Sarjakuvien vaarat ja historian toistuminen

Nuorisoa uhkaa milloin mikin järkyttävä vaara. Näitä uhkia vastaan kamppaillaan huolestuneiden vanhempien voimin. Turmeluksen poluille lapsia ohjaavat niin internetin synkät sivustot, vääränlaiset televisiosarjat, moraalittomat elokuvat, sekä tietenkin haitallinen kirjallisuus. Nykyään on lähes unohdettu sarjakuvien aiheuttamat pelot. Mitä nyt silloin tällöin joitain vuosia sitten ihmeteltiin japanilaisen mangan väkivaltaisuuksia ja alastomuutta.

Lukiessani Severi Nygårdin Sarjakuvasensuuri-kirjaa (Jalava kustannus) huomasin, että historia on toistanut itseään useaan otteeseen. Yhteiskunnallisia ongelmia lähdetään ratkaisemaan puuttumalla asioihin, jotka eivät aiheuta kyseisiä yhteiskunnallisia ongelmia. Moraalinen närkästys liittyy merkittävänä tekijänä tällaisiin ratkaisuiksi nimettyihin keinoihin. Varsinaiset ongelmien syyt jätetään vähemmälle huomiolle, sillä ne voivat olla monimutkaisia ja vaikeasti hahmotettavia sosiopoliittisia häkkyröitä. Asiantuntijoiksi tuodaan tyyppejä, jotka omasta mielestään edustavat moraalisuuden kirkasta majakkaa, mutta itse argumentit jäävät tuhnuiksi. Esim. Tapio Puolimatkan kirjoittelut eduskuntaan sukupuolineutraalin avioliittolain kiistojen aikoina.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa monet käsitykset ihmisyyden valoisista puolista olivat varjossa. Sotarintamalla palvelleet miehet olivat lukeneet paljon sarjakuvia, joissa seikkailtiin hakkaamassa natseja. Kauhun, romantiikan ja rikollisuuden teemat olivat esillä paperisilla sivuilla. Tämä sarjakuvien tarinoiden kirjo oli yllätys kaikille niille, jotka olettivat sarjakuvien olevan pelkästään lapsille tarkoitettua viihdettä.

Lapset suosivat sarjakuvia tietyistä syistä. Sarjakuvat olivat halpoja. Niitä oli helppo vaihtaa kavereiden kesken kouluissa. Kulutus vain kasvoi sodan jälkeisinä vuosina. Ei tosin niin ripeästi Suomessa, jossa paperi oli säännöstelty materiaali. Siksi kiistat sarjakuvien vaaroista saapuivat jälkijunassa tänne pohjoiseen asti.

Sarjakuvat olivat hirveä uhka nuorten kehitykselle. Sarjakuvat muokkasivat lapsista nuorisorikollisia. Väitteet olivat tietenkin täyttä potaskaa. Sen ei vain annettu häiritsevän sarjakuvien vastaista kampanjointia. Kiista nousi Yhdysvalloissa senaatin käsittelyyn asti 1950-luvulla. Asiantuntijoita riitti sarjakuvien vastustajien puolelta. Se kuka pääsi ääneen ja tiedotusvälineiden haastateltavaksi oli poliittista peliä. Senaatin alakomitea päätti valita sarjakuvien puolustajiksi kaikista mahdollisista asiantuntijoista juuri ne pari tyyppiä, jotka olivat jossain vaiheessa uraansa olleet myös sarjakuvakustantajien palkkalistoilla sisällönvalvojina. Ja näin komitea pääsi sivuuttamaan heidän lausuntonsa sidoinnaisuuksiin vedoten. Toimittajien silmissä näytti siltä kuin sarjakuvien puolustajiksi ei löytynyt ketään koulutettua puolestapuhujaa.

Tietyllä tapaa perustelu oli näennäisesti looginen. Oli totta, että nuorisorikolliset lukivat sarjakuvia. Aivan kuten kaikki muutkin lapset lukivat. Aivan kuten joukkosurmia tehneet nuoret ovat pelanneet videopelejä (kuten niin moni muu lapsi pelaa), joten videopelien syyttäminen jatkaa samaa loogisuutta jäljittelevää perinnettä.

Kirkot olivat mukana menossa. Hurskaat joukot muodostivat sarjakuvakauppoja valvovia kansalaisryhmiä. He kirjasivat muistiin millaisia lehtiä oli myynnissä. Niiden sisältöä selattiin ja arviotiin. Näistä tiedoista laadittiin huonojen ja hyvien sarjakuvien listat. Yksi näistä järjestöistä oli katolisen kirkon National Office of Decent Literature. Järjestön nuhdelistalle etsittiin kirjoja, näytelmiä ja radiokuunnelmia. Sen kriteerit huonojen julkaisujen sisällöstä olivat helppoja tunnistaa. Jos sarjakuva sisälsi yhden tai useamman seuraavalta listalta, niin sen myyntiä protestoitiin. Ja lopulta niitä sarjakuvia poltettiin rovioissa.

1 ihannoi rikosta tai rikollista
2 kuvaa yksityiskohtaisesti rikoksen tekemisen
3 ilmentää epäkunnioittavaa asennetta laillisia auktoriteetteja kohtaan
4 käyttää hyväkseen kauhua, julmuutta tai väkivaltaa
5 esittää sukupuolisuuden loukkaavasti
6 esittää säädyttömiä, irstaita tai vihjailevia valokuvia tai kuvituksia
7 sisältää sisällöltään loukkaavia mainoksia tai mainostaa tuotteita, jotka voivat aiheuttaa joko fyysistä tai moraalista vahinkoa
8 käyttää Jumalaa pilkkaavaa, rienaavaa tai hävytöntä kieltä umpimähkään ja toistuvasti
9 pitää pilkkanaan mitä tahansa kansallista, uskonnollista tai rodullista ryhmää

Sarjakuvasensuuri, s. 30

Kaikki noista ovat merkkejä sellaisesta materiaalista, jota haluaisin lukea.

Huonojen sarjakuvien listoja toimitettiin paikallisyhdistyksille, joiden piti valvoa minkälaisia lehtiä oli esillä lehtihyllyissä. Kirkoissa myös kuulutettiin niiden lehtipisteiden nimet, jotka eivät karsineet valikoimiaan. Pian huomattiin, että nämä listat täytyi pitää piilossa nuorilta. He olivat heti ostamassa moraalisesti huonoiksi tuomittuja sarjakuvia. Kirkon tuomitsevat sarjakuvat olivat heti houkuttelevampia.

Sarjakuvien rovioilla oli seuraamuksia. Ne osoittivat, että lapset ovat alttiita vaikutuksille. Kanadassa poltettiin vastaavia rovioita. Aivan samoista syistä kuin Yhdysvalloissa. Mielenosoitukset päätyivät uutisiin. Isoine savuavine pinoineen. Ja kuinkas kävikään?

"The Ottawa Citizen uutisoi 3. joulukuuta 1956 onnettomuudesta, jossa kaksi taloa paloi poroksi ja 18 asukasta jäi kodittomaksi. Kaksi lasta myönsi sytyttäneensä ainakin toisen paloista kotonaan. He olivat polttaneet sarjakuvalehtiä."

Sarjakuvasensuuri, s. 71.

Tieteellisenä keulakuvana sarjakuvasensuuria ajoi lääketieteen tohtori Fredric Wertham. Hän kirjoitti Seduction of the Innocent -kirjan, jossa vedottiin Werthamin klinikalla käyneiden nuorten ongelmiin. Wertham teki mielentilatutkimuksia nuorisorikollisille. Käytännössä kaikki näistä ongelmatapauksista olivat sarjakuvien kuluttajia. Pelkästään äärimmäisyystapauksiin vetoamalla Wertham väitti, että sarjakuvien lukeminen oli syy nuorisorikollisuuteen. Valitettavasti Wertham ei hoksannut kontrolliryhmien tärkeyttä. Enemmistö nuorisosta ei ollut nuorisorikollisia, mutta käytännössä kaikki nuoret lukivat sarjakuvia. Ratkaisevat erot näiden ryhmien välillä olivat lapsuuteen liittyvät olosuhteet; köyhyys, vanhempien ongelmat tai orpokoteihin päätyminen. Näiden erojen tiedostaminen olisi kuitenkin vaatinut huonojen elinolosuhteiden tiedostamisen ja niiden parantamisen.

 Sarjakuvien syyttäminen oli naurettavan yksioikoinen tapa yrittää ratkaista nuorisorikollisuuden ongelmia. Siksi se varmasti vetosi niin helposti yleisöön. Vaikka enemmistö tuomareista, nuorisotyöntekijöistä ja oikeuspsykiatreista oli sitä mieltä, ettei nuorisorikollisuudella ja sarjakuvilla ollut yhteyttä.

Kun Werthamin argumentin heikkous osoitettiin julkisessa keskustelussa, niin hän alkoi väittämään tehneensä vertailua kontrolliryhmän avulla. Hän ei kuitenkaan kuvaillut ryhmiä, joten erojen selittäminen sarjakuvien lukemisella jäi vieläkin perustelematta. Eikä kukaan muukaan Werthamin lisäksi onnistunut perustelemaan tällaista syy-yhteyttä.

Lopulta saatiin aikaan Comics Code Authority, jolla sarjakuvakustantajat yrittivät itse valvoa itseään. Näin vältettäisiin lainsäädännöllä tehty sensuuri, joka olisi voinut olla vielä kovempi kolaus sarjakuville. Itsesäätely johti kuitenkin rikos- ja kauhusarjakuvien päättymiseen. Mikä ei ollut ollenkaan huono tulos niille sarjakuvajulkaisijoille, jotka olivat valmiiksi keskittyneet lapsiystävällisten sarjakuvien tekemiseen. He olivat mukana laatimassa sensuroinnin sääntöjä ja saivat kilpailijansa pois markkinoilta. Kiitos, sensuuri!