Perusarvot silloin joskus: Sukunimi

Ylen Arkistoista kaivettiin esiin perusarvojen puolustamista 70- ja 80-luvulta. Kiistanaiheena oli perheiden eheyttä uhkaava sukunimilaki. Tuolloin muinoin kun oli pitkänä ja kunniallisena tapana, että naimisiin mentäessä naisen tyttönimi vaihtuu miehensä sukunimeksi. Tämä pitkä tapahan tuli Suomen lakiin 30-luvulla. Vanha käytäntö on se mitä noudatettiin. Vaikka sitä ei noudatettu kaikkialla Suomessa ennen 30-lukua. Tilanteen muutokset, vaikkapa vain tarjolla olevana vaihtoehtona perinteen rinnalle, olisivat mitä karmein uhka. Eli sukunimikäytöntöä voisi muuttaa, jos aviopari niin haluaa. Miehen oikeus rekisteröidä nainen käyttöönsä kuin auto oli ainoa oikea tapa käsitellä sukunimiä avioliitossa. Miksi miehen automaattista oikeutta päättää asiasta oltiin uhkaamassa? Olihan se kaunis rakkauden osoitus, kun nainen vaihtaa sukunimeään. Jos hän ei halua miehen nimeä, niin viestisi miehen kelpaamattomuudesta. Tätä kaikkea uhattiin telaketjufeminismin aivopesemien toimesta ja mm. tasa-arvon nimessä.

Oikeusministeriö perusteli lain tarvetta näin:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."

Tasa-arvon neuvottelukunta puolsi lakia ja vedottiin jopa YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen. Tällaisiin puheisiin vastattiin perinteisiin vetoamalla. Kristillisen Liiton (nyk. Kridet) kansanedustaja Esko Almgren ei halunnut riidan aihetta lasten nimestä. Kun nimi meni automaattisesti isän mukaan, ei tietenkään asiasta saanut aikaan väittelyä. Almgren muistutti, että silloinen käytäntö palveli kansan tarpeita, ja silloinhan ei ole tarpeita muutokseen. Vähemmistö tyytyköön enemmistön päätökseen.

Muiden maiden käytännöistä ei Suomessa välitetty, sillä niin harva nainen kuitenkaan kävi hakemassa itselleen Espanjasta miestä. Silloin Suomen lain mukaan naiselle otetaan miehensä sukunimi sellaisenaan. Espanjan laissa näin ei menetellä. Tietyillä Espanjan kielialueilla menetelmä tarkoitti tuoreen vaimon olevan sukunimensä perusteella miehensä sisko. Sama ongelma tuli slaavilaiselta alueelta. Miehensä sukunimen perusteella suomalainen nainen mielletäänkin esim. Neuvostoliiton puolella aviomiehensä veljeksi.

Kiista nostatti verbaalista kädenvääntöä päivälehtien mielipidepalstoilla ja jopa eduskunnan tuoleilla. Sukunimestä pystyi niin helposti päättelemään oliko lapsi syntynyt avioliiton sisällä, eikä ollut saastainen äpärä. Tuomiorovasti Mauri Larkio oli varsin huolissaan tästä puhtaiden perheiden tunnistamisesta. Avoperheistä ja hajonneista perheistä tuttu nimisekamelska ulottuisi myös eheisiin avioliitolla siunattuihin perheisiin. Avoliiton ja sen paremman avioliiton välinen raja hämärtyisi. Isän ja lapsen välinen suhde edellyttää sitä, että heillä on sama sukunimi. Äidin ja lapsen välinen suhde on muutenkin niin paljon parempi, ettei se tarvitsisi tällaista sukunimibonusta. Perhekokonaisuuksien muodostuminen ja ylläpitäminen vaikeutuisivat uuden sukunimilain aikana, toteaa Larkio. Sen enempää perustelematta mitenkään realistisesti miten ihmeessä se tapahtuisi (aivan kuin professori Puolimatka).

Sveitsin ohella Suomi oli 80-luvulla ainoa maa, jossa nainen ei saanut pitää sukunimeään. Kaikki muut Euroopan maat olivat jo rappioituneet. Ja sitten rakas kotimaamme menetti tämän kauniin perinteen, kun eduskunnassa äänestettiin sukunimilaki voimaan. En keksi olisiko aiheessa yhtään mitään yhtäläisyyksiä nykyiseen tasa-arvoisen avioliittolain kiistaan.

Kiitos vinkistä E. Pulli.