Kun Pyhä veri, pyhä Graal ilmestyi Isossa-Britanniassa vuonna 1982, se nousi heti myyntitilastojen kärkeen. Kirjan johtopäätökset ja asiakirjatodisteet ovat vakuuttavia ja monien mielestä jopa vaarallisia. Kirjailijoiden kymmenen vuotta kestänyt pyhän Graalin metsästys johdatti heidät Ranskaan, jossa tämä kiehtova tarina politiikasta ja uskosta sai kauan sitten alkunsa. Pyhä veri, pyhä Graal on kertomus temppeliritareista, salaisesta Siionin veljeskunnasta ja sen pyrkimyksistä nostaa merovingien perilliset takaisin poliittiseen valtaan. Kirjan kirjoittajien mukaan tutkimus osoittaa, ettei Jeesus kuollutkaan ristillä vaan meni naimisiin ja sai perillisiä, joiden suonissa virtaa tänäkin päivänä Jeesuksen veri.
Kirjan idea vielä lyhyesti: Jeesuksella oli lapsia. Lapset salattiin maailmalta. Jessen viimeisin perillinen oli Ranskassa asuva merovingien kuningas Pierre Plantard (kuoli vuonna 2000). Kaikki tämä on salaisen Siionin veljeskunnan tiedossa. Juonessa on mukana myös temppeliritareita ja vapaamuurareita. Kristinuskon virallinen historia on valetta! Juonittelua, salaliittoja ja paljastuksia, oh my!
Tarinoiden Graali onkin oikeasti Jeesuksen elävä veriperintö. Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin mullistava historiantutkimus kykenee siihen mihin perinteinen tutkija ei millään yllä. Kolmikko on rakentanut vakuuttavan vaihtoehdon kouluissa opetettavalla historialle.
Ja kaikki pelkkää potaskaa.
*huokaus*
Tässä menee tovi. Jos haluat oppia perinpohjaisesti miksi miljoonia kiehtonut tarina Jeesuksen sukupuusta on satuilua, niin lue eteenpäin.
Pyhä veri, pyhä Graal (tästä lähtien PVPG) aiheutti kansainvälistä kohua 80-luvulla. Kirja olisi unohtunut internetsukupolvelta täysin, ellei Dan Brown olisi saanut siitä inspiraatiota Da Vinci-koodi-kirjaan. DVK:n tarinassa oli niin paljon yhtäläisyyksiä PVPG-kirjaan, että sen kirjoittaneet Baigent ja Leigh haastoivat Dan Brownin oikeuteen plagioinnista. Oikeudenkäynnissä parivaljakko laati oudon perustelun syytteelle (btw, samalla he julkaisivat uuden Graali-kirjan *kassakoneen kilinää*). Syytteessä selitettiin, etttä heidän kirjoittama historiantutkimus on tekijänoikeuden alaista materiaalia. Johon tuomari vastasi raaputtamalla peruukkiaan. Jos miehet olivat tehneet tutkimusta historiasta, niin millä ilveellä faktat tai teoriat voi omistaa? Tässä vaiheessa Baigentin ja Leighin puheet muuttuivat entistä sekavimmiksi. DVK-kirjan sijoittaminen samaan luokkaan heidän PVPG-kirjan kanssa alensi PVPG:n tasoa. Dan Brown kirjoittaa fiktiota, mutta heidän tekele on vakavampaa.
"We are being lumped in with Dan Brown's work of fiction and that degrades the historical implication of our material," Baigent selittää "It makes our work far easier to dismiss as a farrago of nonsense."
PVPG on siis Vakava Asia.
Lopulta tuomari päätti, ettei Brownin lainaama idea riitä plagioinniksi. Baigent ja Leigh julistivat "lain kirjaimen voittaneen, mutta he voittivat lain hengessä." He valittivat päätöksestä. Taas tuli turpaan. He menettivät n. 3 miljoonaa puntaa oikeuskuluina.
Tämä ei tietenkään mitenkään liity siihen miten hyvin PVPG:n taustatutkimus tehtiin silloin 80-luvun alussa. Mutta oikeudenkäynti toi esiin runsaasti materiaalia siitä miten Baigent, Leigh ja Lincoln olivat rakentaneet PVPG-kirjan.
Tarina alkaa.
Henry Lincoln kantaa kyseenalaisen vastuun PVPG:stä. Hän on esiintynyt populaari historioitsijana ja vakavana kirjailijana. Uuden sukupolven historiantutkijana hänellä oli mahdollisuus perehtyä asioihin uudella näkökulmalla. 70-luvulla BBC esitti The Chronicle nimistä historiasarjaa. Lincoln esiintyi ohjelman juontajana. Vakuuttava ja kiehtova mies opetti menneen maailman tapahtumista.
1969 Lincoln matkusti Ranskaan. Hän osti matkalukemiseksi The Accursed Treasure-kirjan (kirj. Gérard de Sède). Se oli kevyttä lukemista. Sekoitus ripeää fiktiota ja ripaus historiallisia faktoja muusattuna mysteereihin. Lincoln tulkitsi kirjaa tarkemmin kuin keskiverto lukija. Hän huomasi, että kirjailija oli jättänyt jotain tärkeää kirjoittamatta. The Accursed Treasure-kirjassa löydetään vanhoja dokumentteja. Pappi löysi 1800-luvulla eräästä kirkon ontosto pylväästä vanhoja papereita. Niiden avulla hän haali vaurautta. Mutta de Sède ei koskaan kerro tarkalleen mitä dokumenteissa luki. Salakieltä ei käännetä lukijalle. Lincoln kuitenkin kykeni siihen. Viesteihin oli piilotettu sanoma:
"A Dagobert II Roi et a Sion est ce tresor et il est la mort." ( "To King Dagobert II and to Sion does this treasure belong, and he is there dead.")
Jos Lincoln kykeni siihen, niin miksi kirjailija ei tehnyt sitä?
Seuraavana vuonna Lincoln onnistui myymään historiasarjan tekemisen BBC:lle. Hän matkusti Pariisiin tapamaaan de Sèdeä. Kirjailija paljasti, että olisi mielenkiintoisempaa, jos joku muu purkaisi salauksen. Lincoln kiinnostui kirjailijan tarjoamasta lisämateriaalista. Hän näki valokuvia löydetystä hautakammiosta. Kadotettuja dokumentteja.
Vuonna 1972 BBC esitti Chronicle-ohjelman ensimmäisen osan: The Lost Treasure of Jerusalem? Toinen osa oli nimeltään The Priest, The Painter and The Devil. Jaksoissa keskityttiin keskiaikaisten taulujen sisältämien vihjeiden tulkitsemiseen.
Vuonna 1975 Lincoln suunnitteli seuraavaa jaksoa. Aiheena temppeliritarit. Hän keskusteli aiheesta kirjailija Richard Leighin kanssa. Leigh esitteli Lincolnin nuorelle Michael Baigentille, jolla oli vahvat epäilykset Jeesuksen oikeasta historiasta. Kolmikko laati The Shadow of the Templars-jakson. Trilogia oli siihen aikaan suosituimpia BBC:n historiaohjelmia. Lincoln vihjaili ohjelman jälkeen, että pian paljastuisi jotain mullistavaa.
Vuonna 1982 julkaistiin PVPG. Britanniassa sitä myytiin ensimmäisen päivän aikana 43´000 kappaletta. Jopa arvostetut sanomalehdet kuvailivat kirjaa "hyvin perustelluksi" ja sen arveltiin provosoivan kirkkoa. Los Angeles Times yltyi jopa vihjailemaan, että PVPG pakottaisi katolisen kirkon muuttamaan oppejaan. PVPG siirrettiin New Age-hyllyistä Historia-hyllyihin. Kansa pääsi tutustumaan uskomattomaan tarinaan erilaisesta Jeesuksesta, Maria Magdalenasta, heidän jälkeläisistä ja heitä suojelleista salaseuroista. Siionin veljeskunta vaikutti taustalla. Sen jäseniin kuului mm. Isaac Newton, Claude Debussy, Victor Hugo, Nostradamus ja Leonardo da Vinci. Tietenkin salaseura oli huippusalainen ja varjeli kaikkien aikojen tärkeintä salaisuutta, mutta kuitenkin se ripotteli vihjeitä tarkoituksestaan ympäri arkkitehtuuria ja taideteoksia.
Ratkaisevin vihje ja jopa Dan Brownin kirjassa faktaksi mainostettu asia oli Siionin veljeskunta. Sen säilömät salaisuudet olivat koko tarinan perusta. Osaisivatko Lincoln, Baigent ja Leigh oikeasti tulkita vanhoja vihjeitä?
Henry Lincoln ei ollut historoitsija. Hänen oikea nimi oli Henry Soskin. Soskin oli kirjoittanut käsikirjoituksia Doctor Who-sarjaan ja saippuaooppera Emergency Ward 101-sarjaan. Soskin avusti myös Boris Karloffin The Curse of the Crimson Altar elokuvan käsikirjoituksen tekemisessä. Lincoln/Soskin oli melko hyvin menestyvä tarinantahkoja.
Kolmikon tekemä historiantutkimus on myös tarkastelun arvoinen asia. PVPG-kirjan sivulla 30 on vuoden 1996 johdanto. Siinä Lincoln selittää miksi akateemikoiden heittelemä kritiikki kirjan "huonosta tutkimuksesta" ei pidä paikkaansa. Kuivan tutkimuksen sijasta kolmikko halusi kirjoittaa sellaisen kirjan, jota tavallinen pulliainen kykenee lukemaan ja ymmärtämään alusta loppuun. Samoin tutkimusala on tavallista laajempi. Materiaali on jakaantunut eri suuntiin.
"Lopulta lähestymistapamme määräsivät muut, tärkeämmät tekijät. Sen määräsi tosiassa aiheemme perusolemus. Aineistomme käsitti alkuperänsä, ominaislaatunsa ja aikajärjestyksensä puolesta suunnattoman laajan ja moninaisen kirjon. Meidän oli välttämätöntä yhdistellä malliksi tietoja, jotka ulottuivat Vanhasta testamentista tämän päivän Euroopan puolisalaiseen seuraan, evankeliumeista ja Graal-ritarirunoelmista nykypäivän sanomalehtien ajankohtaiskatsauksiin. Akateemisen tieteellisyyden tekniikat jäivät pahasti puutteelliseksi tuollaiselle hankkeelle. Voidaksemme suorittaa aiheen perin juurin moninaisten sisältöjen väliset tarpeelliset kytkennät jouduimme väkisinkin omaksumaan ja kehittämään laajemman lähestymistavan, joka perustui pikemminkin synteesiin kuin tavanomaiseen analyysiin."
Suomeksi tuo tarkoittaa sitä, ettei kolmikon villit arvaukset ja äärimmäiset tulkinnat onnistuneet oikean historiantutkimuksen kautta. Akateemikoiden tapa tutkia oli rajoittavaa. Siinä missä oikea tutkija jättää epämääräiset viitteet lojumaan pöytälaatikoihin, niin kolmikko liimaa ne osaksi yhä laajenevaa palapeliä. Sivulla 32 jatketaan puolustuspuhetta.
"Siten aineistomme määräsi lähestymistapamme - ja sen määräsi tarve yleistää, jotta voisimme yhdistellä, asettaa vastatusten ja sovitella historian "poikkeamia", jotka sovinnaiset oppineet jättäisivät yleensä huomioimatta.
Ammattihistorioitsijat pyörittelivät päitään PVPG-kirjalle. Novelistit ja muut kirjailijat ylistivät kirjaa. Koko johdanto tarkoittaa lyhennettynä sitä, että Lincoln, Baigent ja Leigh keksivät tarinan lennosta, aina uuden johtolangan tupsahtaessa syliin.
Palapelin palojen välillä ei välttämättä ollut mitään linkkiä, mutta sellaisen pystyi postuloimaan. Sitten olettamus linkistä riittikin yhteyden luomiseen. Ja seuraava johtolanka odotti kulman takana.
Lincoln pohti pari vuotta ennen kirjan julkaisua, että merovingien suvussa oli jotain outoa; something fishy. Hän koki ahaa-elämyksen. Fishy, eli kalaan liittyvää. Kala oli alkukristittyjen symboli. Symboli tarkoitti Jeesusta. Jeesus, eli Jeesuksen lapset. Merovingit olivat Jeesuksen lapsia!
Luit oikein. Tuo oli Lincolnin mainitsemaa synteesiajattelua.
Eikä tässäkään vielä kaikki. Johtolankojen todenperäisyyden varmistaminen ei ollut kovin tärkeää. Sen todisti Pierre Plantard.
Plantard oli väärentäjä ja huijari. Hän laati Siionin veljeskunnan vaikuttavan historian tyhjästä. Hän loi veljeskunnan jäsenkirjat ja rekisteröi Siionin veljeskunnan. Se tapahtui 1956. Siionin veljeskunnan perustuskirjassa on neljä allekirjoitusta. Veljeskunnan tarkoitukseksi kirjattiin matalakustanteisten talojen suosiminen paikkakunnalla. Sitten veljeskunta vaipui unholaan.
Plantard suunnitteli kirjan kirjoittamista. Siinä kerrottaisiin aarteen löytämisestä. Kirkosta. Eräästä ontosta pylväästä. Papereissa mainittaisiin Dagobert Toisen jälkeläisistä virallisesta historiasta poikkeava versio. Merovingien kadonnut sukupuu löytyisi uudelleen.
PVPG-kirjassa Plantard asetettiin Jeesuksen sukupuun haaraan. Mutta Plantard ei koskaan väittänyt olevansa Jeesuksen jälkeläinen. Sen sijaan hän kirjoitti itsensä ranskalaisen kuninkaan jälkeläiseksi (Dagobert II). Vuonna 1983 Plantard kielsi suoraan PVPG:n vihjailut hänen sukupuusta.
En edes vaivaudu selittämään miten biologian perusteet ovat hankala asia PVPG-kirjan perusteesille Jeesuksen jälkeläisistä. Joko Jeesuksella on parhaillaan miljoonia jälkeläisiä ympäri maailmaa. Tai sitten sukupuuta on suojeltu runsaan sisäsiittoisuuden kautta, jolloin... noh. Lopputulos ei ole kovin mairitteleva. Takaisin Plantardiin.
Merovingien salainen sukupuu tarvitsi väärentäjän. Sen Plantard löysi ystävästään Philippe de Cheriseystä. Tämä aristokraatti kirjoitti oikeanlaiset dokumentit, ja pari ylimääräistä, jotka sijoitettiin ovelasti Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Sieltä ne löytäisi oikealle/väärälle polulle neuvottu tutkija. Sieltä löydettyinä ne tukisivat Plantardin tarinaa.
Suunnitelmassa oli pieni ongelma. Yksikään kustantamo ei suostunut julkaisemaan Plantardin kirjaa. Hupsista. Kuin tilauksesta Plantard tapasi ranskalaisen kirjailijan nimeltä... Arvaatko?
Gérard de Sède.
Vuonna 1967 julkaistiin L'Or de Rennes. Englanninkielinen nimi oli The Accursed Treasure. Plantardin, de Cheriseyn ja de Sèden välinen kirjeenvaihto on säilynyt jälkipolville. Kirjeissä käydään läpi huijauksen suunnitteluvaiheet. Siionin veljeskunnasta rakennettiin tärkeä rooli merovingien sukupuun suojelijoina. Tietoa veljeskunnasta pitäisi piilottaa kansalliskirjastoon.
Sitten ranskalaiset odottivat, että joku löytäisi dokumentit. Vuonna 1970 Henry Lincoln tapasi de Sèden. Bingo.
90-luvun puolivälissä Plantard tunnusti kaiken olleen huijausta. Ranskan kansalliskirjastosta löydetty Dossiers Secret oli väärennös.
Henry Lincoln ei huolestunut. Hän selitti haastattelussa, että toki Plantard loi Siionin veljeskunnan vuonna 1956, mutta se ei tarkoita etteikö sellaista salaseuraa olisi oikeasti olemassa.
Kaiken kukkuraksi PVPG-kolmikkoa oli varoitettu. Jean Luc Chaumeil oli perehtynyt Plantardin porukkaan. Hänellä oli huijauksen suunnittelua sisältäviä kirjeitä. Chaumeil oli lähettänyt PVPG-kirjoittajille kirjeen vuotta ennen kirjan julkaisua. Myöhemmin asiasta tiedusteltiin Michael Baigentilta. Näyttelijä Tony Robinson haastatteli Baigentia. Miten hän vastasi Chaumeilin väitteseen siitä, että Siionin veljeskunta oli huijaus?
Hän on väärässä.
Miksi olet niin varma siitä?
Koska olen nähnyt dokumentit. Olen tutkinut niitä. Olen tutkinut veljeskuntaa kuusi vuotta ja olen varma siitä että se oli olemassa.
Dokumentit eivät voi olla väärennöksiä, sillä PVPG:n tekijät eivät nähneet mitään syytä miksi Plantard olisi halunnut väärentää papereita.
Loppu onkin pseudohistoriaa.
Kaikki tämä ja paljon muuta selviää David Aaronovitchin Voodoo Histories-kirjasta.
