Kun kuulin ääniä eli ajatuksia itsemurhasta

Nämä ovat vain minun kokemuksiani. Niistä ei pysty yleistämään neuvoja muiden elämään. Toivon kuitenkin, että seuraavat sanat voivat olla avuksi joillekin lukijoilleni.

Ensin hieman taustaa. Kuten olen aikaisemmin kirjoitellut, niin viime vuosi oli haastava. Suoremmin sanottuna huono vuosi. Mielialani oli jopa suomalaisella asteikolla synkällä puolella. Usean vuoden väsymys työjutuista vielä siihen silauksena päälle, niin olin aikalailla masis tunnelmissa.

Erään työpäivän päätteeksi suljin liikkeeni ja lähdin kävelemään ruokakauppaa kohti. Syksyinen, pimeä ja sateinen päivä Toijalassa. Kadulla kulkiessani ajattelin, että olisi läheisteni kannalta parempi, jos kuolisin pois. Ajatus ilmestyi aivan yllättäen. Se ei ollut kenenkään vieraan ihmisen ääni, vaan omia ajatuksiani. Mutta tiedostin, että siinä oli jotain  Pari askelta otettuani ihmettelin miksi oikein ajattelin sellaista. Loogisesti ajatellen elämässäni oli ja on niin monta asiaa, jotka tekevät siitä elämisen arvoisen. Kävin ne läpi nopeasti päässäni. Kaupalle asti päästyäni en enää ajatellut kuolemistani.

Tämä toistui parisen kertaa kuukauden aikana. Jokaisella kerralla ihmettelin miksi kuulin sen ajatuspuheen. Jokaisella kerralla analysoin sen ajatuksen epäloogisuuden. Terminaaliin päätyminen ei tullut mieleeni, sillä olin vielä sellaisessa kunnossa, jossa pystyin kiemurtelemaan eroon itsetuhoisista ajatuksistani.

Minulla oli onneksi voimia reagoida ja ajatella tuota ajatustani kuolemastani. Koin pienen Spock-maisen hetken:

Ymmärsin, että tuo ääni ja kehoitus kuolla pois ei ole normaalia. Ymmärsin, että siinä on kyse masennuksesta. Normaalisti tilanteen jälkeen kannattaisi ehdottomasti kertoa siitä läheisille. Ja pyytää apua. Tai vähintään keskustella kenen tahansa kanssa, joka kuuntelee.

Se onkin se juju itsemurhissa, joita ei heti tajua, jos ei ole kokenut vastaavia ajatuksia. Masentunut voi perustella itselleen tekoa altruistisesti. Hänen kuolemansa olisi helpotus juuri niille ihmisille joista hän vielä välittää. Tuo idea putkahtaa omalla äänellä omassa päässä. Juuri siksi masennus onkin sairaus mielessä.

 Itse olen pystynyt käsittelemään synkimpiä mahdollisia ajatuksiani omin voimin. Tiedän, että kaikki eivät siihen pysty. 

Et ole yksin. Synkät ajatukset voivat vaivata mieltäsi. Niissä ei ole mitään hävettävää. Se on sairaus ja sinä et ole siihen syypää. Valmistaudu taistelemaan siitä, että saat tarvitsemaasi hoitoa. Mielenterveyspalvelut eivät ole Suomessa sieltä maailman parhaimmasta päästä. Yleinen ongelma on myös se miten läheiset suhtautuvat mielenterveysongelmiin. Kyseiset sairaudet nähdään hävettävinä sairauksina.

Apua löytyy nykyään internetin kautta. Keskusteluryhmissä pystyy avautumaan tukiryhmille. Tukinet ja Apua.info ovat hyviä ensimmäisiä polkuja.

Nykyään voin paremmin. Päässäni pyörii enemmän sellaisia ajatuksia, joissa perustelen itselleni miksi minun ei kannata vaivata ystäviä läsnäolollani. Eristäytyminen on onneksi vielä parempi vaihtoehto kuin kuolema. Oikeasti nautin omasta ajastani kotona. Nauran vieläkin nihilismiin liittyville vitseille Enkä ole itsetuhoisella tiellä. Ainakaan tietoisesti.

Demoneille ihmisoikeudet

Arizonan osavaltiossa asuva 51-vuotias Gary Sherill näytti naapurien mielestä olevan sekaisin. Hänet havaittiin huutelemassa puulle. Riitaa ilmeni ex-vaimon kanssa. Entisen pariskunnan 13-vuotias poika David jäi väliin yhteisen huoltajuuden kautta. Uuden vuoden aattona Gary näki poikansa olevan demoni, joka halusi syödä aikuisen miehen. Tietenkin ainoa puolustautumiskeino oli tappaa poika kirveellä. Poliisit ilmestyivät paikalle. Isä tunnusti tekonsa ja selitti syynsä.

Kaikkien muiden hermoja rauhoittaa ajatella, että Gary oli mielisairas mies. Työttömyys ja moni muu murhe ajoi miehen synkälle alueelle. Se onkin kaikkein todennäköisin selitys tälle surulliselle tapahtumalle. Yliluonnollisten olioiden pelko olkoon yksioikoisten ja taikauskoisten mielten versio selityksestä.

Kuitenkin minua huolestuttaa se, että muuten ihan tavallisesta tallaajista menevä kotimainen väki ottaa demonit oikeana ilmiönä. Toki väki saa uskoa rauhassa demoneihin, kunhan demoneille suodaan ihmisoikeudet. Samalla säästetään ihmishenkiä. Jätetään pirut rauhaan, niin kaikilla on hauskempaa.

Mad in America, osa 3

Shokkiterapian nousu

Manfred Sakel antoi mielenterveydenhuollolle uuden tavan parantaa potilaita. Kyseessä oli 20-luvulla kehitetty insuliinikoomaterapia. Sen periaate oli yksinkertainen. Sakel oli huomannut morfiiniriippuvaisten ihmisten vieroitusoireiden lievenevän pienillä insuliiniannoksilla. Joskus morfiinifani kuitenkin vaipui hypoglykemian kautta koomaan. Insuliini vie verensokerin vaarallisen alas. Koomasta herätään sokeriliuoksella, toivottavasti ennen ihmisen kuolemaa. Metkana vaikutuksena koomasta heränneet morfiiniriippuvaiset eivät enää rähisseet hoitajille, eivätkä muutenkaan käyttäytyneet väkivaltaisesti. Ennen levottomat ihmiset olivatkin nyt rauhallisia. Menetelmän hiomisen jälkeen Sakel olikin jo laskelmoinut, että insuliinikooma auttaisi psykooseista kärsiviä ihmisiä.

Uusi hoitomenetelmä laitettiin testiin 1933. Pysyvä rauhoittuminen saatiin aikaan, jos koomaa ja herätystä toistettiin monta kertaa. Jopa kuusikymmentä kertaa kahden kuukauden aikana. Hoitotulokset olivat erittäin lupaavia. Jopa 70 % hoidetuista psykoostipotilaista parantui. 18 % koki huomattavaa paranemista oireissaan. Sakel ei osannut selittää miksi insuliinikooma auttoi skitsofreniapotilaita. Skitsofrenia oli toistaiseksi ollut lähes toivoton toipumisen kannalta. Nyt apu näytti olevan horisontissa. Hypoglykemiaan kuolleiden ihmisten ruumiinavauksissa paljastui, että aivojen hermot olivat rapistuneet. Ehkä aivoihin aiheutettu tuho olikin potilaiden parantumisen taustalla? Sakelin johtopäätös oli melko looginen. Insuliinikooma tuhoisi sairastuneet aivosolut, joten heräämisen jälkeen aivot sopeutuivat jälleen terveillä aivosoluilla toimimiseen. Sakel kuvaili prosessia mikroskooppiseksi kirurgiaksi.

Menetelmää kokeiltiin eri maissa. Psykiatrit onnistuivat toistamaan Sakelin saamia parantumisia. 30-luvun lopulla insuliinikoomaterapia rantautui Yhdysvaltoihin. New York Times, Time ja Valitut palat kehuivat uutta mullistavaa terapiaa. Vihdoinkin skitsofreenikot pääsivät takaisin perheidensä pariin!

Tavallaan Sakelin kuvailema toipuminen ja sairauksien oireiden katoaminen pitivät paikkansa. Potilas oli oikeasti eri ihminen koomasarjasta herättyään. Terapia toimi, mutta erittäin rajoitetulla tavalla. Sitä ei kerrottu tavalliselle kansalle tiedotusvälineissä. Aivoilla aiheutettu vahinko tuotti usein eri ihmisille saman "toipumisen." Lapsen tasolle taantunut aikuinen ihminen imi usein peukaloaan ja kutsui äitiään. Hoitajat ja lääkärit käsittelivät huomattavasti säyseämpää ihmistä. Psykiatrit kuvailivat tätä uutta ihmistä psykooseistaan parantuneeksi ihmiseksi. Potilaiden itsetietoisuus oli puutteellinen. He olivat kuin nukkeja joita pystyi ohjaamaan käskyillä. Potilaat "irtaantuivat" entisestä elämästään. Tätä kuvailtiin selkeämielisyydeksi entisten harhojen jälkeen.

Eläinkokeet vahvisviat Sakelin kuvaileman mikroskooppisen kirurgian. Aivoissa oli runsaasti verenpurkautumia, hermokudosten nekroosia, ja muita vaurioita. Mitä enemmän hoitoa potilaalla annettiin sitä laajemmat vahingot heidän aivoihinsa ilmestyi. Aivot kutistuivat. Muutos oli pysyvä. Tätä muutosta pyrittiin tuottamaan muilla tavoilla, jotta psykiatreilla olisi uusia terapioita vakavien mielisairauksien hoidossa. Insuliinikooman aiheuttamat vauriot muistuttivat hapenpuutteen aiheuttamia. Testattiin hapen korvaamista typpikaasulla, jotta saataisiin hallittu hapenpuute aivoihin. Insuliiniversio kasvoi kuitenkin suositummaksi.

Insuliinikoomaterapia pysyi tehokkaana terapiana 30-luvulta 50-luvulle. Vuosien vieriessä useampi lääkäri alkoi huomata, että ehkä terapian aiheuttamat sivuoireet olivat liian vakavia. Hiljalleen selvisi, että n. viisi prosenttia osavaltioiden laitoksissa hoidetuista potilaista oli kuollut insuliinikooman aikana. Parantuneiden paperit saaneista potilaista n. 80 % palasi hoidettavaksi, sillä he eivät enää pärjänneet ihmisten parissa. Murto-osa parantuneista kykeni elämään ns. normaalia elämää hoitolaitosten ulkopuolella.

Sakelin saamat hienot hoitotulokset saivat myös perspektiiviä, kun huomattiin minkälaisia potilaita hän oli valinnut hoitoryhmiinsä. Nuoria, fyysisesti terveitä ihmisiä, joiden skitsofrenia oli diagnosoitu äskettäin. Tällä ryhmällä oli parhaat edellytykset toipua jollakin tavalla ilman mitään hoitoa. Mutta insuliinikoomien seurauksena hoitoryhmissä oli jäljellä fyysisesti hyvässä kunnossa olevia ihmisiä, joiden aivovauriot estivät arkielämän.

 Hoitomuodon suosio on ymmärrettävissä, kun muistamme minkälaisissa oloissa potilaat elivät laitoksissa. Hoitajien ja lääkärien kannalta oli parempi, että potilas ei häirinnyt laitoksen toimintaa. Aivovaurioita saaneet potilaat olivat helpompia käsitellä. Ei enää tappeluja potilaiden välillä, huoneiden sotkemista tai hoitajien pahoinpitelyjä. Hoitolaitosten toiminta muuttui helpommaksi. Pintapuolisesti tarkasteltuna hoitolaitokset olivat muuttuneet paremmiksi paikoiksi. Uutta terapiaa oli helpompi suositella muilla laitoksille.

Aivovaurion tuottaminen oli lääketieteellisesti perusteltu hoitomenetelmä.

Insuliinin käyttö oli kuitenkin kallista ja aikaa vievää. Potilaan terapia vaati kokonaisen hoitajaryhmän käyttöä. Tilalle etsittiin käytännöllisempiä aineita. Unkarilainen Ladislav Meduna testasi metrazolia epilepsiakohtauksien tuottamisessa. Hänen skitsofreeniset potilaansa olivat katatoonisessa tilassa. Kunnes uusi hoitomuoto muutti potilaat aivan toisiksi ihmisiksi. He parantuivat. Jopa yli kymmenen vuotta vuoteessa maanneet potilaat saivat lähteä koteihinsa. Metrazolin aiheuttamat kohtaukset näyttivät poistavan potilaiden psykoosit. Lupaavat hoitotulokset laittoivat psykiatrit testaamaan uutta terapiaa. Ongelmia ilmeni välittömästi, sillä eri psykiatrit saivat erilaisia tuloksia. Toisten mielestä metrazolin tepsi parhaiten skitsofrenian hoidossa, toisten mielestä se ei tepsinyt sellaisiin potilaisiin vaan maanisdepressiivisiin ihmisiin. Joidenkin mielestä aine ei näyttänyt auttavan ketään hoitoryhmissä. Rockland State Hospital ei onnistunut parantamaan yhtäkään insuliinikoomalla.

Miten tuollaiset erot olivat mahdollisia?

Psykiatreilla ei ollut yhteneväistä käytäntöä hoitojen tuloksien mittaamiseksi. Metrazol muutti ihmisten käyttäytymistä, peräti ennustettavissa olevalla tavalla. Mutta psykiatrit olivat eri mieltä siitä mikä oli oikeasti potilaan mielenterveyden edistymistä. Aineen antaminen tuotti kouristelua, joka puolestaan johti mm. selkänikamien murtumiin, hampaiden lohkeamisiin, jne. Sellainen laskettiin melko vaikeaksi sivuvaikutukseksi. Aivan kuten insuliinia myös metrazolia täytyi antaa useampaan kertaan, jotta vaikutukset olisivat pysyviä. Hoitojen antamista hankaloitti myös potilaiden reaktiot ensimmäisen pistoksen jälkeen. Jostakin käsittämättömästä syystä ihmiset eivät halunneet kokea kipua, kauhua ja kuoleman rajalla käymistä toiseen kertaan. Heidät täytyi pakottaa ja/tai tainnuttaa lääkkeillä pistoksia varten.

Heräsi epäilyjä siitä, että potilaat teeskentelivät taitavasti parantuneensa, jotta eivät joutuisi enää piikitettäväksi. Ilmiö oli tuttu wanhoilta barbaarisilta ajoilta, joihin modernin maailman psykiatrit eivät tietenkään enää kuulua. Psykoterapeutit osasivat laittaa selityksen ymmärrettävään muotoon. Kuoleman takaovella käyneet potilaat pelästyivät, kyllä, mutta se laukaisee parantumisprosessin jossa ihmisen alitajuinen syyllisyydentunto katoaa. Terapeuteilla oli erilaisia selityksiä hoidon tehoamiselle, mutta psykiatrian hienouksista tietämättömät potilaat eivät tahtoneet ymmärtää miksi hoitolaitokset sitoivat, tainnuttivat ja alistivat heitä jatkuvasti rajujen kipujen ja luunmurtumien maailmaan.

 1939 seitsemän kymmenestä hoitolaitoksesta käytti metrazolia. Yleisesti hyväksytty käytäntö oli, että insuliinikooma tepsi parhaiten skitsofreniaan, metrazoli paransi maanisdepressiivisyyden. Joskus hoitoja yhdistettiin, eli potilas sai molempia samalla hoitokerralla. Aineita antavat psykiatrit nimesivät sen "aivoja vaurioittavaksi terapiaksi", jota annettiin vastoin potilaiden tahtoa.

Vaihtoehtona kemiallisille piikeille oli päivitetty sähköshokki. 1940 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön kohdistettu sähköshokkihoito. Se ei sinällään ollut radikaalilla tavalla uusi ilmiö, mutta edistystä aivovahinkoihin pyrkivissä terapiamuodoissa. Ohimoille asetettiin elektrodit, suuhun kapula, raajat sidottiin. Kipinää päähän, ja potilas unohtaa traumansa, kun hän kokee hämmennysvaiheen sähköshokkihoidon jälkeen. Korkeamman ajattelukyvyn katoaminen ja muistinmenetys nähtiin edistyksenä, sillä potilaalla ei ollut kykyä kokea traumojaan. Älyllisten kykyjen alentuessa myös mielisairauksien oireet lievenivät. Eli hoito tehosi. Valitettavasti tässäkin hoitomuodossa pysyvä tai pitempiaikainen vaikutus edellyttä useampaa shokkia.  Kuitenkin vaikutus oli pysyvämpi kuin metrazolin kohdalla.

Sähköshokkiterapian kerrottiin olevan kivuton ja tehokas hoitomuoto. Eli lääkärit valehtelivat potilaille. Ei sillä että heidän tarvitsi valehdella, sillä potilaide suostumusta ei tarvittu. Sähköshokit aiheuttivat kouristelua, joka johti (no pun intended) luiden murtumiseen, lihasten repeämiseen ja muihin vastaaviin vammoihin. Vasta lihasten halvaannuttaminen lääkkeillä poisti nämä haittavaikutukset. Se ei poistanut potilaiden pelkoja. He olivat valmiita karkaamaan laitoksista, jotta eivät saisi enempää sähköä. Psykiatrit oppivat pian suosittelemaan toisilleen sitä, ettei potilaille edes kerrotaisi heidän pian saavan sähköshokkeja. Eiväthän potilaat ehkä edes muistaisi saaneensa hoitoa, kun sähköshokin aiheuttama muistinmenetys iskisi päälle.

Sähköshokkiterapia poisti potilaiden psykoottiset oireet ja masennuksen, mutta hintana oli ihmisen kyky ajatella, tuntea, muistaa ja toimia selkeällä tavalla. Psykiatrien mielestä hoitomuodon teho oikeutti potilasoikeuksien ohittamisen. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa käytiin oikeutta siitä miten sotavankeja oli kohdeltu kaltoin. Punainen risti ilmoitti sähköshokkiterapian testaamisen olleen pseudolääketieteellistä ja kokeiden uhreille piti maksaa korvauksia. Hoitolaitoksesta riippuen sähköshokkeja annettiin joko hoitona, tai pahimmissa paikoissa, rangaistuksena. Osastojen ongelmatapaukset pysyivät ruodussa.

Aivojen vahingoittaminen edellytti teoriaa mielisairauksien syistä biologisena ilmiönä aivoissa. Siinä missä terapioiden menestystarinat olivat olleet kemiallisia tai sähköä, oli muotiin palaamassa kirurginen vaihtoehto. Portugalilaisen Egas Monizin (Nobel-palkittu 1949) kehittelemä periaate alkoi yleistyä ja muovautua mielisairauksien hoidossa. Sanomalehdet ylistivät hoidon ihmeellisiä vaikutuksia. Sen tarkkuus ja biologinen perustelu olivat selkeitä.

Lobotomian kukoistus alkoi 40-luvulla.

Kukoistuksella oli vaikuttava alku, kun hoitolaitosten tuloksia mittailtiin. Lääkäreille ja psykiatreille lähetetyt kyselykaavakkeet kertoivat uskomatonta tarinaa. Lobotomiapotilaiden toipuminen oli huomattavasti parempaa kuin muilla terapiamuodoilla vastaavien mielisairauksien hoidossa. Yhdessä selvityksessä vuodelta 1943 saatiin tietää, että 618 potilaasta peräti 84 % ilmoitettiin muuttuneen parempaan suuntaan. 251 heistä eli yhteisössä ja kävi töissä. Vain 12 oli kuollut leikkaukseen. Vain kahdeksalle potilaalle oli ilmoitettu huonontunut tila.

Tarina olikin uskomatonta, sillä kaikki perustui huonoon lääketieteeseen. Kyseisessä 1943 selvityksessä oli käytetty kyselylomaketta, jossa potilaiden muutoksien vaihtoehdot olivat rajatut. Potilaita arvoitiin vain seuraavilla vastausvaihtoehdoilla:

"Greatly improved, moderately improved, slightly improved and temporarely improved."

Ei vaihtoehtoa potilaan heikentymiselle. Tuota selvitystä käytettiin ilmestyessään lobotomian tieteellisen arvon perusteluna Yhdysvalloissa. Noh, sentään kahdeksan potilaan kohdalla oli lomakkeisiin raapustettu ylimääräinen maininta huonontuneista oireista.

Jatkuu.

Mad in America, osa 2

"Why do we preserve these useless and harmful beings? The abnormal prevent the development of the normal. Why should society not dispose of the criminals and the insane in a more economical manner."

- Tohtori Alexis Carrel, Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1912 voittanut kirurgi

Vuosisadan vaihtuessa Yhdysvaltojen mielenterveydenhuolto oli astumassa lääketieteellisten kokeiden jännittävään maailmaan. Mukana oli kuitenkin eugeniikan ilosanoma. Yhteiskunta muutti suhtautumistaan epänormaaleihin ihmisiin. Kaikilla oli tarve parantaa yhteiskuntaa ja motiivit olivat ylväät. Tieteellinen perustelu haettiin perinnöllisyyden ohjaamisesta parempaan suuntaan. Helpointa tuon suunnan ohjaaminen oli varmistamalla huonoimman aineksen jäämisen pois junasta. Tuskin kukaan on yllättynyt siitä, että mielisairaat luokiteltiin lisääntymismateriaalinsa suhteen huonoiksi ihmisiksi. Eugeniikan edistämisessä oltiin erittäin huolissaan siitä, että huippuyliopistoja käyneet ihmiset eivät suostuneet tuottamaan jälkeläisiä tavallisen kansan tahtiin. Yhteiskunnan kerma uhkasi hapantua. Sen vastapainoksi moraalisten ihmisten velvollisuus oli varmistaa, etteivät hullut pääse lisääntymään.

Ilmestyi mahtava hoito hulluuden helpotukseen; miehillä johtimet solmuun ja naisille kohdunpoisto. Näin ihminen välttyi lisääntymisen tuomilta stressitekijöiltä. Enää ei tarvinnut pelätä synnyttämisen aiheuttamia tuskia. Varmasti myös naisten hormoonihyrräys tasaantui samalla leikkauksella, ja näin myös auttoi hulluudesta toipumista. Lisääntymisen estämisestä tehtiin terapiaa.

Eugeniikan tieteellisempi perustelu mielenterveydessä vaati, että mielenterveyden ongelmilla on geneettinen tausta. Mendelin lait takaisivat helpon reitin ja varman ratkaisun perustelun laatimisessa. Tohtori Aaron Rosanoff kääri hihansa ja alkoi laskeskella mielenterveyspotilaiden ja heidän sukulaistensa taustatietoja yhteen. Ensimmäinen yritys meni katastrofaalisesti pieleen, sillä yli tuhannen sukulaisen ja yli 70 laitokseen lukitun hullun ihmisen perusteella vain 43 sukulaista oli diagnosoitavissa mielisairaaksi. Mendelien lakien perusteella luvuksi olisi pitänyt tulla 359 kieppeillä pyörivä summa.

Onneksi Rosanoff keksi pian mikä oli mennyt pieleen. Hän oli käyttänyt aivan liian kapeaa määritelmää sukulaisten mielisairauksista. Hän tutustui materiaaliin uusien määritelmien kanssa. Bingo! Esim. maanisdepressiivisten potilaiden sukulaisista löytyi helposti kiihtyviä, määräileviä, epätavallisen itsekkäitä ja paikoitellen masentuneita ihmisiä. Selvä geneettinen linkki. Samoin skitsofreenisten potilaiden sukulaisista löytyi kärttyisiä, itsepäisiä, levottomia ihmisiä, jotka murehtivat turhia asioita. Voisiko asiaa selkeämmin vahvistaa?

Vuonna 1911 Rosanoff julkaisi laskelmat, joiden perusteella mielisairaiden potilaiden sukulaisista löytyi 351 "neuropaattista" sukulaista. Lähes täydellinen tulos Mendelien lakien perusteella. Asia oli selvä. Pian osattiin perustella, ettei kahden hullun ihmisen avioliitto saisi olla laillista. Toki Mendelien lakien perusteella Rosanoffin laskelmat tarkoittivat sitä, että hieman alle kolmannes Yhdysvaltojen populaatiosta oli kantamassa hulluuden geenejä. Pari vuosikymmentä myöhemmin osattiin epäillä, ettei mielisairauksien yhdistäminen leväperäisiin oireisiin Rosanoffin tavalla ehkä toiminutkaan aivan yhtä hyvin kuin oli annettu ymmärtää.

Into ei laantunut vuosikymmenten aikana edes siitä yhteiskuntatieteilijoiden tiedosta, että vapaana elävät hullut lisääntyivätkin vielä vähemmän kuin yliopistojen väki. Mielisairaalat olivat pullollaan väkeä, mikä oli itsessään todiste huonon materiaalin liiasta lisääntymisestä. Eugeniikan pauhussa ei kuunneltu niitä puheita, jotka selittivät esim. skitsofreniasta kärsivien olevan syrjäytyneitä, eivätkä juuri ollenkaan seksuaalisesti aktiivisia. Hullut menivät harvoin naimisiin ja heillä oli tavallista väestöä huomattavasti suurempi todennäköisyys ennenaikaiseen kuolemaan. Jos hullujen lisääntyminen oli murehtelemisen arvoinen asia, niin se näyttäisi korjaavan itseään ilman mielesairaaloita. Tästä huolimatta pakkosterilisaation kohteiksi joutuivat mielisairaat, jotka lisättiin köyhien ja rikollisten joukkoon. 

 Vuonna 1927 Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti (äänin 8-1), että mielisairaiden potilaiden pakkosterilisaatio oli laillista hoitoa. Tuomarien päätöksessä siteerattiin tieteellistä tietoa, joka kertoi perinnöllisyyden olevan merkittävä tekijä hulluuden leviämisessä. Oli armeliaampaa ehkäistä tuo hulluuden lisääntyminen, kuin antaa sen velloa vapaana. Mielisairaiden ihmisten ihmisoikeudet katosivat lakipykälistä.

Toisen maailmansodan jälkeen Life -lehdessä paljastattiin tavalliselle kansalle minkälainen näky maan mielisairaaloissa oli. Albert Deutsch kuvasi makuuhuoneita, jotka olivat kasattu  lattiasta kattoon täyteen mielisairaita ihmisiä. Eikä aina edes mielisairaita, sillä kodittomat, köyhät ja muut ongelmatapaukset oli lähetetty samoihin tiloihin. Vaatteet riekaleina. Ruokana jotakin ravinnon kaltaista moskaa, tinakupeista tarjoiltuna. Kädet ja jalat kahlittuina seinään tai sänkyihin. Potilaat eivät tavanneet lääkäreitä viikkoihin tai peräti kuukausiin. Mielisairaaloissa oli ollut vuosisadan vaihteessa keskimäärin 962 potilasta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 2316. Tavallaan eugeniikka oli tuottanut tulosta. Yhteiskunnan epätoivotut oli onnistuttu lukitsemaan erilleen ns. tavallisista ihmisistä.

Todellisuus ei tullut esiin yllätyksenä American Medical Associationille. He olivat tilanneet selvityksen mielisairaaloiden tilasta 30-luvulla. Silloin tutkimusryhmää johti nuori lääkäri  John Grimes. Tulos: erittäin huonoissa tilassa olevan mielenterveyshoidon tila. Selvityksessä peräti huomautettiin sairaaloiden muuttuneen joissakin tapauksissa vankiloiksi. Joissain laitoksissa oli tilan puutteessa tungettu kaksi ihmistä samaan sänkyyn.
AMA vaati Grimesia muuttamaan raporttiaan. Hän kieltäytyi. Grimes sai potkut. Hän joutui julkaisemaan raportin omilla rahoillaan. Se ei herättänyt huomiota. AMA:lla oli tilaisuus korjata myöhemmin raivoa aiheuttanut tilanne, mutta hiljaisuus oli houkuttelevampi vaihtoehto vielä 30-luvulla.

Paljastumisen myötä lakeja alettiin hiljalleen muuttamaan sivistyneempään suuntaan. Eugeniikka oli poistumassa lääketieteestä. Mutta täyteen tungettujen mielisairaaloiden tuottamat ongelmat olivat jo ohjanneet psykiatreja hoitokeinojen kehittelyssä vuosisadan vaihtumisen jälkeen. Potilaiden tilan kohenemista ei mitattu nykyisillä standardeilla. Hoitosuhteen edistymiseksi riitti, ettei potilas häirinnyt laitoksen toimintaa. Eli hullut eivät riehuneet osastoilla. Väkivalta ja vastalauseet saatiin kuriin hoidoilla, jotka vaikuttivat keskittyneesti johonkin ihmiskehon kohtaan.

Henry Cotton poistatti potilaidensa hampaita vuonna 1916. Hän päätteli hampaissa piilevän bakteerin vaikuttavan aivoihin. Hampaat poistamalla tuo häiriötekijä häipyi kuvioista. Cotton oli kurkistellut mielisairaiden suihin, ja kappas, sieltä löytyi hampaita joissa oli bakteeripesäkkeitä. Miehen hypoteesi oli vahvistettu, ainakin Cottonin pääkopan sisällä.

Cotton kehitteli teoriaansa. Hän poistatti hampaita kymmeniltä pitkäaikaispotilailta, mutta heidän tilansa ei kohentunut. Cotton päätteli kroonisen vaivan tehneen jo niin paljon tuhoa mielisairaiden aivoissa, että hammaskirurgia oli liian myöhäistä. Parhaat tulokset saataisiin tuoreilta potilailta. Mutta vain neljännes näistäkin tulkittiin positiivisen käänteen kokeneiksi. Cotton ei lannistunut, vaan alkoi repimään irti nielurisoja. Tulosten jäädessä taas laimeiksi, hän alkoi poistattamaan muita osia ihmiskehosta. Ideana oli puhdistaa potilas tulehduksia aiheuttavista jämistä. 
Pitkä urakka palkittiin, kun Cottonin ryhmä laski hoitotuloksen neljän vuoden jälkeen. Peräti 85 % potilaista oli toipunut mielisairauksistaan. Arvostettuna lääkärinä Cottonin tulokset keräsivät kiitosta. Oli vihdoinkin löydetty kirurginen toimenpide, joka toisi oikeaa apua mielisairauksista kärsiville. Mullistava hoitomuoto mainittiin sanomalehdissä, selkeiden tulosten ollessa vakuuttava todiste. 

Kuitenkaan muut lääkärit eivät onnistuneet parantamaan potilaitaan samalla tahdilla kuin Cotton. Vuonna 1922 poistattamisia määränneet psykiatrit huomauttivat, ettei menetelmä toiminut ollenkaan kuten Cotton oli kuvaillut. Heti kaksi vuotta myöhemmin Cottonin sairaala aloitti virallisen tutkinnan. Toimiko Cottonin kirurgia vai ei?

Potilastiedot paljastivat peräti 40 % perinpohjaisen "puhdistamisen" kokeneista potilaista kuolleen. Pelkästään joidenkin ruuansulatuselinten poistattaminen oli tappanut yli 100 ihmistä. Cottonin nimi painui mutaan, kirurginenhoito poistui valikoimasta, onneksi ennen laajaa käyttöä. Mutta episodi kertoi miten pienellä kritiikillä uusia hoitomuotoja ylistettiin Yhdysvalloissa.

Uusiksi mielisairauksien hoitomuodoiksi otettiin vaihtelevalla menestyksellä mm. malariakuume ja potilaiden jäähdyttäminen. Kumpikin osoittautui olevan liian tappava hoitokeino. 30-luvun psykiatrit joutuivat huomaamaan, että hoitolaitoksista vapautettiin vain 15 % potilaista parantuneina. Heillä ei näyttänyt olevan tehokasta terapiaa. 

Sitten areenalla asteli Manfred Sakel. Hän piteli kädessään insuliiniruisketta. Insuliinishokkihoito tulisi oikeasti mullistamaan mielenterveydenhoidon, mutta ei välttämättä potilaan kannalta parempaan suuntaan.

Jatkuu.

Mad in America

Mad in America: Bad Science, Bad Medicine, and the Enduring Mistreatment of the Mentally Ill

Kirjoittanut Robert Whitaker.

They called me mad, and I called them mad, and damn them, they outvoted me.

- Nathaniel Lee

Paha lääketeollisuus saa jatkoa kirja-arvostelun muodossa. Whitaker kirjoittaa lääketieteen karmeimmista synnyistä, eli mielenterveyspotilaiden muuttamisesta olennoiksi joilla ei ole potilaan statusta, ihmisoikeuksia ja koekaniineiksi joutumista tahtomattaan. Lääketeollisuuden kepulikonstit pillereiden tutkimisesta ovat tuttuja aikaisemmista osista, mutta Whitakerin esittämät tapaukset vetävät jopa minun kaltaisen kyynikon kylmäksi. Ja vieläpä yllättävän tuoreina tapauksina.

Tietenkin aihe on erittäin monipuolinen ja Whitakerin kirjassa asiat levitellään kriittisellä tavalla. Aivan lopussa on lyhyt maininta Suomessa suoritetuista antipsykoottisten lääkkeiden vertailuista. Whitakerin perussanoma on näyttöön perustuvan lääketieteen käyttö psykiatristen hoitojen arvioimisessa. Kun tiedettä on tehty huonosti ovat seuraukset olleet kauheat. Lääkkeiden sivuoireiden yleisyyttä ja vaikutuksia on vähätelty akateemisella tasolla.

 Psykiatrien maineen suureksi helpotukseksi laitoksissa ei enää revitä hulluuden parannuskeinona potilaan/vangin hampaita irti, vuodateta verta, pyöritetä pyörryksiin telineissä, upoteta jääveteen, aivoja paahdeta sähköshokeilla, tai noh, jotakin tapahtuu vieläkin. Modernin lääketieteen nimessä mielenterveyttä tasataan kemiallisesti. Nykyisiä pillereitä edelsivät erittäin mielenkiintoiset kemialliset yhdistelmät, joiden käyttöä perusteltiin (nykyään) kulmakarvoja kohottavalla logiikalla. Mukana on myös puhtaasti huijauksina suoritetut lääketieteelliset kokeet, niitä varten pystytetyissä tutkintalaitoksissa. Onhan mielialalääkkeiden myymisessä liikkeellä vuosittain kymmenien miljardien dollarien mahti. Sekaan mahtuu monenlaista yrittäjää.

Mielenterveyteen on suhtauduttu eri tavalla eri aikakausina. Mad in American tarina alkaa 1790-luvun Pennsylvaniasta. Kveekarit päättivät hoitaa pienen yhteisönsä epävakaita yksilöitä. Siinä missä vanhan mantereen hoitokeinot olivat käytännössä mielenterveyspotilaiden kiduttamista, päättivät kveekarit kohdella potilaita potilaina, joihin suhtauduttiin rationaalisina ihmisinä. Tällainen humanitäärinen hoitomuoto näytti antavan ihmisille oikean mahdollisuuden toipua mielen ongelmista huomattavasti useammin kuin tyrmään lukittujen potilaiden. Kartanotilalla oleskelu, runoillat ja mahdollisuus sivistää itseään rauhassa yleistyivät siirtokunnassa.

Yleistymisen myötä ja Ranskan vallankumouksen tunnelmissa Euroopassa kokeiltiin varovasti tätä hellempää hoitomuotoa hulluille. Jotkut lääkärit uskalsivat jopa päätellä, että laitoksissa riehuvat, huutavat ja väkivaltaiset ihmiset olivatkin reagoimassa heihin kohdistettuun väkivaltaan, alistamiseen ja kurittamiseen. Traitement morale alkoi tuottaa tuloksia. Laitoksissa ei enää riehuttu entiseen tahtiin. Jotkut potilaat alkoivat jälleen keskustella lääkärien kanssa. Jotkut pääsivät kotiin. 1800-luvun alkupuoliskolla alettiin arvelemaan yleisemmin, ettei mielisairauden alkuperä ole aina välttämättä "aivojen orgaaninen vamma."

Kveekarien hoitokodissa tulokset olivat erittäin lupaavia. Ensimmäisen 15 vuoden aikana n. 70 prosenttia ihmisistä eli kaikin puolin terveen elämää kotonaan. Krooniset tapaukset muuttuivat parempaan suuntaan. 1817 avattiin ensimmäinen kveekarien johtama hoitolaitos. Yksityisesti rahoitetut laitokset yleistyivät nopeasti. Hoitotulosten ansiosta julkiset hoitolaitokset muuttivat käytäntöjään. 1830 - 1840 luvuilla Uudella mantereella oli kuusitoista hoitolaitosta, jotka käsittelivät potilaitaan potilaina, ei herran pelkoa tarvitsevina puoli-ihmisinä. Hoitomuoto oli selkeästi hahmoteltavissa. Laitoksen täytyi olla pieni. 250 potilasta oli yläraja. Sijainti maaseudulla, kauniin puutarhan ympäröimänä. Rakennuksen arkitehtuurin esteettisyyden pitäisi miellyttää silmää. Hoitajat ja johtajat olivat vakaita, ymmärtäväisiä, kärsivällisiä ihmisiä.

1850-luvulla uskallettiin ajatella, että useimmat mielisairaudet olivat helpommin hoidettavissa kuin reumatisti tai muut vastaavat taudit. Humanitäärinen hoitomuoto joutui kuitenkin menestyksensä uhriksi.

Lääkärit olivat häviämässä arvostuksessaan kveekareille. Lobbauksella lääkärien liitto varmisti, että uusien hoitolaitosten johtokuntaan kuuluisi aina vähintään yksi lääkäri. Seuraavaksi vaadittiin terveydenhuoltolakia, joka määräisi mielenterveyslaitosten johtojaksi lääkärin. Pian humanitäärisen hoidon rinnalle otettiinkin lääkärien suosittelema yhdistelmähoito. Potilaita alettiin parantamaan laitoksissa perinteisellä tyylillä; suonen iskemistä, morfiinia ja oopiumia, pakkopaitoja. Laitosten potilasmäärän rajoitukset poistettiin. Määrän noustessa ilmestyi tarve potilaiden sitomiseen, jotta hoitohenkilökunnan aika riittäisi. Hei, tuohan kuulostaa tutulta tämän vuoden lööpeistä.

Lääkärien saadessa uudet hoitolaitokset hallintaansa keksittiin myös selitys sille miksi mielisairauksien täytyi vielä olla biologisella pohjalla. Muuten lääkärien tarjoamat silloiset hoitokeinot olisivat enimmäkseen hyödyttömiä mielisairauksien hoidossa. Jos vaiva ei johtunut fyysisistä syistä olisi lääkäreillä vaikeampaa tarjota omia hoitoja mielen ongelmiin. Rasittuneet hermot johtivat mielialojen rajuun vaihteluun ja muihin mielenterveydellisiin ongelmiin. Heikentyneet hermot välittivät vääriä impulsseja aivoihin. Tämä aiheutti hallusinaatioita. Humanitäärinen hoito tepsi niin hyvin, sillä siinä ihmisen hermot pääsivät palautumaan terveeseen tilaan.

 Politikointi oli helppoa. Puheissa potilaat ansaitsivat mahdollisimman laajan hoitorepertuaarin, ja siksi oli vain hyvä, että hoitolaitoksissa oli vaihtoehtona entiset rankemmat keinot. 1870-luvun aikana hoitolaitoksissa oli jo keskimäärin 470 potilasta. Ylärajaksi oli nostettu 600 potilaan raja. Entisiin rakennuksiin ei mahtunut enempää. Lisääntyneet kustannukset pakottivat osavaltiot leikkaamaan kuluja. Ylellisyydet katosivat. Ei enää kirjastoja, puistoja, taiteilijoiden vierailuja, luentoja, jne. Hoitohenkilökuntaan ei enää riittänyt ns. hellien hoitojen tarjoajia. Moraalinen hoito oli liian kallista.

Hoitotulokset heikkenivät. Lääkärien ja neurologien silmissä moraalinen hoito oli selkeästi epäonnistunut. Olivathan hoitomuodon laatijat olleet puutarhureita, maanviljelijöitä ja hurahtaneita kristittyjä, kuten asiat muotoiltiin aikakauden kirjeissä. Moraalinen hoito oli kveekareiden uskonnollinen huuhaa, jossa lähimmäisen rakkaus ja empatia muka paransivat ihmisiä. Alkuperäiset idean isät olivat jo kuolleet vanhuuteen.

The Association of Medical Superintendents of American Institutions for the Insane, eli AMSAII, muutti nimensä American Medio-Psychological Associationiksi vuonna 1892. Uudistettu ryhmä pyrki edistämään tieteellisten hoitojen käyttöä hulluuden hoidossa. Amerikan johtavat hoitolaitokset alkaisivat testaamaan ja soveltamaan uusia hoitomenetelmiä.

Samalla eugeniikka nousi akateemisesti arvostetuksi näkökannaksi.

Edessä oli psykiatrian synkin aikakausi.

Jatkuu.

Tappavaa taikauskoa Boliviasta

Etelä-Amerikan perukoilla taikausko on vahvasti läsnä tavallisen kansan elämässä. Tämän sai kokea 18-vuotias tyttö. Hänen sukulaisensa ovat syvästi uskonnollisia ihmisiä. Tytön veli oli evankelinen pappi. Mennyt aikamuoto antaa vihiä siitä mitä on tapahtunut.

Tytön käytös oli muuttunut huonoon suuntaan. Myöhäinen teini-ikä, mielenterveysongelmat, stressi, tai moni muu vaihtoehto ei ollut varmaankaan tarpeeksi hyvä selitys. Veli Carlos Uriona ja sisko Adelaida Marca päättelivät, että 18-vuotiaaseen tyttöön oli mennyt paholainen. Emme vielä tiedä oliko veli saanut katoliselta kirkolta pätevää manausoppia. Manausmenetelmäksi valittiin kylpyamme. Tyttö siunattaisiin ja pestäisiin pahuudesta. Pirunpoisto ei kuitenkaan mennyt aivan nappiin. Parivaljakko piti tyttöä veden alla liian pitkään. Marca selitti jälkeenpäin, että paholainen olikin hypännyt siskosta siskoon. Siksi hän piti pikkusiskonsa päätä vastusteluista huolimatta veden alla. Kunnes rimpuilu loppui. Poliisit löysivät ruumiin veljen kaupasta.

Unelma taikauskottomasta maailmasta ei saa sammua.

Kiitos vinkistä herra Sorvaniemelle.

The Asylum for Wayward Victorian Girls

The Asylum for Wayward Victorian Girls, Emilie Autumn


Itsemurhayrityksiä, itsensä viiltelyä, paranoiaa ja mielenterveyden häiriöitä. Emilie Autumn on pätevä viulusti, laulun-tekijä ja runoilija. Aiheet ovat sieltä sielun synkemmältä puolen. Siksi ne kolahtavatkin minun kaltaisen miehen kiinnostuksen kohteiksi. Olen ollut hänen keikalla Suomessa. Sanoisinko paremman puoliskoni puoli-pakottamalla (vaikka tykkäsin musiikista), mutta ensimmäisen biisin aikana muutuin vannoutuneeksi faniksi. Eikä pelkästään siksi, että Emilie ilmoitti vastustavansa järjestäytyneitä uskontoja. Koko show on enemmän kuin musiikkia. Mukana on myös viattomien tyttöjen turmelua The Rat Game osiossa. Tämä kaunis lastenloru tuottaa aina juuri oikealla tavalla kieroutuneen myhäilyn.



Puolet The Asylum-kirjasta keskittyy Autumnin kokemuksiin mielenterveyslaitoksessa. Toinen puolisko on fiktion muotoon puettu katsaus siitä miten naisia hoidettiin (suom. Ei hoidettu) viktoriaanisen aikakauden laitoksissa. Laitokseen lukitut naiset nousevat vastarintaan. Mukana on historiallisesti tarkkoja faktoja hoitokeinoista, joiden kuvaukset saavat vatsan sekaisin. Emilie on historianörtti. Historiallisen tarinan henkilöt ovat tarua. Emilien kokemuksiin osallistuvat ovat enimmäkseen tosihenkilöitä, joiden nimet on muutettu tai poistettu.

Emilien kokemukset ovat mielenkiintoisempaa luettavaa. Hän on kokenut pahoinpitelyä isän puolelta. Hyväksikäyttöä teini-iässä. Raiskaus. Perheen kulissit kuitenkin takasivat klassisen koulutuksen viulunsoiton parissa, joten taiteellisuus pääsi purkautumaan. Emilie on jatkuvasti lääkityksellä, sillä hänellä on kaksisuuntainen mielenalahäiriö. Lisäksi hän potee synnytyspelkoa. 2004 ehkäisypillerit pettivät. Emilie teki abortin. Traumasta seurasi epäonnistunut itsemurha vetyperoksidilla. Hänet lukittiin itsemurhavalvontaosastolle. Tuosta alkoivat The Asylumissa kerrottavat kokemukset.

Vähintään 72 tuntia kestävä valvonta loppuisi, kun lääkäri toteaa Emilien olevan tarpeeksi järjissään. Pian Emilie ymmärsi, etteivät lääkärit ole hänen ystäviään. Laitoksiin päätyy myös ihmisiä jotka eivät ole mielisairaita. He päätyvät samaan osastoon riehuvien ja väkivaltaisten mielisairaiden ihmisten kanssa. Emilie todistaa sellaisen määrän väkivaltaa, jota ei ole koskaan nähnyt eläessään Los Angelesissa.


Osastolla koetut asiat varmentavat Emilielle, että viimeistään laitoksissa eläminen (tai ruoka) saa itsemurhaa hautoneet tekemään itsemurhan. Mutta laitoksissa valvonta estää itsemurhien teon. Edes vessaan ei pääse ilman hoitajan tarkkailua. Siksi potilas haluaakin olla mahdollisimman normaali, jotta pääsee ulos tappamaan itsensä. Emilie varautui itsemurhavalvontaan ottamalla mukaan pari mielenkiintoista kirjaa jotka pitäisivät ajatukset kurissa. Ne takavarikoitiin ennen sisäänpääsyä. Samoin muistikirja ja kirjoitusvälineet. Hiuspinnit. Tietenkin myös kaikki vaatteet. Paitsi raidalliset reiden yläosaan ulottuvat sukat. Kynät olivat siis vaarallisia, mutta sukat joilla voisi hirttää itsensä saivat jäädä.

Anelun jälkeen Emilie saa yhden punaisen väriliidun ja yhden kirjan. Kirjan marginaalit täyttyvät muistiinpanoista. Myöhemmin häntä palkitaan oikealla mustalla kirjoitustussilla.

Emilie kirjoittaa osuvasti siitä miten ihmiset reagoivat aivan eri tavoilla mielisairauteen ja mielisairaisiin. Syöpäpotilaat voivat kertoa avoimesti kokemuksistaan. Mielisairaalassa käyneet eivät heti saa samanlaista sympatiaa, sillä mielisairaudet mielletään vieläkin stigmaksi. Onhan se vielä joissakin maissa rikos. Samoin mielisairaus leimaa ihmisen kokemukset ja tunteet. Potilaan läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset tulkitsevat aidot tunteet "vain sairauden aiheuttamiksi". Tai ahdistus ja suru johtuvat vain lääkityksestä, eivätkä ole aitoja tunteita. Poikaystävä voi olla ääliö, mutta kun huomautat siitä, saat vastaukseksi: "Oletko ottanut lääkkeesi?"
Tämän seurauksena mielisairas ihminen on tuomittu olemaan ikuisesti epäluotettava. Vähemmästäkin haluaa tappaa itsensä.

Myös itsemurhaa haluavien hoidon mielekkyys laittoi miettimään. Suomessa on melkolailla samanlainen tilanne. Jos vakavasti masentuneella ihmisellä on itsemurha-ajatuksia, niin avun ja hoidon saaminen edellyttää pahimmillaan suuria ponnisteluja ja paperisotaa. On helpompaa päättää päivänsä kuin raahautua päivystykseen. Tietyllä tapaa systeemi on viritetty säästöjen lisäämiseksi, sillä itsemurhan tehnyt potilas ei ole enää rasittamassa mielenterveyshoitoa.

Mielisairaaloihin hakeutuu töihin myös niitä miehiä, jotka saavat kicksinsä mielisairaiden misujen hyväilystä. Nuori tohtori (jonka potilas Emilie ei ole) haluaa vain auttaa nuorta kaunista naista, olla hänen tukenaan. Kuin sattumalta hän on kiinnostunut Emilien laulujen sanoituksista. Tohtori toteaa, että Emiliellä voi olla persoonallisuushäiriö, jota ei ole toistaiseksi diagnosoitu sairaalassa. Hän haluaa auttaa naisartistia yksityisvastaanotollaan, jos Emilietä vain kiinnostaa oppia jotakin mielensä salaisuuksista.

If you were a crazychaser, where would you work?

Häiritsevä ja samanaikaisesti valaiseva kirjoitus löytyy Cutting Diary-osiosta, jossa Emilie selittää miksi alkoi viiltelemään itseään. Ensimmäinen viilto tehtiin partaveitsen terällä reiteen. Arvet todistivat maailmalle, että hänessä oli jotakin pielessä. Maailma ei nähnyt naisen pään sisälle. Maanisdepressiivisyys muuttui todelliseksi. Veri ja arvet todistivat sen. Viiltäminen tuntui hyvältä. Vapautukselta. Helpotukselta. Helpompaa kuin itkeminen. Kaikki tuomitsevat viiltelyn. Se ei häirinnyt Emilietä. Hän lopetti sen hyvästä syystä. Viiltely oli tapa hallita kipua ja ahdistusta, mutta hän oli riippuvainen siitä. Emilie olisi mieluummin oman tahdon varassa. Monta sivua pitkä selvitys viiltelystä on silmiä avaava näkökulma aiheeseen, josta ei kehdata puhua julkisuudessa.

Miten Emilien reissu laitoksessa sitten päättyi?

En kerro.

Suosittelen The Asylum-kirjaa kaikille synkkyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ystäville. Herkemmät sielut voivat perehtyä maanisdepressiivisyyteen vaikkapa kevyemmän ja asiallisen The A-Z Guide to Good Mental Health - You don't have to be famous to have manic depression -kirjan kautta.

Pappi varoittaa paholaisen metkuista

Selasin uusinta Fides-lehteä. Katolisen hiippakuntalehden sivuilla on vakavaa asiaa. Isä Guy Barbier on kirjoittanut kolumnin paholaisen tekosista. Se on aina ajankohtainen, mutta varsinkin nyt kun kirkon synkkä pedofiliaskandaali on tapetilla. Isä Guy käy läpi eksorkismin tarpeellisuutta Suomessa. Nykyään suomalaiset papit eivät ole tietoisia manauksesta. Isä Guylle siirrettiin valtuudet suorittaa manauksia Suomessa, mutta valtuuksia antanut isä Martti Voutilainen joutui kysymään mitä eksorkismi oikein on. Lohjalla on onneksi varalla ryhmä luterilaisia, jotka rukoilevat apua paholaista vastaan.

Isä Guy on kiireinen, sillä eri uskontokuntien uskovaiset osaavat tulla hänen luo. Puhe paholaisen karkottajasta on levinnyt. Manaajan mystisiä voimia tarvitaan erilaisten vaivojen hoidossa. Guy kuvailee paholaisen toiminnan eri asteet:

Kiusaus on paholaisen tavallinen työ. Jokaisella meistä on kokemusta siitä ja me pääsemme vapaiksi siitä rukouksen ja kristillisen elämän avulla.

Opressio (painostus) on paholaisen suoran toiminnan kevyin muoto. Jokainen voi vapauttaa itsensä siitä tavallisen rukouksen avulla pyytämällä apua Jeesukselta.

Obsessio (pakkomielle) on paholaisen väkivaltainen ja jatkuva kiusaus, joka osoittaa että paholainen on kiinnostunut jostakin ihmisen elämän alueesta. Obsessio tarvitsee tavallisesti "pahasta päästämisen palvelua", eksorkismia. Mutta hyvä kristillinen elämä ja sakramenttien vastaanottaminen voi myös auttaa paholaisesta pääsemiseen.

Possessio (valtaaminen, riivaaminen) on vahvin mutta harvinainen. Paholaisen valtaan joutunutta auttaa vain eksorkismi.

Jos paholainen piileskelee pääsi sisällä, ota välittömästi yhteyttä katoliseen kirkkoon.

Pikku Cthulhun seikkailut

Opettavainen animaatio perheen pienille sieluilla, joiden mielenterveys on vielä ehjä.



Kiitos M. Ruususelle vinkistä.

Henkiolennoille puhuva tuomari sai potkut

Uutisia Filippiineiltä. Käräjäoikeuden tuomari Florentino Floro on vuosikaudet keskustellut näkymättömien henkiolentojen kanssa. Tarkemmin sanottuna kolmen parannusvoimia omaavan kääpiön kanssa. Luis, Armand ja Angel, jotka ovat näkymättömiä. Floron harrastus keräsi yhä enemmän huomiota. Nämä kääpiöt auttoivat Floroa tekemään päätöksiä. Puheet taikaolennoista eivät laantuneet. Lopulta viranomaiset tekivät ahdasmielisen, negatiivisen ja sortavan teon. He panivat tuomarin viralta. Perusteluissa mainitaan Floron psykoosi.

Asiakaspalautetta intialaisittain

Intialainen henkiparantaja Lalpari Devi joutui asiakaspalautteen kohteeksi. Nainen auttoi pelkkää hyvyyttään toista kylän naista, joka oli mielisairas. Hoito ei näyttänyt tepsivän, sillä potilas yritti tehdä itsemurhan. Kyläläiset antoivat palautetta rankemmalla kädellä. Devi sidottiin puuhun ja häntä hakattiin. Devin hiukset leikattiin, ja sitten häntä esiteltiin pitkin kylää. Kuritusta antanut ryhmä syytti Deviä noidaksi.

Poliisi on pidättänyt mielisairaan naisen aviomiehen ja tutkii kuinka monta muuta oli mukana antamassa asiakaspalautetta.

Uskosta apua masennukseen

ABC News kertoo siitä kuinka usko voi auttaa masennuksesta kärsiviä. Apua ei saa pelkistä kirkkovierailuista tai rukoilusta. Masennus helpottaa nopeammin, jos ihminen uskoo vakaasti, että tulevaisuudessa on jotain parempaa. Mutta itseään syylistävä usko syntiin ei tietenkään auta. Tämän takia tietyt suuntaukset uskontojen maailmassa voivat vain hankaloittaa masentunutta ihmistä. Joissain kirkoissa masennus nähdään syntinä. Myös uskonnon vaatimus vain oman kirkon sisällä olosta tienä pelastukseen voi tuottaa ahdistusta. Tai uskonto voi julistaa ihmisen tietyn olemuksen synniksi (homoseksuaalisuus), eikä tästä usein seuraa hyvää niille homoseksuaaleille jotka ovat uskossa. Uskonto voi vahvistaa niin hyviä kuin huonoja puolia ihmisten ajatusmaailmassa. ABC:n artikkeli muistuttaa, ettei uskonto aiheuta pahoja asioita, vaan uskonnon väärä käyttö. Ihmiset eivät siis saisi uskoa syntiin, helvettiin ja demoneihin.

Onneksi monet ovat kuitenkin valmiita auttamaan uskonasioissa. He kannustavat rukoilemaan apua ja helpotusta. Tämä johtaakin ihan oikeaan helpotukseen masennuksessa. Vahva usko on tärkeä tekijä.

"Masennuspotilaat joilla on vahva, sisäinen, uskonnollinen usko - se pitää heidän elämänsä kasassa", sanoo tohtori Harold Koenig Duke yliopiston lääketieteellisestä keskuksesta. "Näillä ihmisillä menee paremmin."

Tuhatta potilasta tarkkailtiin puolen vuoden ajan. Koenig havaitsi, että uskonnolliset masennuspotilaat toipuivat masennuksesta nopeammin kuin ne jotka olivat uskonnottomia.

Pelkkä ulospäin suuntautunut uskonnollisuus ei kuitenkaan riitä. Kirkossa tai pyhäkoulussa käynti ei auta masennusta vastaan taistellessa. Tarvitaan myös sisäinen ja henkilökohtainen yhteys uskoon.

Saattohoidoissa on huomattu, että huonoimmat hetket ovat keskimääriin niillä jotka ovat eläneet ilman vahvaa uskonnollista vakaumusta. Ihminen on pohtinut onko hän ollut elämänsä aikana "tarpeeksi hyvä uskovainen" tai pääseekö hän taivaaseen. Nämä asiat eivät vaivaa vahvasti uskoneita, eikä vahvoja ateisteja.

Toinen tärkeä tekijä on uskonnollisessa yhteisössä tapahtuva vuorovaikutus. Yhteisö tarjoaa sitä sosiaalista tukea jota masennuspotilas tarvitsee eniten. Yksinäisyys vain ruokkii masennusta.

Siinä missä masennuksesta selvinnyt uskovainen ei ymmärrä miten uskonnoton voi selviä ilman masennuksesta ilman uskoa, en itse taas näe miksi selviämiseen tarvitaan uskoa. En ole koskaan ollut itse masentunut, joten en tietenkään osaa sanoa kuinka rajuja tunteita päässä pyörii masennuksen kourissa. On yleistä tietoa, että pelkillä pillereillä ei voiteta masennusta. Apua saadaan juuri tuosta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, joka kannustaa eikä tuomitse.