Kun uskon hylkääminen pelottaa

En ole koskaan ollut uskovainen. Siksi minua kiehtoo suunnattomasti se miten ja millä perusteilla ihmiset uskovat erilaisiin jumaluuksiin. Yksi olennainen asia tästä yhtälöstä on se, että minä en pääse koskaan kokemaan uskosta luopumiseen liittyviä tunteita. Siihen voi liittyä monenlaisia tunteita.

Tänään tuli vastaan surffailuni aikana seuraava video.



 Street Epistemology kysyy ohikulkijoita hieman syvällisempiä kysymyksiä. Tässä jaksossa haastatellaan Katie nimistä naista. Video on pitkä ja siinä tulee parikin kohtaa, jotka ovat toistuvasti esillä evoluutio vs luomisoppi -kiistoissa. Niitä tärkeämpää on se mitä Katie vastaa 17 minuutin kohdalla, kun häneltä kysytään uskossaan pysymisestä ja uskon kyseenalaistamisesta. Se pelottaa, sillä hän ei tiedä mitä sen jälkeen on. Jos ei ole suurempaa Suunnitelmaa, niin mitä tarkoitusta elämällä on? Katien täytyy uskoa johonkin, tai muuten maailma on liian kauhea paikka elää. Äänen perusteella Katien pelko ja epätoivo on erittäin aitoa.

Ne ovat pelkoja, joita en ole itse kokenut. En ole joutunut luopumaan elämää ohjaavasta suuresta uskosta tai tarkoituksesta, sillä minulla ei koskaan ollut sellaista. Elämäni ei kuitenkaan ole ollut tarkoituksetonta. Tarkoituksettomuus on vain tyypillinen väärinkäsitys uskonnottomien elämästä. Meillä ei ole minkään jumalolennon sanelemia päämääriä. Sen sijaan voimme itse päätellä ja päättää mitä teemme elämällämme. Päätän itse mitä yritän saavuttaa kaikella tällä. Joko onnistun siinä tai jään vajaaksi, mutta tärkeä tekijä sen kaiken saavuttamisessa on minä itse.

En usko, että tietoisuuteni säilyy missään muodossa kuolemani jälkeen. Monelle se on erittäin kauhistuttava ajatus. Toiset toivovat, että juuri niin tulee tapahtumaan. Minulle on tärkeämpää kaikki se mitä tapahtuu syntymän ja kuoleman välissä. Siksi haluan myös pitää itsestäni tarpeeksi rimaa hipoen hyvää huolta. Toki sopivasti itseäni hemmotellen. Enkä kai ole sortunut niin suureen hedonismiin mitä minulla olisi ja on mahdollista sortua.

Onko elämälläni sitten yhtään mitään tarkoitusta? Oliko sillä mitään väliä, kun olen kuollut ja kuopattu? Ei mielestäni millään elämää suuremmalla tavalla. Ainoastaan sillä miten minut tunteneet ihmiset muistavat minut. Ja miten tekoni vaikuttivat muihin ihmisiin ja maailmaan. En kaipaa sen suurempaa merkitystä.

Luultavasti hyvin pian kuolemani jälkeen, ja sitten kun minut tunteneet ihmiset ovat kuolleet pois, ei minusta jää mitään merkittävää universumiin. Olen aivan OK tämän kanssa. Hyvä puoli tällaisesta ajattelusta on se, että en joudu jakamaan Katien kokemaa pelkoa.