Pekka ja Pätkä etuoikeutettuina valkoisina miehinä
Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta Yle esitti keskiviikkona kotimaisen 60-luvulla kuvatun komedian. Se on kuuluisan Pekka ja Pätkä elokuvasarjan kohua ennenkin aiheuttanut Pekka ja Pätkä neekereinä. Näin ensimmäisen kerran joskus 10 - 12-vuotiaana. Muistaakseni se oli sieltä köyhimmästä päästä huumoriltaan. Useiden arvioiden mukaan se oli kaikkein huonoin sarjan elokuvista. Suurimmat traumat minulle aiheutti Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä, sillä se aivopesi lapsia uskomaan lumimieheen.
Mutta vuonna 2016 suuremman huolen aiheuttaa Pekka ja Pätkä neekereinä elokuvan rasismi. Kuuluisassa kohtauksessa Pekka ja Pätkä hakevat töitä ravintolasta, joka tarvitsee bändiinsä eksotiikkaa. Sitä haetaan ameriikan jazz-bändeistä tutuista mustaihoisista soittajista. Pekka ja Pätkä vetävän kenkälankit naamaansa ja puhuvat outoja, tekeytyen toisen rodun edustajiksi.
Modernin maailman vinkkelistä elokuva on selkeästi rasistinen. Siinä esitetään stereotypiat ja silloisen valkoisen kansan käsitykset siitä miten Yhdysvalloissa käsiteltiin rotuja. Ja se toistaa tyypillisen blackface ilmiön viihtetaiteessa. Kokonaisuutena elokuva ei ole ihan niin pahalla asteella kuin Tarzan elokuvista tai länkkäreistä tutut tavat esittää ei-valkoisia ihmisiä ali-ihmisinä. Pekka ja Pätkä neekereinä on huono elokuva. Samalla se myös havainnollistaa selkeästi aikakautensa ihmisten asenteita ja käsityksiä mustaihoisista.
Tärkein kohta on kuitenkin se oliko tai onko kyseisen elokuvan esittäminen Ylen toimesta väärin vai oikein.
Kalikwela Bai kirjoitti palautetta Ylelle, johon vastasi itse ohjelmapäällikkö Pentti Väliahdet. Jotta saat käsityksen keskustelun kulusta, niin kopioin kommentit tähän:
Aivan järkyttävää. Mafalala kirjoitti hyvin: "Rasistisen kuvaston ja kielen toistaminen ilman minkäänlaista problematisointia normalisoi rasismia, sulkee pois katsojia ja ylläpitää niin sanottua valkoista katsetta. Ja tietenkin se on yksiselitteisesti loukkaavaa. Elokuvan näyttäminen ja ohjelmapäällikön tarjoama näkökulma myös luovat mielikuvaa siitä, että rasismi olisi menneen maailman juttuja.
Valinta ja toimintatapa heijastavat rakenteellisiakin ongelmia. Nyt elokuvan näyttämisen määrittelee ongelmattomaksi valkoinen mies, joka ei rasististen stereotypioiden toisintamisesta ja ylläpidosta kärsi. Ylen sisäistä keskustelua elokuvan näyttäminen ei ilmeisesti ollut myöskään synnyttänyt."
Häpeällistä toimintaa. Mitä arvoa moisella elokuvalla nykyaikana on? Vai kuvittellaanko ettei Yleä katso kukaan joka saattaisi loukkaantua??? Hävetkää.
Ja ohjelmapäällikön vastaus:
Yleisradio esittää suomalaisia 1940 – 60 -lukujen mustavalkoisia elokuvia, se on osa julkisen palvelun tehtävää. Varsinkin vanhemmat katsojat katselevat iltapäivän kotimaisia.
Elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä on osa suomalaista elokuvahistoriaa. Tänä päivänä elokuva ja sen nimi on rasistinen, sellaista ei nyt Suomessa tehtäisi.
Elokuva pitää nähdä ja tulkita sen hetkisessä yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Suomi oli eristynyt maa eikä meillä nähty tummaihoisia ihmisiä katukuvassa. Tämä elokuva kuvastaa siis ennen muuta suomalaisten asenteita ja ennakkoluuloja. Niille elokuva nauraa, ja niille katsojankin pitäisi nauraa eli sen ajan asenteillemme ja ennakkoluuloillemme.
Asiat voidaan nähdä aina kärjistetysti ja kapeasta kulmasta, mutta miksi haluaisimme näin nähdä. Ainakin voisimme ensin katsoa tuon elokuvan, ennen sen teilaamista. Itse haluaisin esittää elokuvia sensuroimattomina ja sensuroimatta omaa kulttuurihistoriaamme.
Pentti Väliahdet
Ohjelmapäällikkö, Yle TV1
Väliahdet totesi suoraan ja kiertelemättä, että nykyään kyseinen elokuva on rasistinen. Loukkaantuneiden mielestä elokuvan esittämistä olisi pitänyt ymmärtää hävetä. Jatkokommenteissa esitetään onneksi se järkevä kanta, ettei kukaan ole vaatimassa esittämiskieltoa. Se olisikin ollut huono vaihtoehto. Tyypilliseen tapaansa Ilta-sanomat esittää kohun aivan kuin olisi vaadittu sensuuria, mitä ei siis ole vaadittu. Lööpistö pettää aina.
Sen sijaan vaaditaan Pekka ja Pätkä neekereinä elokuvan rasismin tiedostamista ja kontekstiin laittamista. Se onkin hyvä vaatimus, mutta siinä mennään siihen, että Ylen vastuulla olisi kouluttaa katsojiaan kaikkien ongelmallisten aiheiden kohdalla. Ja siinä ei anneta yhtään arvoa katsojien älylle ja mediakriittisyydelle. Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä vastuu on katsojalla. Katsoja päättää minkä ohjelman hän laittaa päälle televisiossaan.
Millaista taustoittamista Pekka ja Pätkä neekereinä sitten olisi tarvinnut? Sillä tuskin sen selvempää tapausta vanhan ajan asenteista on mahdollista saada elokuvan nimeä myöten. Minun on erittäin vaikea uskoa, että tämän mustavalkoisen elokuvan näkeminen normalisoi rasismia tänä vuonna. Rasismi ei ole kadonnut minnekään 60-luvun jälkeen. Se vain muuttaa muotoaan kulttuurimme muuttumisen mukana.
Jos joskus jossain joku vaatii rasististen elokuvien esitysten kieltämistä, niin annan esimerkin siitä miksi se ei ole lopulta hyvä vaatimus.
Haluaisin Ylen joskus esittävän Leni Riefenstahlin ohjaaman Tahdon riemuvoitto propagandaelokuvan vuodelta 1935. Se näyttää Saksan kansallissosialistien kokouksen Nürnbergissa mahdollisimman ihannoivassa valossa.
Tässä kohtaa moni varmasti sulkee vihaisesti tämän välilehden ja poistaa blogini suosikeistaan.
Kaikki muut jatkavat ehkä hieman hämmästyneinä eteenpäin.
Tahdon riemuvoitto on tärkeä osa niin maailman- kuin elokuvahistoriaa. Propagandaelokuva voitti aikanaan useita palkintoja, eikä pelkstään Saksassa. Se on selkeä ja teknisesti korkeatasoinen aikakaudellaan tehty kuvaus natsisaksan käsityksestä itsestään. Suosittelen sen katsomista. Enkä ole natsi. Kun tiedostat mitä varten Tahdon riemuvoitto tilattiin itse Hitlerin kynällä ja mitä tarkoitusta varten sitä levitettiin, niin näet elokuvan ehkä kaikkien aikojen pelottavimpana pätkänä filmiä. Näin sen joskus 19-vuotiaana taivaskanavilta. Itse en ainakaan sen jälkeen kyennyt näkemään yhtäkään ja minkään maan patrioottista pläjäystä minään muuna kuin aivopesuna. Tahdon riemuvoitto on hyvä/paha esimerkki siitä miten kavalasti ja houkuttelevasti yhden aatteen ihannointi voidaan tehdä.
Loukkaavan, pelottavan ja ahdistavan materiaalin näkeminen saa minut peilaamaan mikä siinä aiheuttaa kaikkea tuota. Tiedostan kyllä olevani tässä asiassa pieni masokisti. Vietän vapaaehtoisesti aikaa netin kaatopaikoilla huonoimpien keskustelupalstojen tarkkailijana. Seuraan ihan tarkoituksella kreationistien, salaliittoteorioitsijoiden, fundamentalistien, homeopaattien ja muiden keskusteluja (en tunnusta valeprofiilien käyttöä). Tiedän millaiselle materiaalille altistun niissä paikoissa.
Kaikki eivät tietenkään ajattele samalla tavalla kuin minä. Ja minä ymmärrän heitä. Sitä varten ohjelmistossa pitääkin olla kuvaukset siitä minkälainen ohjelma on seuraavaksi tulossa ruutuun. Ketään ei saa pakottaa katsomaan
7 comments:
Onneksi Ylellä ainakin tässä asiassa on järkeä. Itse lisäisin noiden kahden Riefenstahlin elokuvan lisäksi vielä Kansakunnan synnyn. Aikoinaan (1915) suorastaan jättimenestys on ehkä historian rasistisin katsojatilaston ykkönen ja vaikutti suoraan Klu Klux Klanin henkiinheräämiseen USA:ssa, mutta on samalla mielestäni yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä teos (elokuvateknisestä puolesta puhumattakaan).
Tulipa muuten samalla mieleen että ei tästä ole kuin 12 vuotta kun iso Hollywood studio päätti tehdä elokuvan jossa pääosan esittäjillä ja juonen pääideana oli näyttelijöiden käyttämä "white face", eli mustien naamioituminen vakoisiksi (ja vieläpa mustien miesten naamioituminen valkoisiksi naisiksi) ja siihen liittyville stereotypioille ja väärinkäsityksille nauraminen.
Ensin Tahdon riemuvoitto, sitten Tahdon voitto ja lopuksi vielä Tahdon voima. Oikolukeminen kannattaa aina. Muuten kyllä hyvä kirjoitus.
Tekstistä unohdat tosin sen faktan, että Natsi-Saksa on sortunut jo vuosikymmeniä sitten ja Natsi-Saksan tekemät hirveydet ovat Saksassa käyty läpi kansakunnan yleisenä häpeänä. Kukaan ei puhu enää Natsi-Saksasta voitokkaana. Rasismi taasen, ei ole kadonnut minnekään. Vaikka se 60-luvulla olikin salonkikelpoisempaa niin ihmisten rasistiset asenteet ja ajatukset ovat yhä täällä tänään. Suomen kahtiajakautuneessa ilmapiirissä minusta tällaista ohjelmaa ei voi esittää "osana kulttuurihistoriaa", koska osa ihmisistä ajattelee edelleen niin kuin elokuvassa ja eivät esim ymmärrä miksi n-sana tai blackface on halventavia. Jos rasismi olisi taaksepäin jäänyt ilmiö, osa historiaa, jota hävetään ja pitää tuntea kuten se natsi-Saksa, ohjelman esittäminen sellaisenaan ei olisi ongelma, koska ihmiset mieltäisivät automaattisesti ohjelman esimerkiksi historian problemaattisuudesta. Eli ohjelma olisi pitänyt jotenkin kontekstuoida esim. problemaattiseksi esimerkiksi 60-luvun salonkikelpoisesta rasismista. Minusta ohjelmapäällikön vastaus ensinnäkin oli rivien välistä ylimielinen ja toisekseen, musta on aika puistattavaa sanoa, että 60-luvulla syntyneet varmaan "tahtovat katsoa elokuvan", ihan kuin siinä olisi jotain suloista ja nostalgiaa muistuttavaa. "Oi, ne vanhat ajat, kun sai sanoa n-sanan eikä kukaan loukkaantunut!" Sehän vaan vahvistaa sen, että rasistinen kuvasto on edelleen täysin hyväksyttyä ja sille on tilausta. Jos oikeasti haluaa poistaa rasismin yhteiskunnasta niin se on tehtävä teoilla. Kuten joku hyvin muotoili, Yle ei ehtisi ikinä esittää kaikkia maailman elokuvia, eli miksi joku valitaan esitettäväksi, se perustuu joko tilaukseen tai arvomaailmaan, tässä molempiin. Tl;dr ohjelma olisi pitänyt jotenkin pohjustaa esimerkkinä rasismista eikä esittää kuin mitä tahansa ohjelmaa.
Entäs jos HS, IL tai IS esittelisi nurkkauksessaan Der Stürmer-lehden karikatyyrisiä kuvia, ihan vain wanhojen hyvien aikojen muistoksi ja historiallisista syistä, wanhoille huvitukseksi? Viattomia kun nehän ei edes liiku tai ilvehdi niinku näyttelijät? (Ja satunnaiset lukijat eivät näkisi ekan kuvan esittelyjuontoa).
Kohauttaisitte olkia? "So what"?
En minä.
Kävin katsomassa Tahdon riemuvoiton elokuva-arkistossa silloin kun se vielä oli elokuva-arkisto. Olihan siinä hienoja kuvia, mutta ei se yleisesti vaikuttanut mitenkään elähdyttävältä ja oli vähän tylsäkin. Itse asiassa vaikutelma oli vähän koominen. Tätä korosti se, että osa yleisöstä alkoi tirskua pahimpien pullistelujen ja ylilyöntien aikaan. Propagandafilmin vaikuttavuus on vahvasti sidoksissa sen esityskontekstiin ja yleisöön. Varmaan 1930-luvulla riemuvoitto olikin järisyttävä elämys, kun sitä esitettiin suurilta kankailta aatteellisesti hurmioituneelle yleisölle "sieg heil" -huutojen säestämänä. Nykyään on vaikea uskoa, että sillä käännytettäisiin yhtään nuorta tai vanhempaa kansallissosialistiksi.
Samalla sensuroinnin periaatteella kaikkien amerikkalaisten länkkärien esittäminen pitäisi kieltää. Niissä "intiaanit" eli alkuperäisasukkaat esitetään raakalaisina ali-ihmisinä ja kaiken lisäksi elokuvissa näitä esittävät ovat vain maskeerattuja valkoihoisia näyttelijöitä.
@MrrKAT:
Aivan, so what? Kunhan kuvat esitetään ja otetaan oikeassa historiallisessa kontekstissaan niin en näe noittenkaan kuvien julkaisemisessa mitään väärää.
Post a Comment