Avoimien julkaisujen kompastuskivet

Avoin julkaiseminen on tullut jäädäkseen. Tutkimustiedon laajempi ja nopeampi saatavuus jopa tavallisen pulliaisen luettavana on erittäin hyvä asia. Avoimen julkaisun hyödyt hautaavat alleen haitat. Tarjolla on monipuolista ja tasokasta tieteellistä kirjallisuutta. Samalla tarjolla on arvotonta kuraa, joka on pelkästään julkaisumaksuilla pyörivää huijausta. Tutkijoille mainostetaan mahdollisuutta saada tutkimukselle julkisuutta, kunhan siitä maksetaan. Julkaisuun päätyykin täysin [eufemismi]höttötason potaskaa[/eufemismi], jolle ei tehdä minkäänlaista vertaisarviointia. Joillain pseudojulkaisuilla on pelkät dollarinkuvat silmissään. Joillakin on mielessään pelkän poliittisen agendan yksipuolinen ajaminen. Nämä pseudojulkaisut ovat suuri haaste tieteen luotettavuudelle. Huoli siitä, että nämä haittapuolet kaivautuvat esiin hyötyjen alta on oikea.

Avoin julkaisu on lopulta yhtä hyvää kuin siihen käytetty vertaisarviointi. Vox.comissa Joseph Stromberg kertoo minkälaista kamaa pääsi kahteen tieteelliseen julkaisuus (tai ainakin tieteellisinä julkaisuna esiintyviin julkaisuihin). Fuzzy, Homogeneous Configurations niminen paperi ei sisältänyt mitään mainitsemisen arvoista. Se oli täytetty tekstigeneraattorilla pullolleen tekniseltä vaikuttavaa sanaseinää. Kokonaisuus maustettiin parilla yksinkertaisella kaavakuvalla. Loppuun satunnaisia viitteitä. Tärkeänä vinkkinä paperin juksu-juonteesta oli kirjoittajien nimet: Margaret Simpson, Kim Jong Fun ja Edna Krabappel.

  Journal of Computational Intelligence and Electronic Systems ja Aperito Journal of Nanoscience Technology eivät tehneet paperille mitään vertaisarviointia. Simpsons-hahmojen tuotos ilmestyi julkaisujen sivuille ilman huomautuksia. Toinen niistä sentään teeskenteli tekevänsä jotain viivyttelemällä julkaisua. Se antoi vaikutelman vertaisarvioinnin tekemisestä. Lasku julkaisuista näille "tutkijoille" olisi satoja dollareita, mutta niitä ei näissä testitapauksissa makseta. Jotkut maksavat summat mielellään, sillä muuten he eivät saisi papereitaan mihinkään esille. Strombergin testi ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun pseudojulkaisu julkaisee tyhjää sananhelinää. Mitä enemmän he puskevat papereita sivuilleen, sitä enemmän he saavat rahaa. Motivaatio laadun korvaamisesta määrällä on selkeä. Laadulla ei ole heille mitään väliä.

Jäljelle jäävät ne laadukkaat avoimet julkaisut. Esim. PLOS ONE vaivautuu tarkistamaan onko paperissa mitään järkeä. Avoimiin julkaisuihin turvautuvien tutkijoiden täytyy oppia erottelemaan jyvät akanoista.

Nature (515, 27 marraskuuta) sisältää useamman sivun verran huolestumista samasta aiheesta. Martijn Arns kirjoittaa avoimien julkaisujen yleistymisen ongelmista. Laadukas vertaisarviointi vaatii tutkijoita. Mutta tutkijoiden määrä ei nouse avoimien julkaisujen määrän tahdissa. Vuodessa tutkijoiden määrä lisääntyy maailmanlaajuisestai parilla prosentilla. Papereita avoimiin julkaisuihin tuotetaan kuitenkin - arvioista riippuen - vähintään tuplasti kasvavalla tahdilla. Mitä enemmän julkaisuja, sitä enemmän julkaistavaksi tyrkyllä olevia papereita, mutta niitä arvioivia henkilöitä ei vaan löydy tarpeeksi. Ongelma koskee myös niitä laadukkaita tutkimuksia. Lähitulevaisuudessa on edessä selkeitä ongelmia, jos papereiden määrää ei saada hallintaan.

Jotkut avoimet julkaisut käyttävät arviointia siitä laitetaanko papereita vertaisarviointiin. Jotkut laittavat kaikki paperit automaattisesti vertaisarviointiin. Vaakakupeissa painaa monta asiaa. Ne tutkimukset joissa saatiin negatiivisia tuloksia ovat yhtä merkittäviä kuin ne joissa saatiin positiivisia. Mutta ihmisten psykologia laittaa meidän suosimaan positiivisia tuloksia. Siksi julkaisuihin päätyy helpommin näitä positiivisia tuloksia ilmoittavia papereita. Tällöin alan kirjallisuuteen tehty katsaus antaa helposti vääristyneen kuvan, jos negatiiviset tulokset puuttuvat. Ratkaisuna pitäisi käyttää siis laajempaa julkaisuperiaatetta. Se tuo rasituksensa vertaisarvioijille. Tällöin arvioinnissa kiinnitetään huomiota tutkimuksen metodeihin ja tilastoihin. Jos ne ovat kunnossa pääsee paperi perille ast. Tutkimuksen arvo uutena tietona ei huolestuta arvioijia. Eikä tutkimuksen tarve jonkin alan relevanttina työnä. Ne ovat perinteisten tieteellisten julkaisujen kriteerejä arviointiin pääsemiseksi.

Lisääntynyt paine papereiden määrässä tuottaa ongelmia oikeiden asiantuntijoiden löytämisessä. Heitä ei ole tarpeeksi. Arvioijalla voi olla pätevyyttä tilastojen ja tutkimusmenetelmän tarkastelussa, mutta ei tietoa kokonaisuuden hahmottamisessa. Tällöin paperien epärehellinen kirjoittaja voi siteerata alansa tutkijoita, mutta arvioija ei tiedä onko sitaateilla yhteyttä itse tutkimukseen. Tällainen keinottelu jarruttaa tieteen etenemistä.

Martijn Arns ehdottaa hybridimallia vertaisarvioinnin laadun takaamiseksi. Joitain papereita ei arvioitaisi ollenkaan ennen julkaisua, vaan vasta julkaisun jälkeen. Jotkut paperit kun kiinnostavat pelkästään tutkijoita (ne nolla- ja negatiiviset- tai kokeita toistavat tutkimukset). Ne arvioitaisiin tarvittaessa. Näin arvioijia vapautuisi niiden uusien ja yhteiskunnan kannalta tärkeiden papereiden lukemiseen. Näissä tapauksissa vertaisarviointi ennen julkaisua olisi tarpeen. Se takaisi, etteivät kaikenmaailman ihmelääkkeet ja muut villit väittämät päädy julkaistuiksi. Siis sen useammin kuin nykyisellä menolla.