Madhouse: A Tragic Tale of Megalomania and Modern Medicine. Kirjoittanut Andrew Scull
Madhouse kertoo perinpohjaisesti psykiatri Henry A. Cottonin urasta. Cotton tuli kuuluisaksi kampanjoimallaan parannuskeinolla. Psykiatrian hoitorepertuaari oli onnettoman ohutta 1900-luvun alussa. Kaikki alan ihmiset tiesivät, ettei tarjolla ollut mitään lääketieteellisiin hoitoihin verrattavaa. Uusi ymmärrys mikrobiologiasta ja kirurgien taitojen parantuessa tuntuivat tuovan jatkuvasti uusia mullistuksia eri tauteja vastaan taistellessa, mutta mielenterveyden ongelmiin ei ollut mitään vastaavaa. Hoitojen epäonnistumisesta syytettiin mielisairauksien perinnöllisyyttä. Ihmiset olivat syntyjään hulluja, joten oliko se mikään ihme ettei lääkäreillä ollut tehokasta hoitoa?
Cotton ja pari muutakin oppinutta ihmistä hahmottelivat, että mielenterveyden epävakaus voisikin johtua kehossa olevista tulehduksista. Veren kautta leviävät bakteerien myrkyt pääsisivät aivoihin. Ongelmasta päästäisiin, jos ihmisessä kytevä tulehdus poistettaisiin kirurgisesti. Periaate oli melko yksinkertainen. Ihmisessä oli selkeitä tulehduspesiä: huonot hampaat. Toteutusta olisi helppo seurata potilastiedoilla.
Päästyään New Jerseyn osavaltion Trentonin sairaalaan pomoksi (edellisen johtajan jouduttua skandaalin kouriin) vuonna 1907, alkoi Cotton laatimaan kattavaa hoito-ohjelmaa. Mielisairaalasta poistettiin kahleet. Työntekijöille järjestettiin ajankohtainen koulutus. Laitos sai päiväkodin. Olosuhteet paranivat kautta linjan. Mielikuvat mielisairaaloista elävien hautausmaina eivät enää sopineet Cottonin ja kumppanien uraan. He halusivat oikeasti parantaa hullut. He kehittäisivät vihdoinkin lääketieteellisen hoitokeinon mielisairauksien poistamiseksi. Cotton sai rahoitusta ja tukea poliitikoilta, kun hän kertoi minkälaisia säästöjä osavaltia saisi. Ihmisiä ei enää ylläpidettäisi laitoksissa, vaan he palaisivat yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi.
1915 Cotton perehtyi bakteriologian tuloksiin. Yhteys mielisairauksien ja bakteerien tuottamien myrkkyjen välillä vakiintui miehen mielessä. Sairaalaan tilattiin parhaimmat kirurgien välineet ja bakteerien tunnistusmenetelmät.
Laitoksen potilailta alettiin vetämään hampaita. Tulokset eivät tyydyttäneet Cottonia. Ratkaisuna oli etsiä muita tautipesiä. Ehkä nielurisojen poisto oli ratkaiseva? Trentonin tilastoista alettiinkin pian näkemään huimia lukuja. Selvästikin bakteerien poisto auttoi, kun yhä useampi potilas kotiutettiin. Paras ratkaisu olisikin päästä eroon kaikista myrkyistä, joten Cotton päätyi loogisesti suolistonkin tarkasteluun. Peräsuolta pätkimällä keho puhdistuisi kunnolla. Naisilla oli kohdunkaula, josta löytyi lähes aina bakteereja. Kirurgit tekivät työtään. Aina mielisairaat eivät antaneet lupaa leikkauksiin. Cotton ei välittänyt vastalauseista.
Neljän vuoden kuluttua Cotton pääsi kehumaan menetelmäänsä. Tilastot osoittivat, että jopa 80 - 85 % potilaista oli kokenut muutoksen parempaan suuntaan. Trentonin mielisairaala ei enää täyttynyt, vaan pystyi lähettämään ihmisiä takaisin koteihinsa. Mahtavat luvut keräsivät huomiota. Psykiatrit halusivat toistaa ihmeteoksi verrattavan hoitomenetelmän.
Alusta lähtien mukana oli soraääniä. Bakteriologi Nicholas Kopeloff ja hänen avustajansa Clarence Cheney halusivat varmistaa puhdistusten tehon. He laativat 60 potilaan testiryhmän. Heihin sovellettiin samanlaista kirurgiaa. Mutta tulokset jäivät huonoiksi. He julkaisivat luvut vuonna 1922: leikkaukset eivät näyttäneet tuovan mitään apua mielisairaille. Eivätkä Cottonin käyttämät keinot olleet edes luotettavia tulehdusten löytämisessä. Vuosi myöhemmin heillä oli suurempi otanta ja laajempi selvitys. Tulokset olivat taas huonoja.
Miesten työ jäi kuitenkin suuremmilta osin unholaan. Cotton osasi mainostaa hoitomenetelmäänsä paremmin ja laajemmin. Hän selitti parivaljakon tulokset epäpätevästi suoritettuina. Miehet eivät vaan osanneet. Puhdistamisen täytyi olla perinpohjaista, jotta hoitotuloksissa päästäisiin samaan kuin Trentonissa.
Puhdistaminen jatkui vuodesta toiseen. Hämmästyttävä toipumisluku joutui kritiikin kohteeksi akateemisessa maailmassa harvoin. Suurin negatiivinen asia Cottonin urassa 20-luvulla oli se miten mies mainosti hoitomenetelmäänsä suoraan tavalliselle kansalla populaarijulkaisuissa. Se nähtiin tahdittomana toimena. Lähes puoskaroinnilta haiskahtavalta. Eipä juuri kukaan jaksanut nostaa haloota eräästä hoitomenetelmän erikoisesta luvusta.
Noin kolmannes peräsuolileikkaukseen joutuneista potilaista kuoli. Elettiin aikaa ennen antibiootteja, joten vatsakalvontulehdus teki tuhojaan leikkausten jälkeen. Eikä kohua noussut edes siitä, kun Cotton kertoi määräävänsä leikkauksia vastoin potilaiden tahtoa.
Se nähtiin hyväksyttävänä, sillä kyseessä oli lääketieteen kehitysrintamalla tapahtuva pioneerityö. Vain kaikkien vaikeimmat tapaukset joutuivat tuon leikkauksen kohteeksi. Jos Cottonin menetelmä oli oikeasti niin tehokas, oli se myös uhrausten arvoinen.
Madhouse-kirja käy läpi Cottonin uran nousun ja aivan liian hitaan tuhon. Laaja ja kaikki luulot poistava selvitys suoritettiin tohtori Greenacren toimesta. Siihen kului useampi vuosi, kun Greenacre kävi läpi arkistopapereita, haastatteli kotiutettuja potilaita, ja perehtyi hoitomenetelmän hienouksiin. Hoitomenetelmän suuri hoitoteho paljastui sairaalan sekovan potilastietojärjestelmän illuusioksi. Tämän spektaakkelin lukeminen on kirjan parasta antia. Ja samalla sen seurauksien lukeminen johtaa epätoivoon, sillä tulokset vaiettiin Cottonin ja Greenacren yhteisen opettajan toimesta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen katsaus.
Andrew Scull on käynyt läpi osapuolien kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja uutisleikkeitä. Hän pääsi jopa haastattelemaan paria vielä hengissä ollutta osallistujaa (mm. tohtori Greenacrea). Tapahtumasarjat esitellään yksityiskohtaisesti ja henkilökemiat huomioiden. Kerronta päätyy toistavaksi, mikä johtunee Cottonin sitkeästä puhdistusmenetelmän puolustamisesta. Hän jatkoi sen hiomista vastoinkäymisestä toiseen.
Madhousen kautta pääsee tutustumaan 1900-luvun alkupuoliskon taipaleeseen, jolloin psykiatria haki uusia uria.
