Kaksi kuukautta myöhemmin

Viime aikoina on tapahtunut runsaasti minua kiinnostavia asioita. Turkin vallankaappausyritys ja siihen liittyvä epäilys, että kaappauksen oikeasti orkestroi presidentti Erdogan vahvistaakseen valtaansa puhdistuksilla. Ei ollenkaan niin kaukaa haettu salaliittoteoria, kuin monet muut tänä vuonna vastaani tulleet teoriat. Pokemon Go aiheuttaa iloa ja pelkoa ympäri maailmaa, kun sen varoitetaan turmelevan lapsia ja/tai olevan Illuminatin juoni. Kansalaisaloitetta puoskarilain etenemiseen eduskunnassa. Asia jota mielelläni ajaisi. Asioita joista mielelläni kirjoittaisin.

Mutta ne tuntuvat sellaisenaan nyt vähäpätöisiltä asioilta. Kaksi kuukautta sitten moni asia muuttui.

Oli tavallinen työpäivä torstaina. Isäni kävi vierailulla tapansa mukaan. Kysyi tarvitsisinko juoksupojan apua maanantaina postien kanssa. Sanoin, että katsotaan sitten maanantaina. Toivotimme toisillemme hyvät viikonloput, sillä tuskin olisi mitään asiaa perjantaina. Jatkoin töitäni.

Lauantaina isoäitini soittaa. Isäni ei kuulemma vastaa puhelimeen. Oli kaunis kesäpäivä, joten oletin isän olevan golfkentällä ja siksi kännykkä kiinni. Isoäiti toteaa sen olevan varmaankin niin. Soitan heti isälle. Ei vastausta.

Sunnuntaina olen Helsingissä vaimoni kanssa. Isoäiti soittaa uudelleen. Isäni ei vieläkään vastaa. Soittoja tehty parikin sinä päivänä. Olin ihan unohtanut asian. Lupaan käydä illalla vierailulla isäni luona kunhan palaan Toijalaan. Junamatkalla takaisin Toijalaan mietin, että isäni osti viikko sitten uuden kännykän. Ehkä siihen on tullut joku bugi. Tai olisiko sittenkin käynyt jotain pahempaa. Jälkimmäinen vaihtoehto on mielestäni sitä todennäköisempi mitä lähemmäs tulen Toijalaa.

Kello on puoli kymmenen kun astun ulos junasta. Kävelen keskustaan. Hississä isäni asunnon luo matkustan ylöspäin. Mutta tuntuu kuin vajoaisin. Avaan etuoven. Väliovi kiinni. Ovien välissä sunnuntain Aamulehti. Poimin sen ja avaan välioven. Käytävän päässä näky joka vahvistaa pahimman. Vien Aamulehden keittiön pöydälle. Siellä on siististi avaamatta lauantain Aamulehti. Päättelen sen tapahtuneen aikaisin lauantai aamuna. Isäni vieressä lipaston päällä on kännykkä. Hän ei kerinnyt käyttämään sitä. Eli se tapahtui nopeasti. Kesken askeleen, kuten hän sanoikin haluavansa mennä. Mietin mitä tehdä. Soitan isoäidille. Kerron mitä on tapahtunut.

Olen täysin tyyni. Tämä on vain ongelma, joka on nyt ratkaistava. Surraan sitten jälkeenpäin. Isoäiti neuvoo soittamaan talonmiehelle. Hän soittaa muille lapsilleen ja kertoo mitä heidän veljelleen on tapahtunut.

Talonmies neuvoo soittamaan suoraan hätänumeroon ja kertomaan mitä on tilanne. Sieltä minua pyydetään tarkistamaan kuolonkankeus. Tarkistan. Kankeampi kuin käytöstapani. Elvytys olisi päivän myöhässä. Pyytävät odottamaan poliisipartiota, joka sitten ohjaa eteenpäin. Soitan siskolleni. Hän tulee myös paikalle. Tunnen poliisit. Kättelemme ja saan heti osanotot menetyksen johdosta. He ottavat kuvia. Kysyvät kysymykset. Tarkistavat lääkekaapin. Soittavat hautaustoimiston miehet hakemaan ruumiin. Asia on sillä selvä. Kaikki ovat asiallisia ja neuvovat mitä tapahtuu seuraavaksi. Rutiinia mutta kunnioitusta osoittavaa.

Ajan siskoni hänen kotiinsa joskus keskiyöllä. Sitten omaan kotiini. Puran matkatavarani. Tietokone päälle. En tiedä mitä tehdä. Onneksi voin chätätä vaimoni kanssa. Maanantaina olen liikkeessäni sen verran, että saan käytännön hommat hoidettua. Kesäkuussa olen julkisivuni puolesta joitain päiviä kesälomalla. Vaikka oikeasti ravaan pankeissa, hautaustoimistossa ja kirkkoherranvirastossa. En enää epäile onko kuoleman jälkeen elämää. Kyllä on, nimittäin helvetinmoinen paperisota. Ja perintöverojen maksaminen.

Siskoni kanssa saimme järjestettyä hautajaiset ja muistojuhlan melko ripeällä tahdilla. Hautajaiset olivat kuukausi sitten. Kaunis tilaisuus. Sielläkin huomasin, että eniten näyttisivät itkevän kaikki muut kuin minä. Itkin jo pari kertaa niinä parina päivänä isäni kuoleman jälkeen. En saa samaa tunnetta enää pintaan vaikka silloin tällöin yritänkin. Soitan tarkoituksella surumielisintä musiikkia. Läheisen kuolema taitaa olla helpompi käsitellä, kun on löytänyt ja nähnyt edesmenneen omin silmin. Siskoni sanoikin, että jos olisi saanut vain kuulla tapahtuneesta minulta seuraavana päivänä, niin hän odottaisi varmaan vieläkin isän joku päivä kurvaavan autollaan pihaan kahville. Nyt on helppo ajatella, ettei sellaista enää tapahdu.

Kerkisin kysymään isältäni ne kysymykset joita halusin kysyä. Sain sanottua ne asiat, jotka halusin sanoa hänelle. Eihän suomalaisen miehen tarvitse kuin kerran sanoa, että rakastaa isäänsä. Jos silloinkaan. Ja isäni paljasti kerran, että on ylpeä siitä mitä sain aikaan elämälläni ja työlläni. Ei näistä tarvitse hössöttää joka vuosi. Mutta jos sinusta, rakas lukija, tuntuu siltä, että olisi asioita joita haluaisit sanoa vanhemmillesi, niin sano ne mahdollisimman pian. Vaikka puhuminen pelottaisi tai tuntuu turhalta. Vaikka luulet aiheen aiheuttavan heissä pettymystä tai suuttumusta. Vielä turhempaa ja tuskaisaa on todeta, ettei kerinnyt sanomaan sitä mitä halusi sanoa.

Iltaisin etsin jotain mielekästä luettavaa. Kirjoihin keskittyminen tuntuu vieläkin liian vaikealta. Pelejä pelaan jos vain on sen verran energiaa öisin. Blogiini kirjoitan, jos aihe herättää sillä hetkellä tarpeeksi intoa. Inspiraatio on tällä hetkellä vähissä. Tiedän, että edessä on parempia päiviä. Tiedän, että joskus palaan taas siihen entiseen kirjoitustahtiin. Töissä voi tulla raskaita päiviä. Silloin laitan lapun luukulle ja lähden viettämään vapaata. Onneksi menee sentään niin hyvin, että minulla on varaa pitää lomaa, vaikka liikkeeni on vasta vuoden vanha.

Olen kiitollinen siitä, että en joutunut ja joudu käymään tätä läpi yksin. Vaimoni on ollut paras tuki. Siskoni on ollut korvaamaton apu. Ja ystävistänikin löytyi yksi, joka jaksoi tiedustella vointiani. Monessa mielessä minulla on siis asiat paremmin kuin monella muulla, joka joutunut käymään läpi samaa prosessia.