Mad in America, osa 3
Shokkiterapian nousu
Manfred Sakel antoi mielenterveydenhuollolle uuden tavan parantaa potilaita. Kyseessä oli 20-luvulla kehitetty insuliinikoomaterapia. Sen periaate oli yksinkertainen. Sakel oli huomannut morfiiniriippuvaisten ihmisten vieroitusoireiden lievenevän pienillä insuliiniannoksilla. Joskus morfiinifani kuitenkin vaipui hypoglykemian kautta koomaan. Insuliini vie verensokerin vaarallisen alas. Koomasta herätään sokeriliuoksella, toivottavasti ennen ihmisen kuolemaa. Metkana vaikutuksena koomasta heränneet morfiiniriippuvaiset eivät enää rähisseet hoitajille, eivätkä muutenkaan käyttäytyneet väkivaltaisesti. Ennen levottomat ihmiset olivatkin nyt rauhallisia. Menetelmän hiomisen jälkeen Sakel olikin jo laskelmoinut, että insuliinikooma auttaisi psykooseista kärsiviä ihmisiä.
Uusi hoitomenetelmä laitettiin testiin 1933. Pysyvä rauhoittuminen saatiin aikaan, jos koomaa ja herätystä toistettiin monta kertaa. Jopa kuusikymmentä kertaa kahden kuukauden aikana. Hoitotulokset olivat erittäin lupaavia. Jopa 70 % hoidetuista psykoostipotilaista parantui. 18 % koki huomattavaa paranemista oireissaan. Sakel ei osannut selittää miksi insuliinikooma auttoi skitsofreniapotilaita. Skitsofrenia oli toistaiseksi ollut lähes toivoton toipumisen kannalta. Nyt apu näytti olevan horisontissa. Hypoglykemiaan kuolleiden ihmisten ruumiinavauksissa paljastui, että aivojen hermot olivat rapistuneet. Ehkä aivoihin aiheutettu tuho olikin potilaiden parantumisen taustalla? Sakelin johtopäätös oli melko looginen. Insuliinikooma tuhoisi sairastuneet aivosolut, joten heräämisen jälkeen aivot sopeutuivat jälleen terveillä aivosoluilla toimimiseen. Sakel kuvaili prosessia mikroskooppiseksi kirurgiaksi.
Menetelmää kokeiltiin eri maissa. Psykiatrit onnistuivat toistamaan Sakelin saamia parantumisia. 30-luvun lopulla insuliinikoomaterapia rantautui Yhdysvaltoihin. New York Times, Time ja Valitut palat kehuivat uutta mullistavaa terapiaa. Vihdoinkin skitsofreenikot pääsivät takaisin perheidensä pariin!
Tavallaan Sakelin kuvailema toipuminen ja sairauksien oireiden katoaminen pitivät paikkansa. Potilas oli oikeasti eri ihminen koomasarjasta herättyään. Terapia toimi, mutta erittäin rajoitetulla tavalla. Sitä ei kerrottu tavalliselle kansalle tiedotusvälineissä. Aivoilla aiheutettu vahinko tuotti usein eri ihmisille saman "toipumisen." Lapsen tasolle taantunut aikuinen ihminen imi usein peukaloaan ja kutsui äitiään. Hoitajat ja lääkärit käsittelivät huomattavasti säyseämpää ihmistä. Psykiatrit kuvailivat tätä uutta ihmistä psykooseistaan parantuneeksi ihmiseksi. Potilaiden itsetietoisuus oli puutteellinen. He olivat kuin nukkeja joita pystyi ohjaamaan käskyillä. Potilaat "irtaantuivat" entisestä elämästään. Tätä kuvailtiin selkeämielisyydeksi entisten harhojen jälkeen.
Eläinkokeet vahvisviat Sakelin kuvaileman mikroskooppisen kirurgian. Aivoissa oli runsaasti verenpurkautumia, hermokudosten nekroosia, ja muita vaurioita. Mitä enemmän hoitoa potilaalla annettiin sitä laajemmat vahingot heidän aivoihinsa ilmestyi. Aivot kutistuivat. Muutos oli pysyvä. Tätä muutosta pyrittiin tuottamaan muilla tavoilla, jotta psykiatreilla olisi uusia terapioita vakavien mielisairauksien hoidossa. Insuliinikooman aiheuttamat vauriot muistuttivat hapenpuutteen aiheuttamia. Testattiin hapen korvaamista typpikaasulla, jotta saataisiin hallittu hapenpuute aivoihin. Insuliiniversio kasvoi kuitenkin suositummaksi.
Insuliinikoomaterapia pysyi tehokkaana terapiana 30-luvulta 50-luvulle. Vuosien vieriessä useampi lääkäri alkoi huomata, että ehkä terapian aiheuttamat sivuoireet olivat liian vakavia. Hiljalleen selvisi, että n. viisi prosenttia osavaltioiden laitoksissa hoidetuista potilaista oli kuollut insuliinikooman aikana. Parantuneiden paperit saaneista potilaista n. 80 % palasi hoidettavaksi, sillä he eivät enää pärjänneet ihmisten parissa. Murto-osa parantuneista kykeni elämään ns. normaalia elämää hoitolaitosten ulkopuolella.
Sakelin saamat hienot hoitotulokset saivat myös perspektiiviä, kun huomattiin minkälaisia potilaita hän oli valinnut hoitoryhmiinsä. Nuoria, fyysisesti terveitä ihmisiä, joiden skitsofrenia oli diagnosoitu äskettäin. Tällä ryhmällä oli parhaat edellytykset toipua jollakin tavalla ilman mitään hoitoa. Mutta insuliinikoomien seurauksena hoitoryhmissä oli jäljellä fyysisesti hyvässä kunnossa olevia ihmisiä, joiden aivovauriot estivät arkielämän.
Hoitomuodon suosio on ymmärrettävissä, kun muistamme minkälaisissa oloissa potilaat elivät laitoksissa. Hoitajien ja lääkärien kannalta oli parempi, että potilas ei häirinnyt laitoksen toimintaa. Aivovaurioita saaneet potilaat olivat helpompia käsitellä. Ei enää tappeluja potilaiden välillä, huoneiden sotkemista tai hoitajien pahoinpitelyjä. Hoitolaitosten toiminta muuttui helpommaksi. Pintapuolisesti tarkasteltuna hoitolaitokset olivat muuttuneet paremmiksi paikoiksi. Uutta terapiaa oli helpompi suositella muilla laitoksille.
Aivovaurion tuottaminen oli lääketieteellisesti perusteltu hoitomenetelmä.
Insuliinin käyttö oli kuitenkin kallista ja aikaa vievää. Potilaan terapia vaati kokonaisen hoitajaryhmän käyttöä. Tilalle etsittiin käytännöllisempiä aineita. Unkarilainen Ladislav Meduna testasi metrazolia epilepsiakohtauksien tuottamisessa. Hänen skitsofreeniset potilaansa olivat katatoonisessa tilassa. Kunnes uusi hoitomuoto muutti potilaat aivan toisiksi ihmisiksi. He parantuivat. Jopa yli kymmenen vuotta vuoteessa maanneet potilaat saivat lähteä koteihinsa. Metrazolin aiheuttamat kohtaukset näyttivät poistavan potilaiden psykoosit. Lupaavat hoitotulokset laittoivat psykiatrit testaamaan uutta terapiaa. Ongelmia ilmeni välittömästi, sillä eri psykiatrit saivat erilaisia tuloksia. Toisten mielestä metrazolin tepsi parhaiten skitsofrenian hoidossa, toisten mielestä se ei tepsinyt sellaisiin potilaisiin vaan maanisdepressiivisiin ihmisiin. Joidenkin mielestä aine ei näyttänyt auttavan ketään hoitoryhmissä. Rockland State Hospital ei onnistunut parantamaan yhtäkään insuliinikoomalla.
Miten tuollaiset erot olivat mahdollisia?
Psykiatreilla ei ollut yhteneväistä käytäntöä hoitojen tuloksien mittaamiseksi. Metrazol muutti ihmisten käyttäytymistä, peräti ennustettavissa olevalla tavalla. Mutta psykiatrit olivat eri mieltä siitä mikä oli oikeasti potilaan mielenterveyden edistymistä. Aineen antaminen tuotti kouristelua, joka puolestaan johti mm. selkänikamien murtumiin, hampaiden lohkeamisiin, jne. Sellainen laskettiin melko vaikeaksi sivuvaikutukseksi. Aivan kuten insuliinia myös metrazolia täytyi antaa useampaan kertaan, jotta vaikutukset olisivat pysyviä. Hoitojen antamista hankaloitti myös potilaiden reaktiot ensimmäisen pistoksen jälkeen. Jostakin käsittämättömästä syystä ihmiset eivät halunneet kokea kipua, kauhua ja kuoleman rajalla käymistä toiseen kertaan. Heidät täytyi pakottaa ja/tai tainnuttaa lääkkeillä pistoksia varten.
Heräsi epäilyjä siitä, että potilaat teeskentelivät taitavasti parantuneensa, jotta eivät joutuisi enää piikitettäväksi. Ilmiö oli tuttu wanhoilta barbaarisilta ajoilta, joihin modernin maailman psykiatrit eivät tietenkään enää kuulua. Psykoterapeutit osasivat laittaa selityksen ymmärrettävään muotoon. Kuoleman takaovella käyneet potilaat pelästyivät, kyllä, mutta se laukaisee parantumisprosessin jossa ihmisen alitajuinen syyllisyydentunto katoaa. Terapeuteilla oli erilaisia selityksiä hoidon tehoamiselle, mutta psykiatrian hienouksista tietämättömät potilaat eivät tahtoneet ymmärtää miksi hoitolaitokset sitoivat, tainnuttivat ja alistivat heitä jatkuvasti rajujen kipujen ja luunmurtumien maailmaan.
1939 seitsemän kymmenestä hoitolaitoksesta käytti metrazolia. Yleisesti hyväksytty käytäntö oli, että insuliinikooma tepsi parhaiten skitsofreniaan, metrazoli paransi maanisdepressiivisyyden. Joskus hoitoja yhdistettiin, eli potilas sai molempia samalla hoitokerralla. Aineita antavat psykiatrit nimesivät sen "aivoja vaurioittavaksi terapiaksi", jota annettiin vastoin potilaiden tahtoa.
Vaihtoehtona kemiallisille piikeille oli päivitetty sähköshokki. 1940 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön kohdistettu sähköshokkihoito. Se ei sinällään ollut radikaalilla tavalla uusi ilmiö, mutta edistystä aivovahinkoihin pyrkivissä terapiamuodoissa. Ohimoille asetettiin elektrodit, suuhun kapula, raajat sidottiin. Kipinää päähän, ja potilas unohtaa traumansa, kun hän kokee hämmennysvaiheen sähköshokkihoidon jälkeen. Korkeamman ajattelukyvyn katoaminen ja muistinmenetys nähtiin edistyksenä, sillä potilaalla ei ollut kykyä kokea traumojaan. Älyllisten kykyjen alentuessa myös mielisairauksien oireet lievenivät. Eli hoito tehosi. Valitettavasti tässäkin hoitomuodossa pysyvä tai pitempiaikainen vaikutus edellyttä useampaa shokkia. Kuitenkin vaikutus oli pysyvämpi kuin metrazolin kohdalla.
Sähköshokkiterapian kerrottiin olevan kivuton ja tehokas hoitomuoto. Eli lääkärit valehtelivat potilaille. Ei sillä että heidän tarvitsi valehdella, sillä potilaide suostumusta ei tarvittu. Sähköshokit aiheuttivat kouristelua, joka johti (no pun intended) luiden murtumiseen, lihasten repeämiseen ja muihin vastaaviin vammoihin. Vasta lihasten halvaannuttaminen lääkkeillä poisti nämä haittavaikutukset. Se ei poistanut potilaiden pelkoja. He olivat valmiita karkaamaan laitoksista, jotta eivät saisi enempää sähköä. Psykiatrit oppivat pian suosittelemaan toisilleen sitä, ettei potilaille edes kerrotaisi heidän pian saavan sähköshokkeja. Eiväthän potilaat ehkä edes muistaisi saaneensa hoitoa, kun sähköshokin aiheuttama muistinmenetys iskisi päälle.
Sähköshokkiterapia poisti potilaiden psykoottiset oireet ja masennuksen, mutta hintana oli ihmisen kyky ajatella, tuntea, muistaa ja toimia selkeällä tavalla. Psykiatrien mielestä hoitomuodon teho oikeutti potilasoikeuksien ohittamisen. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa käytiin oikeutta siitä miten sotavankeja oli kohdeltu kaltoin. Punainen risti ilmoitti sähköshokkiterapian testaamisen olleen pseudolääketieteellistä ja kokeiden uhreille piti maksaa korvauksia. Hoitolaitoksesta riippuen sähköshokkeja annettiin joko hoitona, tai pahimmissa paikoissa, rangaistuksena. Osastojen ongelmatapaukset pysyivät ruodussa.
Aivojen vahingoittaminen edellytti teoriaa mielisairauksien syistä biologisena ilmiönä aivoissa. Siinä missä terapioiden menestystarinat olivat olleet kemiallisia tai sähköä, oli muotiin palaamassa kirurginen vaihtoehto. Portugalilaisen Egas Monizin (Nobel-palkittu 1949) kehittelemä periaate alkoi yleistyä ja muovautua mielisairauksien hoidossa. Sanomalehdet ylistivät hoidon ihmeellisiä vaikutuksia. Sen tarkkuus ja biologinen perustelu olivat selkeitä.
Lobotomian kukoistus alkoi 40-luvulla.
Kukoistuksella oli vaikuttava alku, kun hoitolaitosten tuloksia mittailtiin. Lääkäreille ja psykiatreille lähetetyt kyselykaavakkeet kertoivat uskomatonta tarinaa. Lobotomiapotilaiden toipuminen oli huomattavasti parempaa kuin muilla terapiamuodoilla vastaavien mielisairauksien hoidossa. Yhdessä selvityksessä vuodelta 1943 saatiin tietää, että 618 potilaasta peräti 84 % ilmoitettiin muuttuneen parempaan suuntaan. 251 heistä eli yhteisössä ja kävi töissä. Vain 12 oli kuollut leikkaukseen. Vain kahdeksalle potilaalle oli ilmoitettu huonontunut tila.
Tarina olikin uskomatonta, sillä kaikki perustui huonoon lääketieteeseen. Kyseisessä 1943 selvityksessä oli käytetty kyselylomaketta, jossa potilaiden muutoksien vaihtoehdot olivat rajatut. Potilaita arvoitiin vain seuraavilla vastausvaihtoehdoilla:
"Greatly improved, moderately improved, slightly improved and temporarely improved."Ei vaihtoehtoa potilaan heikentymiselle. Tuota selvitystä käytettiin ilmestyessään lobotomian tieteellisen arvon perusteluna Yhdysvalloissa. Noh, sentään kahdeksan potilaan kohdalla oli lomakkeisiin raapustettu ylimääräinen maininta huonontuneista oireista.
Jatkuu.
10 comments:
Sähköshokkihoito on (palannut) nykyään käytössä, mutta potilaat nykyään nukutetaan, joten eivät tiedä mitään itse toimenpiteestä. Se on käsittääkseni ns. viimeinen hengenpelastava oljenkorsi masentuneelle itsemurhan ehkäisyssä kun mikään muu ei tepsi. Olen nähnyt yleisönosastolla potilaan kiitelleen tätä.
Muistihäiriöitä voi olla ja varmaan lie aina mutta jos toisena vaihtoehtona on se lopullinen muistinpäättyminen niin..
Käsittääkseni sähköhoitoa käytetään varsin yleisesti vaikean masennuksen hoitoon.
Se nähtävästi auttaa varsin hyvin.
Se helpottaa potilaan oloa välittömästi.
Riskinä hoidossa on lähimuistin ongelmat.
90- luvun alussa olin Turussa hoidossa vaikean masennuksen vuoksi. N. puolen vuoden pillerikuurin (zoloft,risperdal,tolvon,opamox vain muutamia mainitakseni) lääkärini ja ylihoitaja kyseli olisinko kiinnostunut sähköshokeista. Jatkuvaan pillerizombeiluun väsyneenä olin valmis ihan mihin tahansa, jos vain saisi lääkkeet pois tai ainakin vähemmäksi. Lopulta kävin kuusi kertaa ko. hoidossa ja tulokset oli kannaltani erinomaiset. N. vuoden kuluttua viimeisen hoitojakson jälkeen pääsin palaamaan työelämään. Tietenkään en voi olla varma, oliko tervehtymisen syynä juuri sähköshokit, mutta näin olen antanut itseni ymmärtää.
Ja edelliseen vielä, että lähimuistiongelmia tosiaan esiintyi,mutta ei pysyvästi. Haitta on kuitenkin pieni, jos sitä verrataan lääkkeiden aiheuttamaan, lähes täydelliseen toimintakyvyttömyyteen.
On ilmeistä, että ko. kirjan kirjoittaja haluaa demonisoida psykiatrian täysin. Varsinkin biologisiin syihin pitäytyvän psykiatrian.
Tunnustaako kirjoittaja mielisairaudet edes sairauksiksi?
Suosittelisin lukemaan myös Edward Shorterin A History of Psychiatryn. Whitaker vaikuttaa netistä saatavilla olevien haastattelujen ja julkaisuhistorian perusteella olevan psyykenlääkkeiden vastaisella missiolla.
Vertailun vuoksi..
Sukulaiseni pelkäsi muistini vuoksi kun menin sydänleikkaukseen, oli käsityksessä että nukutus vie muistin (Hälle tavaratalomyyjä kertoi leikkausnukutuksen vieneen muistiansa). Jälkeenpäin helpottui kun ei muistini pätkinytkään.
Mutta samalla osastolla oli about liki samanikäinen poika, hyvin paha sydänvika, täynnä reikiä, jonka leikkaus kesti niin että sydän oli pysäytettynä tunteja. Hän sittemmin puhelimessa tutulleen kertoili muistinsa vähän pätkivän. Muuten oli pirteä.
Tuosta sähköshokkihoidosta vielä. Nykyversio on eri kuin 50-luvulla. Esilääkitys, virrat pienemmät ja perustuu vapaaehtoisuuteen. On tehokas hoito suurimmalle osalle vaikeista masennuspotilaist. Mutta ei myöskään sovi kaikille, niin kuin aikoinaan:)
Jatkaakseni vielä. Lobotomiahoidot tehosivat myös osalle. Mutta kyseessä oli aivoja tuhoava hoito, mitää nykyaikana voi/täytyy pitää epäeettisenä. Olen tavannut lobotomiapotilaita, joille hoito on ollut "hyväksi"
Mielisairaus ei todellakaan mielestäni ole sairaus sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan mielen tila, joka heijastuu ahdistuksesta nykyiseen velkaa, ahneutta, itsekeskeisyyttä, hengettömyyttä, sieluttomuutta ja lääkkeitä palvoviin aivopestyihin yhteiskuntiin
Post a Comment