The Asylum for Wayward Victorian Girls,
Emilie AutumnItsemurhayrityksiä, itsensä viiltelyä, paranoiaa ja mielenterveyden häiriöitä.
Emilie Autumn on pätevä viulusti, laulun-tekijä ja runoilija. Aiheet ovat sieltä sielun synkemmältä puolen. Siksi ne kolahtavatkin minun kaltaisen miehen kiinnostuksen kohteiksi. Olen ollut hänen keikalla Suomessa. Sanoisinko paremman puoliskoni puoli-pakottamalla (vaikka tykkäsin musiikista), mutta ensimmäisen biisin aikana muutuin vannoutuneeksi faniksi. Eikä pelkästään siksi, että Emilie ilmoitti vastustavansa järjestäytyneitä uskontoja. Koko show on enemmän kuin musiikkia. Mukana on myös viattomien tyttöjen turmelua The Rat Game osiossa. Tämä kaunis lastenloru tuottaa aina juuri oikealla tavalla kieroutuneen myhäilyn.
Puolet
The Asylum-kirjasta keskittyy Autumnin kokemuksiin mielenterveyslaitoksessa. Toinen puolisko on fiktion muotoon puettu katsaus siitä miten naisia hoidettiin (suom. Ei hoidettu) viktoriaanisen aikakauden laitoksissa. Laitokseen lukitut naiset nousevat vastarintaan. Mukana on historiallisesti tarkkoja faktoja hoitokeinoista, joiden kuvaukset saavat vatsan sekaisin. Emilie on historianörtti. Historiallisen tarinan henkilöt ovat tarua. Emilien kokemuksiin osallistuvat ovat enimmäkseen tosihenkilöitä, joiden nimet on muutettu tai poistettu.
Emilien kokemukset ovat mielenkiintoisempaa luettavaa. Hän on kokenut pahoinpitelyä isän puolelta. Hyväksikäyttöä teini-iässä. Raiskaus. Perheen kulissit kuitenkin takasivat klassisen koulutuksen viulunsoiton parissa, joten taiteellisuus pääsi purkautumaan. Emilie on jatkuvasti lääkityksellä, sillä hänellä on
kaksisuuntainen mielenalahäiriö. Lisäksi hän potee synnytyspelkoa. 2004 ehkäisypillerit pettivät. Emilie teki abortin. Traumasta seurasi epäonnistunut itsemurha vetyperoksidilla. Hänet lukittiin itsemurhavalvontaosastolle. Tuosta alkoivat
The Asylumissa kerrottavat kokemukset.
Vähintään 72 tuntia kestävä valvonta loppuisi, kun lääkäri toteaa Emilien olevan tarpeeksi järjissään. Pian Emilie ymmärsi, etteivät lääkärit ole hänen ystäviään. Laitoksiin päätyy myös ihmisiä jotka eivät ole mielisairaita. He päätyvät samaan osastoon riehuvien ja väkivaltaisten mielisairaiden ihmisten kanssa. Emilie todistaa sellaisen määrän väkivaltaa, jota ei ole koskaan nähnyt eläessään Los Angelesissa.
Osastolla koetut asiat varmentavat Emilielle, että viimeistään laitoksissa eläminen (tai ruoka) saa itsemurhaa hautoneet tekemään itsemurhan. Mutta laitoksissa valvonta estää itsemurhien teon. Edes vessaan ei pääse ilman hoitajan tarkkailua. Siksi potilas haluaakin olla mahdollisimman normaali, jotta pääsee ulos tappamaan itsensä. Emilie varautui itsemurhavalvontaan ottamalla mukaan pari mielenkiintoista kirjaa jotka pitäisivät ajatukset kurissa. Ne takavarikoitiin ennen sisäänpääsyä. Samoin muistikirja ja kirjoitusvälineet. Hiuspinnit. Tietenkin myös kaikki vaatteet. Paitsi raidalliset reiden yläosaan ulottuvat sukat. Kynät olivat siis vaarallisia, mutta sukat joilla voisi hirttää itsensä saivat jäädä.
Anelun jälkeen Emilie saa yhden punaisen väriliidun ja yhden kirjan. Kirjan marginaalit täyttyvät muistiinpanoista. Myöhemmin häntä palkitaan oikealla mustalla kirjoitustussilla.
Emilie kirjoittaa osuvasti siitä miten ihmiset reagoivat aivan eri tavoilla mielisairauteen ja mielisairaisiin. Syöpäpotilaat voivat kertoa avoimesti kokemuksistaan. Mielisairaalassa käyneet eivät heti saa samanlaista sympatiaa, sillä mielisairaudet mielletään vieläkin stigmaksi. Onhan se vielä joissakin maissa rikos. Samoin mielisairaus leimaa ihmisen kokemukset ja tunteet. Potilaan läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset tulkitsevat aidot tunteet "vain sairauden aiheuttamiksi". Tai ahdistus ja suru johtuvat vain lääkityksestä, eivätkä ole
aitoja tunteita. Poikaystävä voi olla ääliö, mutta kun huomautat siitä, saat vastaukseksi: "Oletko ottanut lääkkeesi?"
Tämän seurauksena mielisairas ihminen on tuomittu olemaan ikuisesti epäluotettava. Vähemmästäkin haluaa tappaa itsensä.
Myös itsemurhaa haluavien hoidon mielekkyys laittoi miettimään. Suomessa on melkolailla samanlainen tilanne. Jos vakavasti masentuneella ihmisellä on itsemurha-ajatuksia, niin avun ja hoidon saaminen edellyttää pahimmillaan suuria ponnisteluja ja paperisotaa. On helpompaa päättää päivänsä kuin raahautua päivystykseen. Tietyllä tapaa systeemi on viritetty säästöjen lisäämiseksi, sillä itsemurhan tehnyt potilas ei ole enää rasittamassa mielenterveyshoitoa.
Mielisairaaloihin hakeutuu töihin myös niitä miehiä, jotka saavat kicksinsä mielisairaiden misujen hyväilystä. Nuori tohtori (jonka potilas Emilie ei ole) haluaa vain auttaa nuorta kaunista naista, olla hänen tukenaan. Kuin sattumalta hän on kiinnostunut Emilien laulujen sanoituksista. Tohtori toteaa, että Emiliellä voi olla persoonallisuushäiriö, jota ei ole toistaiseksi diagnosoitu sairaalassa. Hän haluaa auttaa naisartistia yksityisvastaanotollaan, jos Emilietä vain kiinnostaa oppia jotakin mielensä salaisuuksista.
If you were a crazychaser, where would you work?
Häiritsevä ja samanaikaisesti valaiseva kirjoitus löytyy
Cutting Diary-osiosta, jossa Emilie selittää miksi alkoi viiltelemään itseään. Ensimmäinen viilto tehtiin partaveitsen terällä reiteen. Arvet todistivat maailmalle, että hänessä oli jotakin pielessä. Maailma ei nähnyt naisen pään sisälle. Maanisdepressiivisyys muuttui todelliseksi. Veri ja arvet todistivat sen. Viiltäminen tuntui hyvältä. Vapautukselta. Helpotukselta. Helpompaa kuin itkeminen. Kaikki tuomitsevat viiltelyn. Se ei häirinnyt Emilietä. Hän lopetti sen hyvästä syystä. Viiltely oli tapa hallita kipua ja ahdistusta, mutta hän oli riippuvainen siitä. Emilie olisi mieluummin oman tahdon varassa. Monta sivua pitkä selvitys viiltelystä on silmiä avaava näkökulma aiheeseen, josta ei kehdata puhua julkisuudessa.
Miten Emilien reissu laitoksessa sitten päättyi?
En kerro.
Suosittelen
The Asylum-kirjaa kaikille synkkyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ystäville. Herkemmät sielut voivat perehtyä maanisdepressiivisyyteen vaikkapa kevyemmän ja asiallisen
The A-Z Guide to Good Mental Health - You don't have to be famous to have manic depression -kirjan kautta.