Edellisessä osassa päästiin Espanjan inkvisition huipuille. Vallankahvassa olevan inkvisiittorit nauttivan kansan suosiota. Outo kultti nimeltään luterilaisuus levisi Euroopassa. Inkvisitio tarkkaili maahanmuuttoa (ei teologista kinastelua) ja samalla uskonnon puhdasoppisuutta. Maahanmuuttokriittisyys perustui enemmän siihen, että valtion edustajat halusivat palveluksia katoliselta kirkolta. Espanjaan muutti 1500-luvun aikana paljon ranskalaisia. Heidän mukana tuli hugenottien uusia teologisia tuulahduksia. Sisämaassa asuvat pienet muslimiyhteisöt eivät olleet uhka, mutta jatkuva epäilyjen kohde inkvisition toimistoissa. Philip III:sen vallan alla saatiin läpi laki muslimiyhteisöjen (jotka oli pakkokastettu kristityiksi kauan sitten) pakkokarkoituksesta pois Espanjasta. Koko tapahtumasarjaa vuonna 1609 kuvaa parhaiten termi etninen puhdistus. N. 300´000 ihmistä lähetettiin Gibraltarin eteläpuolelle turkkilaisten käsiin.
Mutta kulman takaa ilmeni ongelmia. Espanjalaiset "puhtaat" kristityt eivät ilahtuneet pakkomuutosta, sillä muslimiyhteisö oli rauhallinen, tuottoisa ja hyvä työvoima. Olivatpa jotkut olleet hyviä kristittyjä. Tavallinen kansa ei niellyt anti-muslimipropagandaa. He tiesivät ettei pamfeleteissa levitetyt kauhutarinat pitäneet paikkaansa. Kirkon ja valtion arvovalta ei ollutkaan enää täysin puhdas. Kruunu halusi valvoa kansan ajatuksia. Valvonta tehtiin inkvisiittoreiden työllä. Samalla valtottiin mitä kansalaiset tekevät makuuhuoneissa. Sodomia (homoseksuaalisuus), eläimiin sekaantuminen ja kaksinnaiminen johtivat inkvisition kuulusteluihin. Näihin rikoksiin perehdyttiin niin maallisissa kuin kirkon oikeudenkäynneissä.
Kaikkien näiden paheiden rinnalla oli myös noituus. Espanjan inkvisitiossa oli käsitelty noituusepäilyjä, mutta Euroopan muista inkvisitioista poiketen Espanjassa tehtiin selväksi, ettei sellainen hulluus sovi inkvisition alaisuuteen. Saksassa ja Ranskassa maalliset ja kirkon edustajat varoittivat kansaa noitien vaarallisuudesta. Vainoharhaiset ja taikauskoiset alkoivat syyttelemään toisiaan mitä oudoimmista paranormaaleista rikoksista. Espanjassa inkvisiittori Alonso Salazar y Frías taisteli muiden inkvisiittoreiden kanssa. Hän vaati, ettei noitia pidä polttaa, eikä noituusepäilyihin tuhlata aikaa. Eikä niin enää tehtykään koskaan Espanjassa. Alonso ei uskonut, että puheet noituudenharjoittamisesta pitivät paikkansa. Skeptikko?
1600-luvun aikana Espanja jäi jälkeen muista Euroopan maista. Englanti, Hollanti, Ranska ja Saksa kasvattivat varallisuutta ja valtaa. Espanjan kulta-arkut kevenivät. Armeija heikkeni. Espanjan ahdinko sai kaksi selitystä:
1) Maasta karkotetut kansanosat olivat muuttaneet ratkaisevalla tavalla talouden kehitystä huonompaan suuntaa.
2) "Veren puhtautta" ylläpitävät lait siitä kuka pääsee virkoihin rajoittivat niiden täyttymistä pätevillä miehillä. Uskolliset, oppineet ja taitavat juutalaiset jätettiin systeemin ulkopuolelle pelkän etnisyyden perusteella.
Veren puhtautta ylläpitäviä lakeja yritettiin kumota pariin otteeseen 1600-luvulla. Yritykset epäonnistuivat. Kirkon ja valtion sisältä kuului loogisia argumentteja lakeja vastaan. Jos kristinuskon tarkoitus oli tuoda kaikki kansat Herran luokse, niin Espanjassa ylläpidetyt rajoitukset olivat kristinuskon vastaisia. Jos lakien kirjain esti palkkaamisen juutalaisen perimän perusteella, niin tiukan tulkinnan mukaan juuri kukaan ei ollut enää kelpoinen virkoihin. Monen espanjalaisen sukupuusta löytyi juutalaisia.
Inkvisition pitäisi tarkastaa yksilöiden uskomukset, ei heidän sukupuita.
Näiden kysymysten edessä alkoi inkvisition luhistuminen.
Vuonna 1700 Espanjan kuningas oli Charles II, lapseton ja kuolemassa. Valtaistuinta oltiin täyttämässä Itävallan ja Ranskan ehdokkailla. Valtataistelun (loads of drama and diplomatic fighting) tuloksena Espanjaan marssi Ranskasta nuori kuningas Philip V. Hän saapui Madridiin helmikuussa 1701. Vastoin edellisiä kuninkaallisia seremonioita, hän ei osallistunut inkvisition järjestämään auto de fé katumustilaisuuteen. Philip V ei vedonnut kiireisiin tai ollut tietämätön kutsusta. Hän kieltäytyi tulemasta paikalle. Tämä oli merkki siitä mitä oli tulossa.
Philip ei asettanut kieltoja tai määräyksiä inkvisitiolle. Juutalaisuutta edistävät miehet heitettiin vanhaan tyyliin linnaan. Harhaoppeja opettavat saivat parhaimmissa tapauksissa julkiset katumusharjoitukset ja nimensä kirkkojen häpeätauluille. Huonoimmissa tapauksissa kärysi.
Ranskasta tuotu hallitsemistapa oli kuitenkin uhka inkvisitiolle instituutiona. Philip V ei suostunut edes harkitsemaan sitä, että katolisen kirkon edustajat alkaisivat antamaan suosituksia tai käskyjä hänen hovissa. Myös seuraaja Charles III teki selväksi, että Espanjan hallitseminen kuului vain ja ainoastaan kruunulle. Ei kirkolle. He eivät aikoneet lopettaa inkvisition toimintaa. Ainoastaan muuttaa sen maallisen vallan instrumentiksi. Olihan inkvisitio todistanut vuosisatojen ajan olevansa varsin pätevä tietynlaisten ihmisten metsästämisessä. Se oli aina hyödyllinen taito myös kuninkaiden hoveissa.
Valaistumisen myötä valtaapitävät alkoivat nähdä, ettei kansakunnan hallitsemiseen tarvittu roomalais-katolista kirkkoa. Yksilönvapaus, uskonvapaus, perustuslaillinen monarkia ja muut radikaalit ideat levisivät Euroopassa. Inkvisiittorit taistelivat niitä vastaan parhaansa mukaan. Samainen taistelu harhaoppeja vastaan sai inkvisition näyttämään espanjalaisten silmissä liian itsenäiseltä. Liian paljon Rooman kätyriltä. Varsinkin liian ystävälliseltä jesuiittoja kohtaan, jotka olivat nyt vihattuja.
1768 ja 1770 Espanjan lakiin kirjattiin rajoituksia inkvisition toimista. Inkvisitio ei saisi kieltää kirjoja vain omien makujen mukaan. Kieltoja pitäisi ensin anoa kruunulta. Samoin inkvisiittoreja kehoitettiin keskittymään vain uskonoppeihin.
1700-luvun lopulla Toledossa järjestettiin vain kolme tai neljä kuulustelua vuodessa. Aikaisemmin niitä järjestettiin yli 200 vuodessa. 1700-luvulla käsittelyjä Espanjassa oli n. 4000 kappaletta. Niistä vain 10 prosenttia tarkasteli juutalaisuutta tai protestanttisuutta. Tästä voidaan päätellä, että inkvisiittorien päivätyö keskittyi enemmän tavallisten moraalirikkomusten nuhteluun (seksiä). Vain neljä tapausta johti polttamiseen. Roviot sytytettiin vuosina 1714, 1725, 1763 ja 1781. Viimeisimmässä tapauksessa inkvisiittorit tuomitsivat näkyjä nähneen naisen kuolemaan. Maria de los Dolores Lopez sanoi olevansa vuoropuhelussa itse Neitsyt Marian kanssa. Samoin Lopez oli osallistunut miljoonien sielujen vapauttamiseen kiirastulesta.
Ranskan vallankumous aloitti muutokset myös Espanjassa. Espanja ja Ranskan tasavalta ajautuivat sotaan keskenään. Nyt myös inkvisiittorien perheet ja heitä palvelevien perheet saivat kutsun osallistua sotaan. Aikaisemmin hallitsijat olivat suoneet heille vapautuksen. Sota maksoi. Rahaa haettiin mm. pakkolunastamalla ja myymällä inkvisition omaisuutta. Inkvisitio ei ollut enää taloudellisesti riippumaton laitos.
Sota eteni huonosti Espanjan kannalta. Kuningas Charles III joutui luopumaan kruunustaan. Kruunu päätyi Napoleonin kokoelmiin. Napoleonin veli asetettiin Espanjan valtaistuimelle. Uusi valta ei vihjaillut, että inkvisitio lakkautettaisiin. Sen sijaan Napoleonin valtakunta oli luopunut ateistisista aatteista. He rohkaisivat katolisen uskon asemaa Espanjassa. Pian inkvisition kokous julistikin, että katolinen usko oli Espanjan ainoa usko, myös pro-ranskalaisen hallinnon alaisuudessa. Bonabarte oli tyytyväinen. Heti ensimmäisten kontrollointiyritysten jälkeen Inkvistion johto kuitenkin ilmoitti, että paikallisten inkvisitio-oikeusistuimien pitäisi tukea vallankumouksellisia ja vaatia ranskalaisia poistumaan maasta. Napoleon saapui Espanjaan vuonna 1808. Hän laati useita julistuksia, joissa yhdessä määrättiin inkvisition oikeusistuimien lakkauttamista. Ne sekaantuivat maallisten oikeussalien toimintaan.
Joissain paikoissa määräys oli turha, sillä Napoleonin joukot olivat vallanneet inkvisiittoreiden linnat sodan melskeissä. Joukot olivat polttaneet kirjastot ja oikeusistuimien arkistot. Espanjalaisten ja ranskalaisten virtausten myrskytessä edestakaisin inkvisitio menetti jatkuvasti otettaan vallasta. Konservatiivit puolustivat katolisen uskon valtaa, jotta maa pysyy itsenäisenä. Liberaalit varoittivat inkvisition haittaavan vapauden ja edistyksen marssia.
Kiistelyä käytiin Espanjan uuden perustuslain laatimista miettivässä komiteassa. Lopulta vuonna 1812 hyväksytyssä perustuslaissa oli kohtia, jotka tekivät inkvisitiosta perustuslain vastaisen. Sen toiminta kiellettiin. Mutta kaikki ei sujunut aivan niin yksinkertaisesti. Inkvisitio palasi keskiaikaiseen toimintamalliin, eli piispat valvoivat heresioiden leviämistä. Nämä muutokset tulivat voimaan vain Ranskan valvomilla alueilla Espanjassa.
Espanjan ja Ranskan välinen taisto ei kuitenkaan ollut ohi. Ranskan Ferdinand VII palasi Espanjaan 1814. Hän kumosi uuden perustuslain. Inkvisition omaisuutta palautettiin. Fransisco Javier de Meir y Campillo nimitettiin inkvisiittorikenraaliksi. Tuhon partaalla keikkuva inkvisitio alkoi hyökätä kaikkien vihollisten kimppuun. Uusi lisäys vihollisten joukkoon oli rationalistinen filosofia, joka oli asteittain tuhonnut uskon absoluuttiset perustukset Espanjassa. Julistukset eivät kuitenkaan johtaneet entisten vuosisatojen kaltaisiin kampanjoihin juutalaisia, muslimeja tai harhaoppisia vastaan.
Espanjan talous oli kurjassa kunnossa sodan jälkeen. Kuningas Ferdidandin oli pakko hyväksyä perustuslaki, jotta vakaat olot johtaisivat elpymiseen. Näin inkvisitio lopetettiin maallisen lain voimalla toisen kerran Espanjassa. Inkvisiittoreiden omaisuutta myytiin toiseen kertaan. Mutta kirkko huomautti, että vain paavi voi lopettaa sen minkä paavi on aloittanut. Samoin konservatiiviset mielet eivät kadonneet minnekään. Joissain kaupungeissa perustettiin omat uskonpuhdistukset, joissa valvottiin sotavankien uskonnollista vakaumusta. Näitä inkvisitoita johti tohtori Miguel Toranzo, jonka johdolla suoritettiin Espanjan viimeinen harhaoppiin perustuva tuomio. Rusafan kaupungin koulujohtaja Cayetano Ripoll sai kunnian olla viimeinen inkvisition kouriin päätynyt harhaoppinen Espanjassa vuonna 1824. Tämä epäonninen mies oli päätynyt deismiin Ranskalaisessa vankilassa, eikä hän katolisten teologien kuulusteluissa tahtonut päätyä takaisin katolilaiseksi. Ripoll lähetettiin maallisen oikeuden eteen Valensiassa vuonna 1826. Oikeiston ja perusarvojen puolustamisessa kunnostautunut tohtori Toranzo sai onnitteluja onnistuneesta roviosta itse Valensian arkkipiispalta.
Vuonna 1829 paavi Pius VIII antoi myöntävän vastauksen kuningas Ferdidandin pyyntöön. Yli 300 vuotta kestänyt Espanjan inkvisitio lopetettiin lainvoimala helmikuussa 1830, kun Ferdinand vahvisti paavin määräyksen. Viimeinen niitti tehtiin vasta vuonna 1834 Ferdinandin lesken vihdoinkin virallisesti lakkauttaessa inkvisition.
Ihmiset saivat uskoa tai olla uskomatta hieman vapaammassa maailmassa. Enää katolisen kirkon oppiriidat eivät olleet perustelu kansalaisten vangitsemiseen. Vain aktiivinen ja radikaali saarna hallitsijaa kohtaan kiinnitti tuomioistuimien kiinnostuksen. Kuolemantuomioiden sijaan ihmisiä lähetettiin vankiloihin.
Olemassaolonsa aikana Espanjan inkvisitiota ohjattiin uskonnollisin perustein ja paikoitellen maallistuneiden kuninkaallisten määräysten mukaan. Ihmisten ennakkoluulot ja pelot sekoittuivat puritaanisuuteen. Modernin maailman tuomitsemien entisten sukupolvien raa'at menettelytavat eivät johtuneet pelkästään katolisesta kirkosta, tai pelkästään sekulaarien miesten valtataisteluista. Inkvisiittorien toiminta oli niiden yhdistelmää. Totuus on kuitenkin se, että inkvisiittorit tuomitsivat ihmisiä kuolemaan mm. "väärin uskomisesta." Vaikka tuomiot pantiin täytäntöön maallisissa oikeusistuimissa ja roviot sytyttivät kaupunkien viranomaiset, niin piispat ja paavit olivat alusta loppuun tietoisia siitä minkälainen kohtalo harhaoppeihin syyllistyneitä odotti.
Showing posts with label inkvisitio. Show all posts
Showing posts with label inkvisitio. Show all posts
3.9.10
Inkvisitio, kuka kantaa vastuun? Osa IV
Edellisessä osassa päästiin Espanjan inkvisition vaiheisiin. Kruunupäät olivat laatineet oman inkvisition Rooman siunauksella. Torquemada johti kääntyneiden juutalaisten - eli conversojen - vainoa. Paavi sentään esitti protestin espanjalaisten tekosista, siis siinä mielessä että inkvisiittorit olivat täysin unohtaneet kerettiläisten metsästyksen keskittyessään vain ex-juutalaisten tutkimiseen.
Salamurha katedraalissa aiheutti asenteiden muuttumisen entistä rajummaksi. Inkvisiittori Pedro Arbués oli Torquemadan nimittämä. Hän jakoi Torquemadan uskonnollisen innon. Rikkaiden conversojen kuulustelu oli vaarallista inkvisiittorille, sillä nämä olivat kokeilleet kaikkia keinoja suojellakseen itseään. Edes kuninkaallisille lähetetyt lahjukset eivät suitsineet inkvisiittoreita. Epätoivonen joukko aatelisia palkkasi miehiä öiseen iskuun.
15 - 16 syyskuun välisenä yönä Pedro rukoili Saragossan katedraalissa. Tiukkoihin tilanteisiin tottuneena miehenä hän piti kaavun alla rengaspanssaria. Päähineen alla piili terässuoja. Mutta nämä ja Herran varjelus eivät riittäneet.
Kahdeksan miestä kävi Pedron kimppuun. He puukottivat inkvisiittoria useampaan kertaan. Pedro sinnitteli kokonaisen päivän. Sitten hänestä tuli espanjalaisen inkvisition ensimmäinen marttyyri. Syylliset tiedettiin ja tunnistettiin kääntyneiksi juutalaisiksi. Ketä muita he olisivat voineet olla? Pian uutinen levisikin ympäri Espanjaa. Conversot uskaltavat hyökätä jopa inkvisiittorien kimppuun. Paavi Pius IX kanonisoi Pedron vuonna 1867, mikä aiheutti pientä närää juutalaisten sekä kristittyjen parissa.
Kuninkaalliset Ferdinand ja Isabella keräsivät kuningaskuntien resurssit muslimivalloittajien häätämistä varten. Vasta valloittajien karkottamisen jälkeen inkvisition alkoi tarkistella kristinuskoon käännytettyjen muslimien elämää.
La Guardian viaton lapsi loi oman kiihkon juutalaisten kauhisteluun.
Yksilöiden tutkinta oli liian vaativaa. Kääntyneitä juutalaisia oli kertynyt liian paljon kaupunkeihin. Myös niiden rinnalla kasvaneet juutalaisyhteisöt pysyivät sitkeästi juutalaisina. Ferdinand ja Isabella turvautuivat entisten hallitsijoiden käyttämiin julistuksiin. Juutalaiset julistettaisiin lain voimalla kristityiksi. Vuoden 1492 alussa laadittiin useampi laki, useassa Espanjan kuningaskunnassa. Niissä määrättiin, että juutalaisilla oli neljä kuukautta aikaa tulla kastetuksi kristityksi. Kieltäytyminen johtaisi karkotukseen maasta. Juutalaiset saisivat ottaa mukaan vain hyväksyttävät tavarat (lista oli valmiina). Kaikki muu omaisuus jäi kuningaskunnan kassaan. Kulta- ja hopeakolikot, hevoset, sotamateriaaliksi kelpaavat, jne, takavarikoitaisiin.
Kesään mennessä Espanjan juutalaisilla oli edessä raskas muutto. He matkustivat kävellen Portugaliin tai vielä riippumattomaan Navarren kuningaskuntaan. Muita vaihtoehtoja olivat etelässä muslimien maat (jotkut tapettiin maihinnoustessa). Idässä ottomaanien keisarikunta, jossa heitä kohdeltiin parhaiten. Historiankirjoista ei selviä kuinka monta juutalaista häädettiin Espanjasta tuona vuonna. Tiedot väestöistä eivät ole tarpeeksi tarkkoja, sillä väestönlaskennassa otettiin huomioon perhe, eikä se kuinka monta perheeseen kuuluu. Realistisin moderni arvio muuttoliikkeen koosta on 70 000 - 100 000. Aikaisemmat arviot olivat 150 000 - 300 000.
Tarjous kristinuskoon kääntymisestä oli aito. Juutalaisen uskonnon hylänneet saivat heti paremman elämän. He saivat pitää elannon ja omaisuuden. Karkotettujen juutalaisten elämä ei välttämättä päättynyt huonosti, jos he päättivät myöhemmin kääntyä kristinuskoon. Kuningas Ferdidand määräsi, että kääntyneet juutalaiset saivat oikeuden palata Espanjaan, kunhan kykenivät todistamaan kristillisyytensä. Palaavat conversokset päätyivät kuitenkin suoraan inkvisition tarkkailulistalle. Edellinen meno jatkui, eli entisten juutalaisten piti esiintyä huolellisesti kunnon kristittyinä.
1500-luvun aikana maahan jääneet muslimit olivat vielä luotettavaa työvoimaa. Heillä oli oikeus palvoa Allahia, mutta samalla käännytystyö jatkuytysi. Kristityt saivat käännyttää muslimeja, mutta muslimit eivät saaneet käännyttää kristittyjä. Nyt inkvisiittorit ottivat myös ex-muslimeja tutkittavaksi. Inkvisition repertuaari monipuolistui, kun se joutui tutustumaan uuden kulttuurin oppeihin. Kuin "sattumalta" myös muslimien omaisuutta kyettiin takavarikoimaan, jotta inkvisition uhkaavasti tyhjenevä kassa ei saavuttaisi pohjaa. Espanjalaisen inkvisition tulevaisuus ei ollutkaan enää kovin valoisa.
Kuningatar Isabella kuoli vuonna 1504. Sitä seurannut valtataistelu oli monimutkainen vyyhti. Oliko Espanjassa enää tarvetta inkvisition tuomioistuimille? Uusilla hallitsijoilla oli motivaatio tuomioistuimien lopettamiseen, sillä kuningaskunnat voisivat itse tuomiota uskonnolliset rikokset. Ja *köh* takavarikoida syyllisten omaisuus kuninkaan kirstuun *köh*. 1500-luvun aikana muslimit ja ex-muslimit onnistuivat vaikuttamaan politiikassa. Sen seurauksena inkvisition toimintalupia rajoitettiin Aragonian ja Granadan muslimiyhteisöissä. Näin prioriteettina säilyi kääntyneiden juutalaisten vainoaminen. He olivat menettäneet poliittisen vaikutusvallan suuren karkotusaallon myötä.
Vihdoinkin Espanjaan saapui sellainen uhka, joka alkoi kiinnostaa myös inkvisitiota. Espanjan kirkko oli reformaation kourissa. Saksasta puhalsi luterilaisuuden henkäyksiä. Kristinuskosta olikin liikkeellä useampi Lopullinen Totuus. Protestantteja ilmaantui Espanjaan. Inkvisitio ei kuitenkaan kyennyt heti päättämään miten suhtautua uusiin tuuliin. Ferdinandin ja Isabellan yhteistyöllä yhteen kasattu inkvisitio oli itse pieni reformaatio katolisen kirkon opeista, joten miten he voisivat tarkastella uusia kristittyjä? Espanjan katedraaleissa ja yliopistoissa väiteltiin kiihkeästi uskonnollisista aiheista, mutta missään ei vaadittu eroa Rooman kirkosta. Kaikki kiistat tapahtuivat katolisen kirkon valtarakenteiden sisällä.
Vasta vuonna 1525 Toledon espanjalainen inkvisitio vangitsi joukon kristittyjä. Heillä ei ollut mitään yhteyksiä juutalaisiin. Sen sijaan heillä oli suhteita aristokraattiseen Mendozan sukuun. Joukon kristinusko oli ainakin heidän omasta mielestä ortodoksinen. Se oli opittu fransiskaanimunkeilta. Joukolla oli vahva sisäinen henkinen elämä. He rukoilivat ahkerasti. Seuraajia ilmestyi vuosisadan aikana. Heitä alettiin kutsua nimellä alumbrados. Valaistuneet. Inkvisiittorit eivät kyenneet osoittamaan mitään vakavia rikkeitä kirkon oppeja vastaan. Julkisissa rukoustilaisuuksissa jäsenet kuitenkin osoittivat kiihkeä intoa. Sellaista kutsutaan nykyään karismaattiseksi kristinuskoksi. Joukon toiminta tapahtui enimmäkseen kirkkojen ulkopuolella. He olivat vannoutuneita kristittyjä, mutta kuitenkin inkvisiittorit tuomitsivat heitä pieniin sakkoihin tai vankeuteen.
Puheet uuden joukon erilaisuudesta levisi Espanjassa. Pian inkvisitio lähetti tiedon kaikille jäsenilleen. Heitä varoitettiin poikkeavasta tavasta palvoa Jumalaa. Tämäkin elämänalue kuului katolisen kirkon alaisuuteen. Inkvisition pitäisi tukea oikean ortodoksisen kristinuskon suosiota espanjalaisten parissa. Yhä erilaisemmat suuntaukset rantautuivat ja ilmestyivät itse espanjalaisten kristittyjen joukoista. Väärien uskomusten leimaaminen "luteralismiksi" yleistyi. Vuonna 1559 Espanjan inkvisitio laati ensimmäisen listan kielletyistä kirjoista. Kerettiläisten ideoita sisältävät kirjat johtivat pidätyksiin. Dominikaanimunkki Bartolome Carranza päätyi inkvisition tyrmään vuonna 1558 Alankomaissa painetun kirjan takia. Carranza kuoli vankilassa 17 vuoden vankeuden jälkeen.
Hän ei ollut viimeinen. Runoilijat, kirjailijat ja maallikkosaarnaajat kokivat saman kohtalon, jos heidän kirjoituksissa oli vaikutteita heresiasta. Espanjalainen inkvisitio nähtiin kansan parissa moraalien vartijana. He valvoivat mustalaisten, noitien, juutalaiskäännyttäjien, sala-muslimien, sekä tietenkin seksuaalisesti aktiivisten pappien tekemisiä. Espanjalainen inkvisitio nautti kansan suosiota. Se oli yhteiskunnan tukipilari. Se oli myös muodostunut byrokraattiseksi laitokseksi. Tiedot laitoksen toimintavoista ja työvälineistä säilyivät yllättävän hyvin meidän päiviin asti.
Näistä lisää seuraavassa osassa, kuten myös inkvisition suosion hiipumisesta. Loppuun vielä espanjalaisen inkvisition motoksi noussut kohta Raamatusta.
Salamurha katedraalissa aiheutti asenteiden muuttumisen entistä rajummaksi. Inkvisiittori Pedro Arbués oli Torquemadan nimittämä. Hän jakoi Torquemadan uskonnollisen innon. Rikkaiden conversojen kuulustelu oli vaarallista inkvisiittorille, sillä nämä olivat kokeilleet kaikkia keinoja suojellakseen itseään. Edes kuninkaallisille lähetetyt lahjukset eivät suitsineet inkvisiittoreita. Epätoivonen joukko aatelisia palkkasi miehiä öiseen iskuun.
15 - 16 syyskuun välisenä yönä Pedro rukoili Saragossan katedraalissa. Tiukkoihin tilanteisiin tottuneena miehenä hän piti kaavun alla rengaspanssaria. Päähineen alla piili terässuoja. Mutta nämä ja Herran varjelus eivät riittäneet.
Kahdeksan miestä kävi Pedron kimppuun. He puukottivat inkvisiittoria useampaan kertaan. Pedro sinnitteli kokonaisen päivän. Sitten hänestä tuli espanjalaisen inkvisition ensimmäinen marttyyri. Syylliset tiedettiin ja tunnistettiin kääntyneiksi juutalaisiksi. Ketä muita he olisivat voineet olla? Pian uutinen levisikin ympäri Espanjaa. Conversot uskaltavat hyökätä jopa inkvisiittorien kimppuun. Paavi Pius IX kanonisoi Pedron vuonna 1867, mikä aiheutti pientä närää juutalaisten sekä kristittyjen parissa.
Kuninkaalliset Ferdinand ja Isabella keräsivät kuningaskuntien resurssit muslimivalloittajien häätämistä varten. Vasta valloittajien karkottamisen jälkeen inkvisition alkoi tarkistella kristinuskoon käännytettyjen muslimien elämää.
La Guardian viaton lapsi loi oman kiihkon juutalaisten kauhisteluun.
Yksilöiden tutkinta oli liian vaativaa. Kääntyneitä juutalaisia oli kertynyt liian paljon kaupunkeihin. Myös niiden rinnalla kasvaneet juutalaisyhteisöt pysyivät sitkeästi juutalaisina. Ferdinand ja Isabella turvautuivat entisten hallitsijoiden käyttämiin julistuksiin. Juutalaiset julistettaisiin lain voimalla kristityiksi. Vuoden 1492 alussa laadittiin useampi laki, useassa Espanjan kuningaskunnassa. Niissä määrättiin, että juutalaisilla oli neljä kuukautta aikaa tulla kastetuksi kristityksi. Kieltäytyminen johtaisi karkotukseen maasta. Juutalaiset saisivat ottaa mukaan vain hyväksyttävät tavarat (lista oli valmiina). Kaikki muu omaisuus jäi kuningaskunnan kassaan. Kulta- ja hopeakolikot, hevoset, sotamateriaaliksi kelpaavat, jne, takavarikoitaisiin.
Kesään mennessä Espanjan juutalaisilla oli edessä raskas muutto. He matkustivat kävellen Portugaliin tai vielä riippumattomaan Navarren kuningaskuntaan. Muita vaihtoehtoja olivat etelässä muslimien maat (jotkut tapettiin maihinnoustessa). Idässä ottomaanien keisarikunta, jossa heitä kohdeltiin parhaiten. Historiankirjoista ei selviä kuinka monta juutalaista häädettiin Espanjasta tuona vuonna. Tiedot väestöistä eivät ole tarpeeksi tarkkoja, sillä väestönlaskennassa otettiin huomioon perhe, eikä se kuinka monta perheeseen kuuluu. Realistisin moderni arvio muuttoliikkeen koosta on 70 000 - 100 000. Aikaisemmat arviot olivat 150 000 - 300 000.
Tarjous kristinuskoon kääntymisestä oli aito. Juutalaisen uskonnon hylänneet saivat heti paremman elämän. He saivat pitää elannon ja omaisuuden. Karkotettujen juutalaisten elämä ei välttämättä päättynyt huonosti, jos he päättivät myöhemmin kääntyä kristinuskoon. Kuningas Ferdidand määräsi, että kääntyneet juutalaiset saivat oikeuden palata Espanjaan, kunhan kykenivät todistamaan kristillisyytensä. Palaavat conversokset päätyivät kuitenkin suoraan inkvisition tarkkailulistalle. Edellinen meno jatkui, eli entisten juutalaisten piti esiintyä huolellisesti kunnon kristittyinä.
1500-luvun aikana maahan jääneet muslimit olivat vielä luotettavaa työvoimaa. Heillä oli oikeus palvoa Allahia, mutta samalla käännytystyö jatkuytysi. Kristityt saivat käännyttää muslimeja, mutta muslimit eivät saaneet käännyttää kristittyjä. Nyt inkvisiittorit ottivat myös ex-muslimeja tutkittavaksi. Inkvisition repertuaari monipuolistui, kun se joutui tutustumaan uuden kulttuurin oppeihin. Kuin "sattumalta" myös muslimien omaisuutta kyettiin takavarikoimaan, jotta inkvisition uhkaavasti tyhjenevä kassa ei saavuttaisi pohjaa. Espanjalaisen inkvisition tulevaisuus ei ollutkaan enää kovin valoisa.
Kuningatar Isabella kuoli vuonna 1504. Sitä seurannut valtataistelu oli monimutkainen vyyhti. Oliko Espanjassa enää tarvetta inkvisition tuomioistuimille? Uusilla hallitsijoilla oli motivaatio tuomioistuimien lopettamiseen, sillä kuningaskunnat voisivat itse tuomiota uskonnolliset rikokset. Ja *köh* takavarikoida syyllisten omaisuus kuninkaan kirstuun *köh*. 1500-luvun aikana muslimit ja ex-muslimit onnistuivat vaikuttamaan politiikassa. Sen seurauksena inkvisition toimintalupia rajoitettiin Aragonian ja Granadan muslimiyhteisöissä. Näin prioriteettina säilyi kääntyneiden juutalaisten vainoaminen. He olivat menettäneet poliittisen vaikutusvallan suuren karkotusaallon myötä.
Vihdoinkin Espanjaan saapui sellainen uhka, joka alkoi kiinnostaa myös inkvisitiota. Espanjan kirkko oli reformaation kourissa. Saksasta puhalsi luterilaisuuden henkäyksiä. Kristinuskosta olikin liikkeellä useampi Lopullinen Totuus. Protestantteja ilmaantui Espanjaan. Inkvisitio ei kuitenkaan kyennyt heti päättämään miten suhtautua uusiin tuuliin. Ferdinandin ja Isabellan yhteistyöllä yhteen kasattu inkvisitio oli itse pieni reformaatio katolisen kirkon opeista, joten miten he voisivat tarkastella uusia kristittyjä? Espanjan katedraaleissa ja yliopistoissa väiteltiin kiihkeästi uskonnollisista aiheista, mutta missään ei vaadittu eroa Rooman kirkosta. Kaikki kiistat tapahtuivat katolisen kirkon valtarakenteiden sisällä.
Vasta vuonna 1525 Toledon espanjalainen inkvisitio vangitsi joukon kristittyjä. Heillä ei ollut mitään yhteyksiä juutalaisiin. Sen sijaan heillä oli suhteita aristokraattiseen Mendozan sukuun. Joukon kristinusko oli ainakin heidän omasta mielestä ortodoksinen. Se oli opittu fransiskaanimunkeilta. Joukolla oli vahva sisäinen henkinen elämä. He rukoilivat ahkerasti. Seuraajia ilmestyi vuosisadan aikana. Heitä alettiin kutsua nimellä alumbrados. Valaistuneet. Inkvisiittorit eivät kyenneet osoittamaan mitään vakavia rikkeitä kirkon oppeja vastaan. Julkisissa rukoustilaisuuksissa jäsenet kuitenkin osoittivat kiihkeä intoa. Sellaista kutsutaan nykyään karismaattiseksi kristinuskoksi. Joukon toiminta tapahtui enimmäkseen kirkkojen ulkopuolella. He olivat vannoutuneita kristittyjä, mutta kuitenkin inkvisiittorit tuomitsivat heitä pieniin sakkoihin tai vankeuteen.
Puheet uuden joukon erilaisuudesta levisi Espanjassa. Pian inkvisitio lähetti tiedon kaikille jäsenilleen. Heitä varoitettiin poikkeavasta tavasta palvoa Jumalaa. Tämäkin elämänalue kuului katolisen kirkon alaisuuteen. Inkvisition pitäisi tukea oikean ortodoksisen kristinuskon suosiota espanjalaisten parissa. Yhä erilaisemmat suuntaukset rantautuivat ja ilmestyivät itse espanjalaisten kristittyjen joukoista. Väärien uskomusten leimaaminen "luteralismiksi" yleistyi. Vuonna 1559 Espanjan inkvisitio laati ensimmäisen listan kielletyistä kirjoista. Kerettiläisten ideoita sisältävät kirjat johtivat pidätyksiin. Dominikaanimunkki Bartolome Carranza päätyi inkvisition tyrmään vuonna 1558 Alankomaissa painetun kirjan takia. Carranza kuoli vankilassa 17 vuoden vankeuden jälkeen.
Hän ei ollut viimeinen. Runoilijat, kirjailijat ja maallikkosaarnaajat kokivat saman kohtalon, jos heidän kirjoituksissa oli vaikutteita heresiasta. Espanjalainen inkvisitio nähtiin kansan parissa moraalien vartijana. He valvoivat mustalaisten, noitien, juutalaiskäännyttäjien, sala-muslimien, sekä tietenkin seksuaalisesti aktiivisten pappien tekemisiä. Espanjalainen inkvisitio nautti kansan suosiota. Se oli yhteiskunnan tukipilari. Se oli myös muodostunut byrokraattiseksi laitokseksi. Tiedot laitoksen toimintavoista ja työvälineistä säilyivät yllättävän hyvin meidän päiviin asti.
Näistä lisää seuraavassa osassa, kuten myös inkvisition suosion hiipumisesta. Loppuun vielä espanjalaisen inkvisition motoksi noussut kohta Raamatusta.
Nouse, Jumala! Tämä on sinun asiasi,
vie se voittoon!
Psalmi 74:22
11.8.10
Inkvisitio, kuka kantaa vastuun? Osa III
Osa I kertoi kristinuskon alkuaikojen heresiaan liittyvistä käsityksistä.
Osa II kuvaili järjestäytyneen inkvisition syntyä.
Katolinen kirkko omi kristinuskon auktoriteetin itselleen. Tarpeeksi radikaalit teologiset erimielisyydet johtivat rovioihin. Väärin uskovat kristityt huomasivat olevansa teologisen ajojahdin kohteena. Kirkon inkvisiittorit etsivät kerettiläisiä. Kerettiläiset vangittiin ja lähetettiin maallisten oikeussalien tuomittavaksi. Ja sieltä poltettavaksi tai vapauteen. Herra armahtaa. And now the chilling story continues. Jotta voisimme ymmärtää Espanjan inkvisitiota, täytyy ensin tutustua juutalaisuuden ja kristinuskon välisen skisman syntyyn.
Lyhyesti selitettynä: Uudella kristinuskolla oli ongelmia vanhemman juutalaisen uskonnon kanssa.
Juutalaiset eivät ottaneetkaan Jeesus messiasta omakseen. Joskus jotkut kristityt jopa kääntyivät juutalaisiksi. Paavali ja kumppanit kirjoittivat siitä miten kristityt erottuvat juutalaisista ja miten kristinusko on parempi uskonto. Asteittain juutalaisuudesta muovattiin ihmiskunnan vihollinen (lue esim. Adversus Judaeos). Hellemmät tulkinnat juutalaisista sanoivat, että juutalaiset olivat harhautuneet väärälle polulle. Juutalaiset nähtiin varoittavana esimerkkinä siitä miten ihmiset voivat päätyä pois Kristuksen armosta. Siksi juutalaisia ei saanut tuhota lopullisesti. Vanha liitto oli sentään tehty itse Jumalan kanssa. Heidän läsnäolo muistutti Jumalan elävästä sanasta ja kristittyjen paremmuudesta. Vasta viimeisellä tuomiolla Jumala tulisi ottamaan omansa pois juutalaisista. Uskonnonvapaus tarkoitti vapautta palvoa Jumalaa Kristuksen kautta. Synagogia sai polttaa, kunhan kaikkia juutalaisia ei teloitettu.
Sitten lyhyt katsaus Espanjan historiaan ennen inkvisition todellista alkua. 400-luvun alkupuolelle visigootit nappasivat Espanjan haltuunsa. He perivät Rooman keisarikunnan lait, joissa oli juutalaisten oikeuksia rajoittavia määräyksiä. Juutalaiset oli tehty sekundaluokan kansalaisiksi. Enimmäkseen visigootit eivät välittäneet näistä lain kohdista. Kunnes heidän kuninkaita kääntyi katolisiksi. Sitten niitä lakeja alettiin noudattamaan suurella innolla. Lisäksi kirkolliset lait juutalaisuutta vastaan liitettiin siviililakiin. Vainot kestivät 586 - 711 jaa. Kuninkaat julistivat juutalaisuuden laittomaksi uskonnoksi.
Espanjaan oli kehittynyt menestyvä ja suuri juutalaisyhteisö. Visigoottikuninkaat kokivat sen poliittiseksi uhaksi, sillä kuninkailla oli heikot paikat. He pelkäsivät hyökkäystä idästä ja sisäisiä riitoja. Siksi juutalaisten kitkemiseksi otettiin kovat otteet. Jos jonkun juutalaisen nähtiin käännyttävän ihmisiä juutalaisuuteen, niin häntä rankaistiin kuolemalla. Juutalaiset määrättiin kivittämään käännyttävät juutalaiset hengiltä. Katolinen kirkko vastusti julkisesti näitä teloituksia. Kuninkaat ohjasivat voimankäyttöä kristittyjen niskaan, jotta nämä saataisiin noudattamaan rankkoja juutalaisvastaisia lakeja. Esim. Toledon kolmas konsiili (589 jaa) päätti ettei juutalaisilla miehillä saanut olla kristittyjä vaimoja, orjia tai julkista virkaa.
Kuningas Sisebut määräsi kaikki juutalaiset kääntymään kristityiksi, huonoin tuloksin. Kuningas Recceswinth määräsi ympärileikkauksen, ruokailumääräykset ja muut juutalaisten perinteet kiellettäväksi. Juutalaisten hermot menivät viimeistään silloin, kun kuningas määräsi heidän luovuttamaan kaiken omaisuuden kruunulle eivätkä he saisi osallistua kaupankäyntiin. Juutalaiset ottivat salaa yhteyttä muslimeihin, jotta he saapuisivat valloittamaan Espanjan. Juoni paljastui. Kuningas määräsi kaikki juutalaiset orjiksi. Lapset kaapattiin ja kastettiin kristityiksi.
Sitten muslimit saapuivat sapelien kera vuonna 711. He valloittivat helposti suuria alueita. He valtasivat jopa Toledon, visigoottien pääkaupungin. Arabien alaisuudessa juutalaisyhteisö sai takaisin ihmisoikeudet (pienemmän oikeudet kuin muslimeilla, but better than nothing). Juutalaiset kykenivät jälleen etenemään yhteiskunnassa. Muslimien hallitsemilla alueille ei joukkoteuratettu tai pakkokäännytetty juutalaisia. Etelässä vallitsevat muslimit ja pohjoisessa katoliset. Molemmat osapuolet tiesivät ettei kannata sortaa juutalaisia. Heistä sai hyvät apulaiset omalla alueella. Monoliittista uskontoa ei kannattanut julistaa.
Tämä tasapaino mahdollisti juutalaisyhteisön toipumisen visigoottien sorrosta. Katolisen kuningaskunnan levitessä takaisin etelää kohti muuttui myös juutalaisten kohtelu edellisistä vuosisadoista. Katoliset näyttivät oppineen, ettei juutalaisten vainoaminen tuota tuloksia. Avoimen yhteiskunnan lait annettiin myös juutalaisille (melkein kokonaan). Tietenkin juutalaisen tai muslimi miehen kanssa flirttaillut kristitty nainen poltettiin hengiltä, ja muita tuttuja perusarvoja. 1300-luvulla muslimien viimeiset jalansijat Espanjassa oli saarrettu.
Kun muslimien uhka viimeinkin poistettiin Espanjasta muuttui katolisten asenne perinteiseen suuntaan. Kristinuskon ylivoimaa pidettiin kurissa vain islamin läsnäolon takia. Katolinen Espanja palautti voimaan entiset juutalaisvastaiset lait 1400-luvulla. Juutalaisten pakkokäännytykset toistuivat. Poliittisella pelikentällä oli kaupunkivaltioita, kuninkaita ja katolinen kirkko. Katalonian, Aragonian ja Portugalin hallitsijat tappelivat vallasta. Samalla taisteltiin Englantia ja Ranskaa vastaan.
Kastilian sisällissodassa tehtiin ratkaisevat päätökset 1300-luvun puolivälissä. Pedro Julma yritti puolustaa kruunuaan äpäräveli Henriä vastaan. Ei onnistunut. Henri valloitti Toledon ja joukot hyökkäsivät myös juutalaiskorttelin kimppuun. Perusteluna Pedron osoittama liiallinen suosio "ei-kristillisiä" vähemmistöjä kohtaan. Henri voitti sisällissodan Ranskan avustuksella. Uusi kruunu omaksui eurooppalaisia tapoja valtakunnan pyörittämiseen. Juutalaisvastaisuus ei hellittänyt.
Vuonna 1391 Écijan arkkidiakoni Ferrán Martínez saarnasi väkevästi juutalaisuutta vastaan. Poliittisen tilanteen takia hänellä oli tavallista enemmän vaikutusvaltaa. Hän onnistui lietsomaan väkivaltaisia mellakoita Sevillan juutalaisia kohtaan. Kesän aikana väkivaltaisuudet levisivät halki Espanjan. Juutalaiset karkasivat isoista kaupungeista maaseudulle. Espanjan kuninkaat tekivät yhteistyötä uusien pakkokasteiden suorittamiseen. 1390 - 1420 välillä kymmenet tuhannet juutalaiset kääntyivät kristityiksi. Massakääntymisiin osallistuneet juutalaiset saivat melko hyvän kohtelun. Kristittynä he saivat kaikki kristityille kuuluvat oikeudet. Ennen heiltä kielletyt virat ja killat olivat saavutettavissa. Kääntyneet juutalaiset tunnettiin conversos nimellä.
Vuonna 1449 Toledossa puhkesi kapina. Syynä liiallinen verotus. Kansa hyökkäsi veronkerääjän kimppuun. Alonso de Cota sattui olemaan converso. Hyökkäykset jatkuivat suuren converso yhteisön kimppuun. Kapinajohtaja Pero Sarmiento laati säännön, jonka perusteella kääntyneiltä juutalaisilta evättiin virat. Syynä heidän verenperintö. Nyt juutalaisia eristettiin jonkin muun kuin uskonnon takia. Rotusyrjintä nosti päätään. Kruunu palautti pian järjestyksen Toledoon.
Paavi Nikolaus V (1447-1455) tuomitsi veriperintöön perustuvan syrjinnän (limpieze de sangre), eli Espanjan kristityiksi kääntyneet juutalaiset olivat vieläkin juutalaisuudesta saastuneita. Kuitenkin Espanjan valtatilaneessa kuohui jälleen. Conversos oli lähes jatkuvasti hyökkäysten kohteena. Joissain kaupungeissa heitä kohdeltiin kuin juutalaisia juutalaisia. 1465 kapinoivat aateliset laativat vaatimuksen, jossa inkvisitiota kaivattiin Kastiliaan. Juutalaiset eivät enää olleet suurin huolenaihe. Kääntyneet juutalaiset huolestuttivat enemmän. Olivatko he oikeasti kunnon kristittyjä vai salaa juutalaisen uskon seuraajia?
Kahden edeltävän vuosikymmen kirkollisten propagandajulistusten valossa uudet vaatimukset eivät olleet mikään yllätys. Aateliset esittivät, että jos katolisen kirkon inkvisitio-oikeussaleja ei perustettaisi, niin hiippakuntien piispat alkaisivat itsenäisesti etsiä salajuutalaisia conversos joukoista. Juutalaisuutta levittävät kääntyneet juutalaiset tuli kitkeä pois. Kesällä 1468 Henri salli Ciudad Realin kaupungille conversojen häätämisen kaupunginviroista. Nähtävästi argumentti juutalaisverestä alkoi levitä. Katolisten joukot jakautuivat "vanhoihin kristittyihin" ja uusiin, eli ex-juutalaisiin. Conversoja vastaan suunnatut säännöt ilmestyivät useampaan kaupunkiin.
Vuonna 1469 Kastilian Isabella Katolilainen meni naimisiin Aragonian Ferdinand II:sen kanssa. Isabella värväsi aatelisia tukijoukoiksi. Valtataistelussa Espanjan yhtenäisyydestä Isabelle teki selväksi, että hän oli myös kiinnostunut politiikan lisäksi uskonnollisten erimielisyyksien ratkaisusta. Pyrkiessään kuningattareksi Isabella oli vihjaillut, että häntä vastustavat tahot olivat yhteistyössä Andalusian conversojen kanssa. Vihjailuissa avusti dominikaani priori nimeltään Alonso de Hojeda. Vieraillessaan San Pablossa kuninkaallinen pariskunta päätti, että Kastilia tarvitsisi inkvisition apua, jotta kuningaskunnan hallinta ja uskonto olisivat turvattu.
Kesällä 1478 Espanjan kirkko järjesti konsiilin Sevillassa. Kirkko tarvitsi reformaatiota. Sevillan arkkipiispa Pedro González de Mendoza julkaisi pastoraalikirjeen, jossa "uusia kristittyjä" neuvottiin kristinuskon sisällöstä. Arkkipiispa de Mendoza teki yhteistyötä naapuri hiippakunnan kanssa. Dominikaanipapit ja kuninkaallinen kuvernööri Diego de Merlo halusivat paljastaa juutalaisuutta levittävät conversokset seurakunnistaan.
Samaan aikaan toisaalla, kuningaspari Isabella & Ferdinand juttelivat Roomassa paavin kanssa. Paavi Sixtus IV (1471-1484) saneli bullan marraskuun 1. päivä 1478. Espanjaan nimitettäisiin kolme pappia, joiden ikä olisi vähintään 40 vuotta. He toimisivat Sevillan inkvisiittoreina. Kastilian muut kaupungit saisivat tarpeen mukaan lisää inkvisiittoreita. Paavi antoi Espanjan kruunulle oikeuden nimittää nämä etsimisen ammattilaiset.
Syksyllä 1480 Juan de San Martín ja Miguel de Morillo aloittivat hommat Espanjan inkvisitiossa. Vuoden 1481 ensimmäisenä päivänä Sevillan inkvisitio lähetti kirjeen jokaiselle Andalusian aateliselle. Siinä pyydettiin heidän yhteistyötä salajuutalaisten paljastamisessa. Inkvisitio perusti toimipisteen Trianan linnaan. 11 helmikuuta 1482 paavi Sixtus IV saneli uuden bullan. Siinä nimitettiin seitsemän uutta inkvisiittoria. Joukossa mukana pian kuuluisaksi tuleva Tomás Torquemada.
Kirkolliset tuomioistuimet levisivät Andalusiassa ja Kastiliassa. Ensimmäinen Espanjan inkvisition valvoma rangaistusmeno tapahtui helmikuun 6. vuonna 1481, pian Trianan linnan käyttöönoton jälkeen. Katuvien kerettiläisten nöyryytys tehtiin koko kaupungin edessä. Inkvisition toimia varjosti kinastelu siitä oliko Espanjassa oikeasti menossa ex-juutalaisten salaliitto. Uusien inkvisiittoreiden käytös ei ollut kaikkien mieleen. Paavi sai valituskirjeitä. Sixtus IV kirjoitti tammikuussa 1482 Isabellalle ja Ferdinandille kirjeen, jossa ihmeteltiin miksi Sevillan inkvisiittorit San Martín ja Morillo keskittyivät vain conversos joukon ahdisteluun.
Paavi huomautti, ettei Espanjassa suoritettu oikeaa inkvisitiota heresian kitkemiseksi, vaan pelkästään juutalaisuutta levittävien tahojen vainoa. Paavi ei kuitenkaan lopettanut inkvisiittorien toimia. Vuonna 1483 perustettiin uusia inkvisition tuomioistuimia. Isabellan ja Ferdinandin vetoomuksesta luodun inkvisition levitessä naapuri maiden kaupunkeihin oli edessä uusi ongelma. Heillä oli jo omat inkvisitiot. Ferdinand teki kovasti työtä, jotta sai hallintaansa Aragonian, Valensian ja Katalonian inkvisitiot. Pian kuninkaan asettamat inkvisiittorit etsivät vääränlaisia ex-juutalaisia conversojen joukosta.
Conversot lobbasivat apua Roomasta. Paavi Sixtus IV saneli jälleen bullan vuonna 1482. Siinä tuomittiin inkvisiittoreiden tekemät hyväksikäytöt ja suositeltiin piispojen viranomaisia osallistumaan inkvisition toimintaan, jotta väärinkäytöksiä voitaisiin estää. Ferdinand vastasi bullaan lähettiläiden painostuksella Roomassa. Diplomaattinen kädenvääntö jatkui monta kuukautta. Syksyllä 1483 paavi oli vaihtanut säveltä. Sixtus nimitti Torquemadan suurinkvisiittoriksi. Siirto oli rohkea siinä mielessä, että aikaisemmin Aragonian ja Kastilian valtakuntia ei yhdistetty tuolla tavalla yhden henkilön alaisuuteen. Torquemada oli osoittanut tuomioistuimensa tehon Kastiliassa.
Uusi Espanjan inkvisitio kohtasi vastustusta monelta suunnalta. Maiden perustuslait ja kaupunkivaltioiden hallitsijat eivät voineet hyväksyä arvovallan anastusta. Tuomiovallasta ei luovuttu helpolla. Ferdinand ei kuitenkaan taipunut. Vuonna 1484 Torquemada järjesti kokouksen Tarazonan kaupungissa. Hän julisti uudet inkvisitiot kuuden kaupungin tutkimiseksi. Uusia inkvisiittoreita nimitettiin virkoihin. Jotkut kaupungeista osasivat vastustaa saapuvia inkvisiittoreita. Teruelin oppineet huomauttivat portille saapuneelle inkvisiittori Juan de Soliveralle, että hän ei ollut tarpeeksi vanha. Alle 40-vuotiaana hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin häipyä nolostuneena.
Teruelin kaupungissa asusti kristittyjä, muslimeja ja juutalaisia. Heidän vastustus johtui kuitenkin pääasiassa perustuslain suomien oikeuksien puolustamisesta. Seuraavana vuonna Ferdinand piti huolen siitä, että Teruel puhdistettiin converso väestä. Moni muu kaupunki koki saman kohtalon. Vuonna 1485 monet conversot - joukossa rikkaita ihmisiä - olivat karanneet kaupungeista. Ferdinand oli kukistanut lakiin vetoavat vastustajat. 1486 paavi Innocentius VIII (1484-1492) poisti katolisen kirkon inkvisiittoreiden virat Aragonian kuningaskunnasta.
Torquemada pystyi nimittämään seuraajat omien mieltymystensä mukaan. Syntisten metsästystä haittasi kuitenkin se, että monet epäillyistä olivat kerinneet karkaamaan kaupungeista. Vuosina 1481 - 1488 n. 700 conversosta oli raahattu maallisen oikeuden eteen. Heidät poltettiin. 5000 conversosta sai sovun katolisen kirkon kanssa, katumusharjoitusten kera. Tulossa oli kuitenkin jotain vielä pahempaa.
Vuosisadan lopun lähestyessä kääntyneiden juutalaisten tutkinta muuttui erittäin järjestäytyneeksi. Into sai alkunsa yhdestä kuolemasta. Inkvisiittori murhattiin katedraalissa vuonna 1485. Tästä lisää seuraavassa osassa.
30.7.10
Inkvisitio, kuka kantaa vastuun? osa II
Previously in Inkvisitio, kuka kantaa vastuun?.
Selaan läpi John Edwardsin kirjoittamaa Inquisition-kirjaa. Se on hyvä tutustumisopas inkvisiition historiaan. Viimeksi jäin katolisen kirkon tekoihin 1200-luvulla. Järjestäytynyt kerettiläisten metsästys oli alkamassa.
Paavi Innocentius III (1198-1216) valvoi katolisen kirkon neljättä lateraalista kokousta vuonna 1215. Siellä päätettin monesta tärkeästä asiasta. Esim. kristillisissä valtakunnissa asuvat juutalaiset ja muslimit määrättiin pitämään asusteita jotka erottavat heidät kristityistä. Samassa kokouksessa kiellettiin uusien uskonnollisten yhteisöjen perustaminen, jotta kirkkokansa ei menisi sekaisin valikoiman edessä.
Meitä kiinnostaa kuitenkin harhaoppeihin liittyvä päätös. Kolmas kaanon laati ohjeet kerettiläisten käsittelyyn. Aikaisemmissa ohjeissa kirkko käytti "Emme enää leiki sun kaa"-rangaistusta, eli kerettiläinen häädettiin kirkosta. Rangaistuksia kovennettiin, kun harhaopista kiinnijäänyt lähetettiin kirkon ohjeiden mukaan "sekulaarien auktoriteettien" rangaistavaksi. Jos viranomaiset eivät olleet kovin halukkaita kuuntelemaan uskovaisten riitelyä, niin kaanonissa suositeltiin kovistelua pappien suunnalta.
Käytännössä katolinen kirkko uhkasi hallitsijoiden valtaa, jos nämä eivät suostuneet ottamaan harhaoppisten rankaisemista vakavasti. Jos hallitsija oli peräti vuoden ilman mitään toimia kerettiläisiä vastaan - kirkon pyyntöjä kuuntelematta - niin häntä odotti ekskommunikaatio. Katolinen kirkko julisti hallitsijan seuraajat vapaiksi.
Bonuksena kaikille uskollisille katolisille kaanoni tarjosi myös uskonnollisia matkamaileja.
Ratkaisevin muutos edelliseen menoon oli määräys lähettää uskonnolliseen rikokseen syyllistynyt maallisen vallan rangaistavaksi. Rangaistusta ei määritelty katolisen kirkon tekstissä. Automaattinen varallisuuden takavarikointi oli kuitenkin itsestäänselvyys. Jos syyllinen oli pappi, niin varat menivät kirkolle. Maallikon omaisuus päätyi hallitsijan arkkuihin. Lopullinen ratkaisu harhaopin ongelmaan vaati polttopuita.
Tietenkin kerettiläismetsästäjät tiesivät, että jotkut harhaoppiset (esim. kataarit) eivät suostuisi julkisesti toteamaan rikoksiaan. He valehtelisivat olevansa kunnon katolisia. Onneksi kirkko määräsi tutkintamenetelmät. Epäillyt vietäisiin piispan eteen. Heidän puolustus koostui valavannojista. Tarpeeksi monen vannojan tuoma varmuus epäillyn syyttömyydestä johti vapauteen. Jos vannojia ei kertynyt tarpeeksi vuoden aikana oli edessä pahoja ongelmia. Automaattinen ekskommunikaatio odotti heitä. Heitä
kohdeltiin aivan kuin he olisivat syyllistyneet kerettiläisyyteen.
Epäilyjä kohdistettiin myös harhaoppisten suojelijoihin. Hallitsijoiden piti vannoa kristilliset valat katolisen kurin ylläpitämiseksi. Harhaoppisille apua tarjonneet ihmiset pidätettiin, kuulusteltiin ja rankaistiin. Piispoille asetettiin velvollisuus valvoa seurakuntien puhdasoppisuutta. Jos kerettiläisiä löytyi jatkuvasti, niin piispa korvattaisiin pätevämmällä miehellä.
Pariisin sopimus vuonna 1229 loi ensimmäisen virallisen inkvisition. Kreivi Raymond VII ilmoitti suojelevansa katolisen kirkon intressejä Ranskassa. Myös kerettiläisten metsästys kuului hänen uuteen työkuvaan. Paavi Gregorius IX (1227-1241) perusti ensimmäisen inkvisition valvomaan Ranskan uskovaisia. Maahan perustettiin komissioita, jotka koostuivat yhdestä papista ja kahdesta maallikosta. He kiertäisivät seurakunnassa etsien vääränlaisia kristittyjä. Alku aina hankalaa, sillä maallikot eivät suostuneet ilmiantamaan naapureitaan. Kirkko tarvitsi "objektiivisempia" asiantuntijoita inkvisitioon. Paavi Gregorius IX määräsi dominikaanimunkkeja palvelukseen. Tuolloin dominikaanien veljeskunta oli alistettu vähemmistö. He olivat kokeneet kovia. Dominikaanipappien suorittamat väkivaltaiset teot inkvisition palveluksessa heijastivat heihin kohdistettuja kauheuksia. Raakuudet eivät olleet heille mysteeri.
Ensimmäisiin inkvisiittoreihin kuuluva Guilhem Pelhisson kirjoitti muistelmiinsa onnistuneesta kerettiläisjahdista. Vuonna 1234 Toulouseen kantautui uutinen dominikaanien perustajan kanonisoinnista. Pelhisson ja Miramontin piispa Raymond kokoontuivat kirkkoon messua varten, jotta voisivat juhlia tapahtumaa yhdessä. He kuulivat kuitenkin uutisen vanhasta naisesta, jota epäiltiin kataariksi. Hän oli kuolinvuoteellaan. Kuolinvuode osoittautuikin yllättävän hyvin nimetyksi, sillä piispa ryntäsi suoraa naisen luo. Sukulaiset eivät kerinneet varoittamaan vanhusta. Hän luuli piispaa kataarien perfectukseksi, ja alkoi tunnustaa syntejään. Piispa Raymond tuomitsi eukon välittömästi kerettiläiseksi. Nainen kannettiin vuoteineen pihalle. Voitkin arvata mitä sitten tapahtui.
Burn baby burn!
Dominikaanit palasivat juhlimaan voittoa paholaisesta ja ylistämään Herraa. Semmoinen maailma oli 1200-luvulla. Onneksi nykyään uskontoa ei enää oteta niin vakavasti.
Uuden inkvisition ja vanhojen kirkkovirkojen välille syntyi arvovaltakiistoja. Tuomioistuinten perustaminen ei tapahtunut hetkessä. Vuosikymmenen kuluessa säännöt asettuivat paikalleen. Käytäntöjen vakiintuessa inkvisiittorit tulivat tunnetuimmaksi. Heitä seurasi joukko virkailijoita. Notaari varmisti kuulustelujen taltioinnin. Inkvisiittori kiersi lääniä. Kylän väki kuulutettiin kirkkoon. Siellä saarnattiin harhaoppeja vastaan. Sitten pappi vaati syntien tunnustamista. Varsinkin toisten ihmisten syntien paljastamista. Paljastukset johtivat pieniin rangaistuksiin (katumusharjoituksia, jne), mutta sivusta seuraava inkvisiittori pystyi hahmottamaan koko kaupungin sosiaalisen rakenteen.
Ranskan inkvisition kehittyvät tiedustelumenetelmät kopioitiin lopulta Englantiin ja Bohemiaan. Sitä ennen ne otettiin käyttöön Espanjassa. Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso I julisti, että kerettiläisyys oli myös rikos kuningasta vastaan. Harhaoppeihin uskovat olivat maanpettureita. Rangaistus oli hieman kovempi kuin sormille läpsiminen. James I salli inkvisition tuomioistuinten perustamisen valtakuntaansa. Näin inkvisitio levisi asteittain koko Espanjaan Aragonian ja Katalonian kautta. Espanjassa oltiin enemmän huolestuneita kääntyneistä juutalaisista kuin harhaoppisista kristityistä.
Espanjan yhtenäisen inkvisition perustaminen oli lähellä.
Jatkuu.
Selaan läpi John Edwardsin kirjoittamaa Inquisition-kirjaa. Se on hyvä tutustumisopas inkvisiition historiaan. Viimeksi jäin katolisen kirkon tekoihin 1200-luvulla. Järjestäytynyt kerettiläisten metsästys oli alkamassa.
Paavi Innocentius III (1198-1216) valvoi katolisen kirkon neljättä lateraalista kokousta vuonna 1215. Siellä päätettin monesta tärkeästä asiasta. Esim. kristillisissä valtakunnissa asuvat juutalaiset ja muslimit määrättiin pitämään asusteita jotka erottavat heidät kristityistä. Samassa kokouksessa kiellettiin uusien uskonnollisten yhteisöjen perustaminen, jotta kirkkokansa ei menisi sekaisin valikoiman edessä.
Meitä kiinnostaa kuitenkin harhaoppeihin liittyvä päätös. Kolmas kaanon laati ohjeet kerettiläisten käsittelyyn. Aikaisemmissa ohjeissa kirkko käytti "Emme enää leiki sun kaa"-rangaistusta, eli kerettiläinen häädettiin kirkosta. Rangaistuksia kovennettiin, kun harhaopista kiinnijäänyt lähetettiin kirkon ohjeiden mukaan "sekulaarien auktoriteettien" rangaistavaksi. Jos viranomaiset eivät olleet kovin halukkaita kuuntelemaan uskovaisten riitelyä, niin kaanonissa suositeltiin kovistelua pappien suunnalta.
Secular authorities, whatever office they may hold, shall be admonished and induced and if necessary compelled by ecclesiastical censure, that as they wish to be esteemed and numbered among the faithful, so for the defence of the faith they ought publicly to take an oath that they will strive in good faith and to the best of their ability to exterminate in the territories subject to their jurisdiction all heretics pointed out by the Church; so that whenever anyone shall have assumed authority, whether spiritual or temporal, let him be bound to confirm this decree by oath.
Käytännössä katolinen kirkko uhkasi hallitsijoiden valtaa, jos nämä eivät suostuneet ottamaan harhaoppisten rankaisemista vakavasti. Jos hallitsija oli peräti vuoden ilman mitään toimia kerettiläisiä vastaan - kirkon pyyntöjä kuuntelematta - niin häntä odotti ekskommunikaatio. Katolinen kirkko julisti hallitsijan seuraajat vapaiksi.
If he refuses to make satisfaction within a year, let the matter be made known to the supreme pontiff, that he may declare the ruler's vassals absolved from their allegiance and may offer the territory to be ruled lay Catholics, who on the extermination of the heretics may possess it without hindrance and preserve it in the purity of faith; the right, however, of the chief ruler is to be respected as long as he offers no obstacle in this matter and permits freedom of action. The same law is to be observed in regard to those who have no chief rulers (that is, are independent).
Bonuksena kaikille uskollisille katolisille kaanoni tarjosi myös uskonnollisia matkamaileja.
Catholics who have girded themselves with the cross for the extermination of the heretics, shall enjoy the indulgences and privileges granted to those who go in defence of the Holy Land....
Ratkaisevin muutos edelliseen menoon oli määräys lähettää uskonnolliseen rikokseen syyllistynyt maallisen vallan rangaistavaksi. Rangaistusta ei määritelty katolisen kirkon tekstissä. Automaattinen varallisuuden takavarikointi oli kuitenkin itsestäänselvyys. Jos syyllinen oli pappi, niin varat menivät kirkolle. Maallikon omaisuus päätyi hallitsijan arkkuihin. Lopullinen ratkaisu harhaopin ongelmaan vaati polttopuita.
Tietenkin kerettiläismetsästäjät tiesivät, että jotkut harhaoppiset (esim. kataarit) eivät suostuisi julkisesti toteamaan rikoksiaan. He valehtelisivat olevansa kunnon katolisia. Onneksi kirkko määräsi tutkintamenetelmät. Epäillyt vietäisiin piispan eteen. Heidän puolustus koostui valavannojista. Tarpeeksi monen vannojan tuoma varmuus epäillyn syyttömyydestä johti vapauteen. Jos vannojia ei kertynyt tarpeeksi vuoden aikana oli edessä pahoja ongelmia. Automaattinen ekskommunikaatio odotti heitä. Heitä
kohdeltiin aivan kuin he olisivat syyllistyneet kerettiläisyyteen.
Epäilyjä kohdistettiin myös harhaoppisten suojelijoihin. Hallitsijoiden piti vannoa kristilliset valat katolisen kurin ylläpitämiseksi. Harhaoppisille apua tarjonneet ihmiset pidätettiin, kuulusteltiin ja rankaistiin. Piispoille asetettiin velvollisuus valvoa seurakuntien puhdasoppisuutta. Jos kerettiläisiä löytyi jatkuvasti, niin piispa korvattaisiin pätevämmällä miehellä.
Pariisin sopimus vuonna 1229 loi ensimmäisen virallisen inkvisition. Kreivi Raymond VII ilmoitti suojelevansa katolisen kirkon intressejä Ranskassa. Myös kerettiläisten metsästys kuului hänen uuteen työkuvaan. Paavi Gregorius IX (1227-1241) perusti ensimmäisen inkvisition valvomaan Ranskan uskovaisia. Maahan perustettiin komissioita, jotka koostuivat yhdestä papista ja kahdesta maallikosta. He kiertäisivät seurakunnassa etsien vääränlaisia kristittyjä. Alku aina hankalaa, sillä maallikot eivät suostuneet ilmiantamaan naapureitaan. Kirkko tarvitsi "objektiivisempia" asiantuntijoita inkvisitioon. Paavi Gregorius IX määräsi dominikaanimunkkeja palvelukseen. Tuolloin dominikaanien veljeskunta oli alistettu vähemmistö. He olivat kokeneet kovia. Dominikaanipappien suorittamat väkivaltaiset teot inkvisition palveluksessa heijastivat heihin kohdistettuja kauheuksia. Raakuudet eivät olleet heille mysteeri.
Ensimmäisiin inkvisiittoreihin kuuluva Guilhem Pelhisson kirjoitti muistelmiinsa onnistuneesta kerettiläisjahdista. Vuonna 1234 Toulouseen kantautui uutinen dominikaanien perustajan kanonisoinnista. Pelhisson ja Miramontin piispa Raymond kokoontuivat kirkkoon messua varten, jotta voisivat juhlia tapahtumaa yhdessä. He kuulivat kuitenkin uutisen vanhasta naisesta, jota epäiltiin kataariksi. Hän oli kuolinvuoteellaan. Kuolinvuode osoittautuikin yllättävän hyvin nimetyksi, sillä piispa ryntäsi suoraa naisen luo. Sukulaiset eivät kerinneet varoittamaan vanhusta. Hän luuli piispaa kataarien perfectukseksi, ja alkoi tunnustaa syntejään. Piispa Raymond tuomitsi eukon välittömästi kerettiläiseksi. Nainen kannettiin vuoteineen pihalle. Voitkin arvata mitä sitten tapahtui.
Burn baby burn!
Dominikaanit palasivat juhlimaan voittoa paholaisesta ja ylistämään Herraa. Semmoinen maailma oli 1200-luvulla. Onneksi nykyään uskontoa ei enää oteta niin vakavasti.
Uuden inkvisition ja vanhojen kirkkovirkojen välille syntyi arvovaltakiistoja. Tuomioistuinten perustaminen ei tapahtunut hetkessä. Vuosikymmenen kuluessa säännöt asettuivat paikalleen. Käytäntöjen vakiintuessa inkvisiittorit tulivat tunnetuimmaksi. Heitä seurasi joukko virkailijoita. Notaari varmisti kuulustelujen taltioinnin. Inkvisiittori kiersi lääniä. Kylän väki kuulutettiin kirkkoon. Siellä saarnattiin harhaoppeja vastaan. Sitten pappi vaati syntien tunnustamista. Varsinkin toisten ihmisten syntien paljastamista. Paljastukset johtivat pieniin rangaistuksiin (katumusharjoituksia, jne), mutta sivusta seuraava inkvisiittori pystyi hahmottamaan koko kaupungin sosiaalisen rakenteen.
Ranskan inkvisition kehittyvät tiedustelumenetelmät kopioitiin lopulta Englantiin ja Bohemiaan. Sitä ennen ne otettiin käyttöön Espanjassa. Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso I julisti, että kerettiläisyys oli myös rikos kuningasta vastaan. Harhaoppeihin uskovat olivat maanpettureita. Rangaistus oli hieman kovempi kuin sormille läpsiminen. James I salli inkvisition tuomioistuinten perustamisen valtakuntaansa. Näin inkvisitio levisi asteittain koko Espanjaan Aragonian ja Katalonian kautta. Espanjassa oltiin enemmän huolestuneita kääntyneistä juutalaisista kuin harhaoppisista kristityistä.
Espanjan yhtenäisen inkvisition perustaminen oli lähellä.
Jatkuu.
Fire
To Begin Whipping Dance of the Dead
Blackened Is the End
To Begin Whipping Dance of the Dead
Fire
Is the Outcome of Hypocrisy
Darkest Potency
In the Exit of Humanity
Color Our World Blackened
Blackened
To Begin Whipping Dance of the Dead
Blackened Is the End
To Begin Whipping Dance of the Dead
Fire
Is the Outcome of Hypocrisy
Darkest Potency
In the Exit of Humanity
Color Our World Blackened
Blackened
Blackened - Metallica
27.7.10
Inkvisitio, kuka kantaa vastuun? Osa I
Erään bloggaukseni kommenteissa suositeltiin kirjoittamaan lisää siitä miksi Espanjan inkvisitio perustettiin ja ketkä oikeasti olivat vastuussa poltetuista ihmisistä. Kyseinen inkvisitio perustettiin poliittisista syistä poliittiseen tarpeeseen. Ei se ollut kristinuskon syy.
Tämä onkin syventymisen arvoinen asia.
Jotta voimme ymmärtää inkvisition tehtäviä, täytyy ensin tietää mitä vääräoppisuus tarkoitti tuohon aikaan. Siihen riittää kirkkoisä Aurelius Augistinuksen aikaiset tapahtumat rapistuvassa Rooman keisarikunnassa. Augustinuksen kirjoitukset olivat armon ylistystä. Ihmisten kääntyminen kristinuskoon täytyi olla vapaan tahdon tekoa. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää tekstiä mieheltä, mutta kuten aina ihmiskunnan historiassa, myös Augustinuksen tekstit joutuivat tulkinnan kohteiksi. Kun oppikiistat oikeanlaisesta uskosta ja kirkko-opista tulivat esiin, niin Augustinus suositteli valtiovallan astumista pelikentälle. Eikä hän ollut yksin. Ortodoksikatoliset lobbasivat keisarikunnan saleissa, jotta kirkon arvovaltaa suojeltaisiin sekulaarilla auktoriteetilla. Uhattuna oli ainoa oikea oppi, eli ainoa oikea tapa pelastaa ihmisten sielut. Se jos mikä oli tärkeää. Harhaoppiset tuhosivat kirkon arvovaltaa, ja sitä kautta uhkasivat Jumalan tahtoa, vaikka tarkoittivat omasta mielestä hyvää.
Kerettiläisyys oli se vaihtoehtoinen tulkinta Kristuksen opeista. Kerettiläisyys ei ollut ainoastaan tulkinta, vaan "kuivunut oksa" katolilaisuuden puussa. Kun oksa poistettiin ja poltettiin, jäi jäljelle terve puu. Vika ei ollut kirkossa, vaan niissä jotka saarnasivat omiaan sen ulkopuolella. Miten näistä harhaoppisista sitten päästiin eroon? Julkisilla väittelyillä. Jos väittely ei toiminut, niin suorempi toiminta auttoi.
Katolisen kirkon arkistoista löytyy vanhin kirjallinen maininta (mikä ei tietenkään tarkoita, että se oli ensimmäinen tapaus) kerettiläisten tuomitsemisesta. Armon vuonna 1022 kymmenen Orléansin katedraalin kirjuria olivat hieman liian uskonnolisia. Heitä syytettiin manikealaisista ajatuksista (btw, Augustinus oli manikealainen ennen kristinuskoon kääntymistä). Ranskan kuningas Robert II Hurskas määräsi heidät kääntymään kokonaan kristityiksi. He kieltäytyivät. Seuraamukset: pappisviran menetys, karkotus katolisesta kirkosta ja Burn baby burn!
Syytökset perustuivat puheisiin kiertävästä maajussista, joka kantoi mukanaan kuolleiden lasten tomua, palvoi paholaista, ja ilmestyi kerettiläisille etiopilaisen tai kirkkaan enkelin muodossa. Syytökset ja rikkeet eivät ole tärkeitä. Tällä kertaa meitä kiinnostaa rangaistus. Katolinen kirkko ei protestoinut Robert II Hurskaan sekaantumista uskovaisten oikeuksiin. Se oli täysin odotettua kuninkaalta, jos piispat kuiskivat rikollisten nimiä hänen korviinsa.
Toinen kerettiläisten käristys tapahtui Milanossa. Vuoden 1028 jälkeen Milanon arkkipiispa Aribert tarkasti lammaslaumojaan. Monforten kylästä löytyi hieman eri tavalla uskovia kristittyjä. Ryhmä kertoi arkkipiispalle hyväksyvänsä Vanhan ja Uuden testamentin, sekä kirkon kaanonit, sekä katolisen kirkon johtajat. Ongelmia ilmeni, kun ryhmän edustaja Gerard paljasti tarkemmat uskomukset: neitsyys on niin tärkeää, ettei seksiä saa harrastaa edes avioliitossa. Ihmissuku lisääntyisi ilman seksiä, kuten mehiläiset (lol wut?). Ryhmä otettiin tarkemman kuulustelun kohteeksi. He eivät palvoneet paavia ylimpänä maanpäällisenä uskontoauktoriteettina, vaan näkymätöntä henkiolentoa, joka oli Jumalan lähettämä.
Ryhmä raahattiin Milanoon. Heitä käännytettiin ortodoksikatolilaisuuteen. Jotkut löysivätkin ainoan oikean tavan uskoa. Loput poltettiin.
Katolinen kirkko näki miten sekulaari taho hoitelee syylliset, mutta ei kuitenkaan muuttanut käytäntöjä. Eri tavalla uskovat ihmiset lähetettiin maallisten hovien tuomittavaksi. Miksi kirkon olisi pitänyt muuttaa tapoja? Oikea oppi oli turvattu. Vääräoppiset olivat poissa. Polttaminen oli vain maan tapa siihen aikaan. Älkäämme eksykö väittelyyn siitä miten kristillinen moraali on muuttunut vuosisatojen aikana.
Keskiaikaisen inkvisition ollessa vasta kehitysvaiheessa katolinen kirkko oli reformaation kourissa. Paavi Pyhä Gregorius VII (1073-1085) johti oppien päivittämistä. Samalla haluttiin kitkeä papiston korruptiota. Puhdistajat kampanjoivat ahneutta ja paheita vastaan, mutta jotkut ottivat oikeudekseen myös asettaa omat raamatuntulkinnat ainoiksi oikeiksi tulkinnoiksi. Ranskalainen saarnaaja Henri on tunnettu esimerkki. Piispa Hildebert kutsui hänet siivoamaan Le Mansin seurakuntaa. Henri teki työnsä, mutta saarnasi samalla kirkkoisien oppeja vastaan. Hän julisti avioliiton avioparin yksityiseksi asiaksi, johon kirkolla ei ollut sanottavaa. Kaste pitäisi tehdä vain aikuisille. Synnintunnustukset pitäisi tehdä julkisesti eikä vain papille. Henri näki kirkon elävänä yhteisönä, jossa ei ollut katolisen kirkon paavillista auktoriteettia.
Henri pidätettiin. Paavi Innocentius II (1130-1143) sai eteensä kerettiläisyydestä syytetyn saarnaajan. Armollisesti hänet tuomittiin vain vankeuteen. Ovelana jannuna Henri kuitenkin karkasi jossain vaiheessa. Hänen opit levisivät Ranskassa ja Italiassa. Kaikki eivät olleet yhtä taitavia.
Kirkon sisäinen prosessi harhaoppien käsittelyssä oli muodostunut satojen vuosien aikana. Ennen Espanjan inkvisitiota oppien puhtautta selvitettiin "henkisen oikeuden" kautta. Syylliset tuomittiin pannaan, ekskommunikaatioon ja rituaalikirouksiin. 1100- ja 1200-luvuilla menetelmiä kehitettiin vastaamaan maallisia prosesseja. Saksan keisari havitteli katolisen kirkon hallintaa. Oppikiistat muuttuivat entistä vakavammiksi. Katedraalien kouluissa ja yliopistoissa alettiin opettamaan kerettiläisten kanssa väittelyä. Kirkko - eli Kristuksen keho - täytyi puhdistaa harhaopeista. Prosessi muodostui neljästä vaiheesta: investigatio, discussio, inventio ja defensio. Tutkinta, eli inkvisitio, tehtiin piispojen (tai heidän edustajien) toimesta. He keräsivät todistusaineistoa todistajilta. Sitten yliopistojen saleissa seurasi ortodoksi- ja kerettiläisten ideoiden välinen väittely. Retoriikalla hyökättiin ja puolustettiin. 1200-luvun lopulla katolisella kirkolla oli valmiina teologinen ja älyllinen koneisto kerettiläisyyden kohtaamiseksi. Seuraavaksi yhtälöön lisättäisiin kirkon ja valtion oikeuselin. Siitä syntyi inkvisitio.
Jatkuu.
Tämä onkin syventymisen arvoinen asia.
Jotta voimme ymmärtää inkvisition tehtäviä, täytyy ensin tietää mitä vääräoppisuus tarkoitti tuohon aikaan. Siihen riittää kirkkoisä Aurelius Augistinuksen aikaiset tapahtumat rapistuvassa Rooman keisarikunnassa. Augustinuksen kirjoitukset olivat armon ylistystä. Ihmisten kääntyminen kristinuskoon täytyi olla vapaan tahdon tekoa. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää tekstiä mieheltä, mutta kuten aina ihmiskunnan historiassa, myös Augustinuksen tekstit joutuivat tulkinnan kohteiksi. Kun oppikiistat oikeanlaisesta uskosta ja kirkko-opista tulivat esiin, niin Augustinus suositteli valtiovallan astumista pelikentälle. Eikä hän ollut yksin. Ortodoksikatoliset lobbasivat keisarikunnan saleissa, jotta kirkon arvovaltaa suojeltaisiin sekulaarilla auktoriteetilla. Uhattuna oli ainoa oikea oppi, eli ainoa oikea tapa pelastaa ihmisten sielut. Se jos mikä oli tärkeää. Harhaoppiset tuhosivat kirkon arvovaltaa, ja sitä kautta uhkasivat Jumalan tahtoa, vaikka tarkoittivat omasta mielestä hyvää.
"Since the establishment and affirmation of Christian doctrine arose out of disputes with those who were eventually declared to be heretical, it can reasonably be argued that heresy is the inevitable result of the rationalisation of religion."
Inquisition, John Edwards
Kerettiläisyys oli se vaihtoehtoinen tulkinta Kristuksen opeista. Kerettiläisyys ei ollut ainoastaan tulkinta, vaan "kuivunut oksa" katolilaisuuden puussa. Kun oksa poistettiin ja poltettiin, jäi jäljelle terve puu. Vika ei ollut kirkossa, vaan niissä jotka saarnasivat omiaan sen ulkopuolella. Miten näistä harhaoppisista sitten päästiin eroon? Julkisilla väittelyillä. Jos väittely ei toiminut, niin suorempi toiminta auttoi.
Katolisen kirkon arkistoista löytyy vanhin kirjallinen maininta (mikä ei tietenkään tarkoita, että se oli ensimmäinen tapaus) kerettiläisten tuomitsemisesta. Armon vuonna 1022 kymmenen Orléansin katedraalin kirjuria olivat hieman liian uskonnolisia. Heitä syytettiin manikealaisista ajatuksista (btw, Augustinus oli manikealainen ennen kristinuskoon kääntymistä). Ranskan kuningas Robert II Hurskas määräsi heidät kääntymään kokonaan kristityiksi. He kieltäytyivät. Seuraamukset: pappisviran menetys, karkotus katolisesta kirkosta ja Burn baby burn!
Syytökset perustuivat puheisiin kiertävästä maajussista, joka kantoi mukanaan kuolleiden lasten tomua, palvoi paholaista, ja ilmestyi kerettiläisille etiopilaisen tai kirkkaan enkelin muodossa. Syytökset ja rikkeet eivät ole tärkeitä. Tällä kertaa meitä kiinnostaa rangaistus. Katolinen kirkko ei protestoinut Robert II Hurskaan sekaantumista uskovaisten oikeuksiin. Se oli täysin odotettua kuninkaalta, jos piispat kuiskivat rikollisten nimiä hänen korviinsa.
Toinen kerettiläisten käristys tapahtui Milanossa. Vuoden 1028 jälkeen Milanon arkkipiispa Aribert tarkasti lammaslaumojaan. Monforten kylästä löytyi hieman eri tavalla uskovia kristittyjä. Ryhmä kertoi arkkipiispalle hyväksyvänsä Vanhan ja Uuden testamentin, sekä kirkon kaanonit, sekä katolisen kirkon johtajat. Ongelmia ilmeni, kun ryhmän edustaja Gerard paljasti tarkemmat uskomukset: neitsyys on niin tärkeää, ettei seksiä saa harrastaa edes avioliitossa. Ihmissuku lisääntyisi ilman seksiä, kuten mehiläiset (lol wut?). Ryhmä otettiin tarkemman kuulustelun kohteeksi. He eivät palvoneet paavia ylimpänä maanpäällisenä uskontoauktoriteettina, vaan näkymätöntä henkiolentoa, joka oli Jumalan lähettämä.
Ryhmä raahattiin Milanoon. Heitä käännytettiin ortodoksikatolilaisuuteen. Jotkut löysivätkin ainoan oikean tavan uskoa. Loput poltettiin.
Katolinen kirkko näki miten sekulaari taho hoitelee syylliset, mutta ei kuitenkaan muuttanut käytäntöjä. Eri tavalla uskovat ihmiset lähetettiin maallisten hovien tuomittavaksi. Miksi kirkon olisi pitänyt muuttaa tapoja? Oikea oppi oli turvattu. Vääräoppiset olivat poissa. Polttaminen oli vain maan tapa siihen aikaan. Älkäämme eksykö väittelyyn siitä miten kristillinen moraali on muuttunut vuosisatojen aikana.
Keskiaikaisen inkvisition ollessa vasta kehitysvaiheessa katolinen kirkko oli reformaation kourissa. Paavi Pyhä Gregorius VII (1073-1085) johti oppien päivittämistä. Samalla haluttiin kitkeä papiston korruptiota. Puhdistajat kampanjoivat ahneutta ja paheita vastaan, mutta jotkut ottivat oikeudekseen myös asettaa omat raamatuntulkinnat ainoiksi oikeiksi tulkinnoiksi. Ranskalainen saarnaaja Henri on tunnettu esimerkki. Piispa Hildebert kutsui hänet siivoamaan Le Mansin seurakuntaa. Henri teki työnsä, mutta saarnasi samalla kirkkoisien oppeja vastaan. Hän julisti avioliiton avioparin yksityiseksi asiaksi, johon kirkolla ei ollut sanottavaa. Kaste pitäisi tehdä vain aikuisille. Synnintunnustukset pitäisi tehdä julkisesti eikä vain papille. Henri näki kirkon elävänä yhteisönä, jossa ei ollut katolisen kirkon paavillista auktoriteettia.
Henri pidätettiin. Paavi Innocentius II (1130-1143) sai eteensä kerettiläisyydestä syytetyn saarnaajan. Armollisesti hänet tuomittiin vain vankeuteen. Ovelana jannuna Henri kuitenkin karkasi jossain vaiheessa. Hänen opit levisivät Ranskassa ja Italiassa. Kaikki eivät olleet yhtä taitavia.
Kirkon sisäinen prosessi harhaoppien käsittelyssä oli muodostunut satojen vuosien aikana. Ennen Espanjan inkvisitiota oppien puhtautta selvitettiin "henkisen oikeuden" kautta. Syylliset tuomittiin pannaan, ekskommunikaatioon ja rituaalikirouksiin. 1100- ja 1200-luvuilla menetelmiä kehitettiin vastaamaan maallisia prosesseja. Saksan keisari havitteli katolisen kirkon hallintaa. Oppikiistat muuttuivat entistä vakavammiksi. Katedraalien kouluissa ja yliopistoissa alettiin opettamaan kerettiläisten kanssa väittelyä. Kirkko - eli Kristuksen keho - täytyi puhdistaa harhaopeista. Prosessi muodostui neljästä vaiheesta: investigatio, discussio, inventio ja defensio. Tutkinta, eli inkvisitio, tehtiin piispojen (tai heidän edustajien) toimesta. He keräsivät todistusaineistoa todistajilta. Sitten yliopistojen saleissa seurasi ortodoksi- ja kerettiläisten ideoiden välinen väittely. Retoriikalla hyökättiin ja puolustettiin. 1200-luvun lopulla katolisella kirkolla oli valmiina teologinen ja älyllinen koneisto kerettiläisyyden kohtaamiseksi. Seuraavaksi yhtälöön lisättäisiin kirkon ja valtion oikeuselin. Siitä syntyi inkvisitio.
Jatkuu.
Subscribe to:
Posts (Atom)