yhdessä viljelymaljassa oli vahingossa mukana hometta. Fleming poimi astian pois roskakorista ja pohti asiaa. Home tuhosi bakteereja. Jos home ei olisi haitallista ihmisille, niin sitä voisi käyttää... antibioottina! HEUREKA!

Toimivan lääkkeen laatiminen ja sen tehon epäily kesti kuitenkin 70 vuotta penisilliinin löytämisestä.

Fleming ei ollut kiinnostunut penisilliinin käytöstä lääkkeenä. Sitä tarvittiin johonkin muuhun. Fleming oli rokotetutkija, jolla oli ongelmia harvinaisten bakteerikantojen eristämisessä ja kasvattamisessa. Niitä tarvittiin rokotteiden raaka-aineiksi. Penisilliini tuhosi yleisimpiä bakteereja, mutta kuin ihmeen kaupalla Flemingin tarvitsemat Pfeiffer-kannat olivat sille vastustuskykyisiä. Näin saatiin tarvittavat bakteerikannat esiin pöpöjen viidakosta. Hän käytti homeen tuottamaa ainetta rokotteiden raaka-aineen eristämisessä. Almroth Wrightin alaisuudessa tehdyt rokotekokeet eivät olleet aivan puhtain jauhoin tehtyjä (paitsi ensimmäinen ja menestynein). Wright kehittikin prosessin nopeuttamiseksi aivan oman valvontakriteerin, jolla hänen laboratoriossaan valmistetut rokotteet saivat hyviä pisteitä. Mutta se on toinen tarina.

Ketkä sitten kehittivät penisilliinin lääkekäyttöön?

Kaksi Flemingin opiskelijaa osasi valmistaa tehokkaampaa ja puhtaampaa versiota, jota jalostettiin vieläpä lääkkeeksi sopivaksi. Ridley ja Craddock käyttivät alkeellisia instrumentteja koulun käytävällä. He keksivät, että penisilliini saatiin kestävämpään muotoon lisäämällä siihen ripaus mietoa happoa. Ihmiskehoon ruiskutettu penisilliini tahtoi hajota kahdessa tunnissa. Bakteerien monistumiseen aine vaikuttaisi vasta neljän tunnin altistumisen jälkeen. Siksi aine vaati jatkuvaa kehittelyä. Fleming ei levittänyt opiskelijoiden kokeita eteenpäin. Hänelle riitti alkeellinen versio penisilliinistä. Ridleyn ja Craddockin kokeet toistettiin itsenäisesti 1939, kun Oxfordilaiset tutkijat käärivät hihansa ylös. He kehittivät toimivan lääkkeen. Kaksi päätutkijaa jakoivat Nobelin lääketieteellisen palkinnon Flemingin kanssa. Tuskin tiedät heidän nimiään ilman Googlea.

Legendaarinen Joseph Lister olisi myös lähellä penisilliinin lääketieteellistä käyttöä vuonna 1884. Hänellä oli kuitenkin kiireitä toisen kiistan kanssa. Listerin havaintojen perusteella on pelastettu useita henkiä, sillä hän keksi steriilin kirurgian todellisuuspohjaisuuden.

Joseph Lister, ylistyslaulujen arvoinen sankari

On vaikea keksiä mitä kaikkea kirjoittaisin tästä kirjasta. Bad Medicine on pullollaan tiukkaa tietoa lääketieteen kehityksestä. Vielä enemmän siinä on kylmää faktaa siitä miten kehitystä hidasteltiin. Ne kohdat ovatkin vakavaa luettavaa. Tekstissä ei hukuta yksityiskohtiin, sillä kirjailija osaa selvittää tutkimusten periaatteet kansanomaisesti.

Wootton määrittelee huonon lääketieteen sellaiseksi, jossa potilaalle annettu hoito on haitallisempaa kuin lumehoito. Hän toteaa aivan oikein, että vielä 1800-luvun lopulla oli turvallisempaa mennä homeopaatin kuin lääkärin vastaanotolle. Sairaalat tungettiin täyteen sairaita ihmisiä, joita laitettiin makamaan likaisiin sänkyihin (edellisten potilaiden visvat ja ulosteet patjoissa). Lääkärit kopeloivat vuorotellen potilaita suoraan ruumishuoneelta tultuaan, pesemättä käsiään. Lääkäreillä ei ollut tietoa hygienista, bakteereista tai hoitomenetelmien objektiivisesta arvioimisesta. Tiedon puutetta jopa paikoitellen puolustettiin. Ilokaasun käyttö leikkauksissa sai vastustusta mm. sen takia, että "hyvä kirurgi" oli luonteeltaan välinpitämätön potilaan huudoille. Mitä karmeampia huutoja kirurgi kesti kesken operaation, sitä taitavampi hän oli.

Ja niin edelleen.

Hyvä lääketiede otti haparoivia askeleita vasta vuonna 1865. Jos haluat tietää mitä ratkaisevaa silloin tapahtui, niin lainaa/osta tämä kirja.

Wootton ei lyttää modernia lääketiedettä. Hän arvostaa pätevää tutkimusta. Sen edistysaskeleille on kertynyt tieteellistä näyttöä. Historiallisten tosiasioiden muistaminen saa kuitenkin lääketieteen ylistyslaulut oikeaan perspektiiviin. Luen Bad Medicine kirjan varmasti toisenkin kerran. Laitan sen kunniapaikalle Ben Goldacren Bad Science kirjan viereen.

Seuraavaksi alankin lukemaan Bad Medicine - Misconceptions and Misuses Revealed, from Distance Healing to Vitamin O kirjaa. Sen on kirjoittanut Christopher Wanjek.