Paha lääketeollisuus: Väärät koehenkilöt

Lukaisin läpi uusimman Scientific American Mind -lehden. Siinä on mielenkiintoinen artikkeli lääketutkimuksen merkittävästä ongelmasta. Lääkäri ja kirjailija Gabriella Rosen tapasi terveyskeskuksessa henkilön, joka halusi mukaan psykiatriseen tutkimusohjelmaan. Gabriellaa oli pyydetty arvioimaan tuon henkilön kelpoisuus. Sairaala värväsi potilaita kaksisuuntaisen mielialahäiriön tutkimusta varten. Tutkimukseen haluavan henkilön oireet eivät kuitenkaan vastanneet Gabriellan mielestä bipoolarisuutta. Hän ihmetteli outoa yhtälöä, ja kysyi oliko henkilöllä taustalla mitään lääkkeiden käyttöä. Olihan sitä, sillä henkilö oli mukana jo kahdeksan eri lääkefirman kokeissa. Testattavien pillereiden popsimisesta maksetaan rahaa, jolla hän elätti itseään.

Lääketeollisuuden osuus lääketutkimuksen rahoituksesta on noussut enemmistöön. Yhdysvalloissa jopa puhtaasti akateemisten tutkimuslaitosten rahoituksesta voi kolmannes seteleistä tulla lääketeollisuuden pusseista. Tarve tahkoa tuottoa osakkeenomistajille on siis kaikkialla. Tämä on hälyyttävä merkki, mutta lopulta mahdollisesti lääketutkimuksen pelastus. Kun lääketutkimus tuottaa kerta toisensa perään vesiperän, pitäisi rahoittajan herätä uusien ja parempien tutkimusmenetelmien vaatimisessa.

Viime vuosikymmenen aikana ongelma on noussut pinnalle useamman kerran. Lääkeyhtiöt haluavat suuremman määrän tutkimuksia, entistä nopeammin. Lisäksi tutkijaryhmien täytyy pysyä pinnalla, joten melkein mikä tahansa nopea tutkimus saa ryhmän näyttämään kiireiseltä budjetteja pohdittaessa. Taustalla tehdään ne pidemmän aikavälin tutkimukset. Huimasti lisääntyneiden tutkimusten määrää vaatii entistä enemmän koehenkilöitä kokeilemaan pillereitä. Kysyntää täytetään maksamalla. Lääketeollisuuden sponsoroimat tutkijaryhmät saavat 10 000 - 30 000 dollaria per tutkimukseen osallistuva henkilö. Värväyksestä kilpaillaan, mutta ryhmät otetaan jokatapauksessa täyteen. Koeryhmät nopeasti täyttävä värvääjä saa rahabonuksen.

Koeryhmiin otetaan ihmisiä joiden ei pitäisi siellä olla. Määrä ei korvaa laatua. Esimerkiksi skitsofrenian hoitoon tarkoitetun lääkkeen koeryhmässä pitäisi tietenkin olla skitsofreniadiagnoosin saaneita henkilöitä. Jos koeryhmä täytetään ihmisillä joilla on joku muu mielenterveydenhäiriö, tai ei edes minkään tarkan diagnoosin saaneita ihmisiä, niin koetulokset tuleva välttämättä vääristymään huonompaan suuntaan. Ongelma on erittäin suuri mielenterveyteen liittyvissä tutkimuksissa, sillä koehenkilöiden tilan arvioiminen on subjektiivista verrattuna esim. virustaudeista kärsiviin koehenkilöihin.

 Kokeissa käytetyn plasebon rooli nousee entistä suuremmaksi, kun tutkijat ottavat koeryhmiin täytettä liian löysillä kriteereillä. Bipolaaristen ihmisten hoitoja tutkiva ryhmä voi ottaa koehenkilöiksi yleispätevästi masentuneita ihmisiä, joilla todetaan haastattelutilaisuudessa juuri sopivasti tutkimuksen aihetta vaativa diagnoosi. Vaikka kuka tahansa psykiatri osaisi todeta ettei koehenkilö täyttäisi vaatimuksia. Ratkaisuksi on tarjolla videopuhelun kautta tehdyt arvioinnit, joissa koehenkilöiden kelpoisuutta tarkastelee henkilö, joka ei saa rahaa tutkimuksen budjetista.

Tarkempien ja pätevien valintakriteerien hintana on lääkkeiden vieroitusoireiden huomioon ottaminen. Tutkimusmetodi edellyttää usein plasebon käyttöä, jotta testattavan lääkeaineen teho selviäisi. Toki sitä vertaillaan myös kilpailevan toistaiseksi parhaimman hoitomuodon kanssa. Jos hoitoryhmän plasebo-hoitoa saavat koehenkilöt joutuvat jättämään käyttämänsä mielialalääkkeen. Testattavan lääkkeen takia joudutaan luopumaan vastaavista lääkkeistä tutkimuksen ajaksi. Gabriella kirjoittaa lääkäristä, joka huomautti ettei listalla oleva ehdokas sovi kokeeseen juuri tämän asian takia. Lääkäriä nuhdeltiin koeryhmän supistamisesta.

Määrän ylittäessä laadun ja kokeen kannalta sopimattomien koehenkilöiden värvääminen onkin johtanut mm. plasebovaikutuksen huimaan nousuun mielialalääkkeiden tutkimustuloksissa.¨Masennuslääkkeiden tutkimuksista noin puolet keskeytyvät, kun tulokset osoittautuvat heti aloittamisen jälkeen epäsuotuisaksi lääkkeen kannalta. Lääke ei ole lumehoitoa tehokkaampi. Se voi olla merkki lääkkeestä, joka ei oikeasti tepsi. Tai sitten lääke oikeasti toimii, mutta lumehoidossa tarjoiltu sokeripilleri näyttää tehoavan yhtä paljon, koska koeryhmän jäsenet vääristävät tuloksia plasebon eduksi. Plaseboryhmään päätyy ihmisiä, joiden terveydentila on arvioitu liian huonoksi (Tutkimuksen kriteerejä kiertäen. jotta ryhmä saadaan täyteen),  joten tutkimuksen aikana tehdyt arvioit koehenkilöiden tilasta kertovat liian suuresta kunnon kohentumisesta. Alkuperäisen arvion on voinut tehdä tutkija, joka rahoituksen toivossa laittaa papereihin potilaalle huonomman tilan. Kunto onkin sitten oikeasti pysynyt aivan samana tutkimuksen ajan, mutta mittaukset näyttävät potilaan toipuneen.

Yhä useamman lääketutkimuksen keskeytyessä menee yhä enemmän tutkimusrahaa hukkaan. Cutting Edge Information -konsultointifirman tietojen mukaan III-vaiheen lääketutkimuksissa tuhlaantuu valtavat summat. III-vaiheen tutkimus maksaa nykyään keskimäärin 100´000 dollaria potilasta kohden, kun vielä vuonna 2008 siihen kului tuosta puolet. Noin 40 % III-vaiheen tutkimuksista keskeytetään. Huonosti suoritetuilla kokeilla on siis kova hinta, johon lääketeollisuudella ei pitäisi olla varaa. Kustannukset valuvat lopulta veronmaksajien maksettavaksi, kun terveydenhuolto rapistuu entisestään. Kestävämmän kehityksen kannalta tutkimuksessa kannattaisi panostaa nimenomaan tutkimusmenetelmän laatuun. Se takaisi paremmat perusteet toimivien lääkkeiden löytämiseen. Tutkimus voi kestää kauemmin, mutta on kuitenkin luotettavampi kuin rahan toivossa pikaisesti sutaistu versio.

Aiheesta lisää kunhan saan luettavaksi Ben Goldacren Bad Pharma -kirjan.

Scientific American - Mind September/October 2012, Gabriella Rosen - Studying Drungs in all the Wrong People