Garth Marenghi ja Pimeän paikan karmeudet

 Kauan kauan sitten muinaisessa menneisyydessä minä olin lapsi. Eräänä syksynä 1990-luvun epämääräisinä vuosina isäni lähti lomamatkalle Peruun Etelä-Amerikkaan. Pääsin mukaan viikon pituiselle reissulle. Pienenä poikana se olikin jännä ulkomaanmatka. Isä kertoi ostavansa jalokiviä. Enkä minä saisi kertoa siitä kenellekkään, koska kivet olivat kirottuja. Mahdollisesti laittomia, mutta juuri sopivan hintaisia kotimaiselle korumarkkinoinnille toisessa maassa. En vielä silloin välittänyt niin paljoa siitä millaisia bisneksiä isäni teki. Kaikki kaupankäyntiin osallistuneet ovat olleet kuolleita jo useita vuosia, joten oletan kaikkien potentiaalisten rikosten vanhentuneen.

 Iltaisin hotellihuoneessa telkusta ei tullut kunnollista viihdettä, kunnes keskiyön aikoihin ruudulle tuli Perun televisioon hankittu uusi brittiläinen kauhusarja: Garth Marenghi's Darkplace. Pääsin nauttimaan harvinaista herkkua. Tohtori (lääketieteen ja mystisten taiteiden) Rick Dagless (jota Marenghi itse näyttelee) kamppailee niin pimeyden voimia kuin ihmiskunnan ennakkoluuloja ja huonolaatuisia paristoja vastaan. Jokaisena iltana uusin karmaiseva ja hyytävä kertomus yliluonnollisista kauhuista Darkplace sairaalan käytävillä aiheutti minulle useita painajaisia.

 Garth Marenghi lukee kirjaansa kameran edessä

En kerinnyt katsomaan yhdessä viikossa koko kautta, mutta oletin sarjan tulevan myöhemmin myös Suomen eetteristä. Olin väärässä. Televisiosarjaa ei koskaan otettu esityslistalle muualla kuin Perussa. Britanniassa sarjaa ei suostuttu ottamaan ohjelmistoon. Tämä tuli täytenä yllätyksenä sarjan tuottajalle Dean Learnerille, joka ei aloittelevana tuottajana tiennyt, että ensin pitäisi varmistaa onko sarjalla tilausta vai ei. Sarjan 50 jaksoa kuvattiin Learnerin autotallissa. Muutama takaa-ajo ja hautausmaakohtaus kuvattiin lähimetsässä. Mahdollisimman halpa tuotantojälki näkyi selkeästi. Lapsena on vielä osannut nähdä sarjan puutteita, koska käsikirjoitus oli niin mainio. Samaa tasoa oli 70- ja 80-luvun Dr Who jaksoissa. Tarkkaavaisimmat katsojavat voivat bongata pieniä jatkuvuusvirheitä. Tärkeintä oli kuitenkin tarinan sielu. Marenghin kirjoittamana enemmänkin sieluja syövät demonit. Hän on aivan ansaitusti tunnettu kirjailijana, unikutojana, visionäärinä, plus näyttelijänä.

Perusta Suomeen palattuani halusin lisää tuota erityislaatuista kauhua. Valitettavasti Marenghin runsas kirjallinen tuotanto ei päätynyt kaukaisen Suomen divareihin asti vielä 1980-luvun loppupuolella tai 1990-aikana. Brain Jerk, Beyond the Valley of the Screams, CRAB!!, Ooze 2: Squit Rising, Hellbent, Hellbenders tai Hellbenders II: The Boys are Back pokkareita ei löytynyt mistään. Ei edes miehen uran aloittaneen Slicer kirjasarjan osia. Eikä niitä pystynyt tilaamaan Tukholmaa pohjoisemmaksi ennen internetin yleistymistä. Jouduin jättämään Marenghin nerokkuuden pois lukulistaltani. Tyydyin Stephen Kingin ja Dean Koontzin pläräämiseen. Niilläkin pärjäsi paremman puutteessa.

Teini-ikään päästyäni olin jo unohtanut Marenghin. Kunnes tänä vuonna Youtuben syövereistä syöksyi kimppuuni kaikki jäljelle jääneet kuusi jaksoa. Loput jaksoista päätyivät tuottaja Learnerin toimesta Thames-joen aaltoihin, kun hänen asuntoonsa tehtiin poliisiratsia. Yksityiskohdat ratsian syystä vaihtelevat, mutta Learner on vieläkin vankilassa. Eikä Marenghi suostu kommentoimaan tapausta. Kuusi jaksoa on katseltavissa restauroituina ja tuoreiden kommentaarien kera.

 

 Pitkään kaipaamani lukuelämysten jatkuminen kauhun parissa pääsi jatkumaan, kun Garth Marenghin uusimmat kirjat ilmestyivät verkkokauppoihin. Youtuben tuoma huomio vanhan sarjan suuntaan oli selkeästi herättänyt kustantajat horroksestaan. Koronapandemian aikana Marenghi kirjoitti TerrorTome kirjansa. Hän ei edes huomannut pandemiaa, koska oli niin keskittynyt kirjoituskoneeseensa. Tilasin TerrorTomen sekä sen jatko-osan Incarcerat teoksen. Ne ovat henkistä valmistautumista pian julkaistavaan Bursted Earth kirjaan, joka on trilogian manifestoituminen.

 

 Selviydyin hengissä TerrorTomen lukemisesta. Vain rimaa hipoen. Marenghi ammentaa varmasti useita omasta elämästään ja kuoleman kautta opituista kokemuksistaan. Kirjassa kauhukirjailija Nick Steenin menestys ei näytä rajoittuvan mihinkään. Hänen pitkään metsästämänsä tarunhohtoinen antiikkinen kiinalainen kirjoituskone ilmestyy kuin taikaiskusta kotikylän antiikkikaupan ikkunaan. Lukijan suureksi yllätykseksi kirjoituskone ei olekaan tavallinen taikavoimilla varustettu kirjoituskone, vaan muinaisen Typeface demonin riivaama esine. Pian Nick Steen joutui tuotteliaisuuden kirouksella ihmisiä tuhoavan paranormaalin voiman pyörteisiin. Demonin kanssa kamppailu - ja psykoseksuaalinen kidutusseksi kirjoituskoneen kanssa - on hurjaa selattavaa. Marenghi ei kuitenkaan kaihda edes aivan liian yksityiskohtaisia kidutuskuvauksia. Kustantaja on selkeästi tapellut kirjailijan (Marenghin, ei Steenin) kanssa, sillä kolme kohtausta on siiretty piiloon kirjan loppuun liitteinä.

TerrorTome sisältää kolme novellia. Type-face luo pohjan tapahtumille, kun demoni repii Steenin synkät ajatukset kaikista kauhutarinoistaan oikeiksi olennoiksi todelliseen maailmaan. 

The Bride of Bone kertoo hullusta osteonekroosia hoitavasta lääkäristä, joka keksii tavan herättää kuolleet luut henkiin. Steenin on estettävä hänen luuranko-armeijallaan suoritettavat maailmanvalloitussuunnitelmat. Samalla kamppaillen muita mielensä luomia vaaroja vastaan. Kuten jättimäisiksi kasvaneet tikkuhyönteiset (Phasmatodea), jotka kasvissyöjinä eivät ole suora vaara ihmisille mutta näyttävät inhottavilta. Luonnollisesti Steen on tarinan suurin sankari, vaikka hullua lääkäriä metsästävä terapeutti on kirjoitettu oikeutetun kostotarinan tähtenä. Tämä tehdään selväksi, kun terapeutti antaa revolverinsa Steenille. Ja Marenghi toistuvasti huomauttaa tekstissään. Haasteita voittava kirjailija on hyvin harvoin kauhukirjallisuudessa tavattu karakteeri.

Finaalina on The Dark Fractions. Kauhukirjallisuudesta tuttu teema pahasta kaksoisolennosta saa entistä painostavamman sävyn, kun Steen toteaa joutuneensa pahan kaksoisolentonsa pahan kaksoisolennon vainoamaksi. Kolmoisolennnon ilkeys koskettaa syvältä, sillä kukapa meistä ei haluasi kuulla hotellin vastaanoton saavat yksityiskohtaisia puheluja kaikista pahoista tavoistasi ja henkilökunta alkaa katsomaan sinua vilkuillen. Lopulta Steenin on tehtävä sydäntäriipaiseva valinta. Joko tuhottava toistaiseksi suurin teoksensa kirjoineen päivineen, sitten edellisen toistaiseksi suurimman teoksensa, tai yritettävä lahjoa kaksois- ja kolmoisolentojaan jakamaan asuntonsa tasapuolisesti. Tarina sisältää myös hurjia takaa-ajokohtauksia Honda Civic autolla. Nipottava lukija voisi valittaa Marenghin tavasta siirtää hahmojaan pakotettuina kohti tarinan vaatimia tilanteita, mutta itsen koin psyykkisillä voimilla varustetun Bruford merilehmän olevan luonteva tapa edistää tarinaa. Kaikki eivät ymmärrä Marenghin nerokkuutta.

 Joudun pitämään taukoa pelottavasta materiaalista, jotta uskallan syöksyä Incarceratin sivujen sisälle. Saako Nick Steen vihdoinkin kahlittua, tuhottua tai kesytettyä mielensä syövereistä ilmestyneet kirjaimelliset kirjallisuuden demonit? Ei saa, sillä siitä seuraa vielä kolmas osa. Jonka aion myös lukea. Jos elän sinne asti.

Blenheimit lentävät suoraan

 Ilmavoimien lipusta poistuva hakaristi on ajankohtaisena uutisena. Hyvä vain että symbolit päivitetään. Olisi pitänyt päivittää jo silloin kun ilmavoimilla vaihtuivat propellit suihkumoottoreihin. Uutinen innoitti minut bloggaamaan äskettäin lukemastani sotaromaanista. Sekoitan tässä kirjoituksessa mukaan kaikkea oppimaani täysin turhaa nippelitietoa.

Teknistä tietokirjaa ja sotahistoriaa lukeneena oli virkistävä poikkeus löytää harvinaisempi viihteeksi tarkoitettu kirja aiheesta. Kokoelmassani on mm. Fokker C.XXI Aces of the World War 2, Suomen ilmavoimien hävittäjähankinnat 1918-1945, Bristol Blenheim - Taitoa ja tekniikkaa kirjat. Joista jälkimmäisen luettuani bongasin Lauri Lamminpään kirjoittaman Blenheimit lentävät suoraan romaanin vuodelta 1968. Tuulahdus aikakaudelta jolloin uskallettiin ensimmäisiä kertoja kuvailla sotavuosien elämää ei-niin romanttisesti. Jopa inhorealistisesti. Sodissa taistelleet miehet ja naiset muistavat, että taistelun temmellyksessä oikeilla ihmisillä oli mielessään hieman enemmänkin kuin ne tärkeimmät kolme asiaa: koti, uskonto ja isänmaa. Nuorilla kasarmeihinsa suljetuilla miehillä kun pääkopan täyttivät myös pullo, pillu ja nortti. Matalalentoa järvien päällä harjoiteltiin, jotta näkisi paremmin millaiset naiset ottavat aurinkoa laitureilla.

Ilmavoimien kohdalla tukikohdat olivat kaukana juoksuhaudoista. Lentäjät, tähystäjät, pommittajat, ja taka-ampujat joutuivat harjoittelun ja valmistautumisen lomassa myös kuluttamaan vapaa-aikaansa. Näistä tapahtumista Lamminpäällä oli omakohtaista kokemusta. Hän oli Bristol Blenheim pommittajan miehistöä. Kirjan hahmot on selkeästi rakennettu kirjailijalle tutuista kavereista, mutta nimet on muutettu. Yksikään dramaattista käänteistä ei tunnu mahdottomalta. Maavoimien isommat pamput olivat talvisodan aikana vaatineet lentokenttiä lähemmäksi rintamaa, jotta koneet olisivat nopeammin käytettävissä. Maavoimat ei silloin vielä ymmärtänyt ilmasodan realiteetteja. Hävittäjiltä kestää nousta tarpeeksi korkealle, jotta ne olisivat muutakin kuin ns. rapuja merrassa vihollisen tähtäimessä. Pitämällä koneet kauempana ne pääsivät taistelukorkeuteen samassa ajassa kuin lähellä rintamaa, mutta selkeästi pienemmällä riskillä. Onneksi maavoimien väki ymmärsi tämän kun tarpeeksi rautalangasta väännettiin.

Lentäjien kalenterissa oli usein väkevien siemailua ja hameen takaa-ajoa kaukana rintamalta. Se sai monet syyttämään lentäjiä oikean vastuun pakoilusta. Syyttäjät eivät ymmärtäneet kuinka ohut raja elämän ja kuoleman välillä oikeasti oli pommikoneen sisällä. Blenheimillä ei taistelu neuvostokoneita vastaan. Niillä lennettiin karkuun heti kun vihollisen kone huomattiin. Eli mentiin "pintaan" turvaan. Puiden latvat raapivat Pelti-Heikin vatsaa, koska korkeammalla lentäessä uudet taisteluareenalle saapuneet Tupolevit ja Migit silppuisivat suomalaiset pommittajat. Neuvostohävittäjien isot ja tehokkaat moottorit estivät lentäjän näkemisen eteen, joten nokan alapuolelle jäävä keskiraskas pommikone pääsi luikertelamaan usein karkuun. Kunhan ennätti pintaan tarpeeksi ajoissa.

Blenheim oli aikakautensa tuotteeksi erittäin hyvä. Jatkosodan alkaessa se oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Suomen käyttämät koneet olivat siinä vaiheessa enää vain siedettävän hyviä. Kaksimoottorisena koneena se ylsi nopeuksiin jotka jättivät monet hävittäjät jälkeensä syöksyssä. Suomalaiset teknikot asensivatkin Blenheim-koneisiin uudet nopeusmittarit, joissa asteikko ylsi hieman pidemmälle kuin englantilaisten alkuperäiset mittarit. Engelsmannit turvamääräykset jäivät haittatekijöiksi, kun suomalaiset ohjaajat veivät lentokoneet äärirajoille selviytyäkseen kotikentälle asti. Valtion Lentokonetehdas rakensi Blenheimejä lisenssillä. Sota-ajan pula materiaaleista aiheutti aina haasteita puolustusvoimille ja lentokoneiden huoltamiselle. Blenheimin kohdalla moottorien uudet sytytystulppien johdot olisivat vaatineet valkokultaa. Vaadittavaa jalometallia ei tahtonut löytyä armeijan varastosta. Onneksi Tampereen tehtaalla eräs teknikko keräsi myös kolikkoja. Hän osasi vinkata, että eräs vanha viiden ruplan kolikko oli tehty sopivalla valkokullalla. Ilmavoimat lähetti kiireelliset kyselyt numismaatikoille. Löytyi tarpeellinen määrä harvinaisia viiden ruplan kolikoita. Ne postitettiin pikapakettina Saksaan, jossa osattiin tehdä speksien mukaiset sytytystulpat. Näin Britanniassa suunniteltuihin moottoreihin saatiin kansainväliset komponentit.

Lamminpää kuvailee miten miehet reagoivat Noutajan saapumiseen. Kuolemasta ei puhuta, koska tehtäviltä palaamatta jääneet voivat vielä jollain ihmeella ilmestyä takaisin. Ehkä he tekivät pakkolaskun. Ehkä hyppäsivät varjoilla. Noutaja vain vie miehet. Ehkä lopullisesti. Ehkä ei.

Henkiä menetetään niin teknisten vikojen, ohjausvirheiden, yllättävä lumipyryn ja vihollisen takia. Tiedustelu, sääennusteet, väsymätön suunnittelu ja kokemuksen siirtäminen uusille tulokkaille varmistavat sotatoimien jatkumisen. Jatkosodan aikana miehet tietävät olevansa alakynnessä. Luftwaffen uudemmat koneet pudottavat isompia pommeja. Puna-armeijan IT-tykit vain vahvistuvat sodan edetessä. Suomella on aina liian vähän pommikoneita. Eikä tarpeeksi pommeja joilla tehdä oikeasti merkittävää tuhoa. Blenheimin käyttö tiedustelukoneena antaa enemmän hyötyä armeijalle kuin jonnekin Laatokan lautan tai varaston päälle ripotellut paukkumiset. Jatkuva alakynnessä kamppailu sai kuitenkin aikaan nerokkaita ratkaisuja. Kuten myös tylsistymistä, kun esikunta pitää koneet maassa. Vähälukuisia laivueita ei haluttu kuluttaa hyödyttömissä hyökkäyksissä. Koulutuksen ansiosta lentokentillä oli moninkertaisesti henkilöstä verrattuna käytettävissä oleviin lentokoneisiin.

Kaikkein hienoin ilmavoimien saavutus esitellään kirjan kohokohtana. Kyseessä on sotahistoriasta nauttiville tuttu yöllinen trollausretki Leningradin lentokentille maaliskuun 9. 1944. Kyseiset kentät olivat pysyneet hyvin suojattuna jopa Luftwaffen iskuilta. Ilmapuolustus oli aivan liian vaarallista, jotta sitä yrittänyt laivue kykenisi toipumaan nopeasti uutta yritystä varten. Saksalaiset pommikoneet oppivat nopeasti jättämään kentät rauhaan. Suomalaiset tiesivät saksalaisten kokemuksista, ettei kannata kokeilla onneaan pienemmällä ilmavoimalla. Mutta kuitenkin käsky kävi tehdä jotakin kentille, sillä neuvostokoneet alkoivat pommittamaan Helsinkiä valtavina satojen pommikoneiden muodostelmina. Jos ei voimalla niin viekkaudella. 

Kolmen pommitusretken jälkeen suomalaiset osasivat tunnistaa vastustajan käyttämät radiosignaalit. Kotireitillä käytettävät lentokoneiden pudottamien tunnistamissoihtujen värit merkattiin myös vakoilijoiden ja partioiden voimin. Mitäpä jos omat pommikoneet laitettaisiin lentämään juuri oikealla hetkellä hyökkäysreissultaan palaavien neuvostoliittolaisten pommikoneiden joukkoon Suomenlahden päällä yön pimeydessä? Sellainen temppu oli onnistunut neljällä Dornier Do 17 pommikoneella helmikuun aikana. Samaa kokeiltiin uudelleen laittamalla 19 pommittajaa panokseksi riskialttiiseen peliin. Yhdistelmä Blenheimejä, Dornier Do 17, ja Junkers Ju 88 lentokoneita liittyi valot pimeänä Tallinnaa pommittaneiden punakoneiden jonoon. Jopa niin lähelle, että näkivät koneiden siivistä punaiset tähdet.

Uhkapelin tuloksena oli vastustajan täydellinen yllättäminen housut kintuissa. Hermoja raastavat hetket lähestyessä Kronstadtin linnaketta melkein kiinni Neuvostoliiton ilma-armeijassa vaativat valtavaa rohkeutta. Riskeeraus kannatti. Linnake vastasi kolmella merkkivalolla suomalaisten pudottamiin soihtuihin. IT-tykit olivat hiljaa. Sotilaskentät sytyttävät laskeutumisvalot. Vihollisen koneiden annettiin laskeutua kentille ja sitten aloitettiin lahjonen pudottaminen. Pommikoneiden tähtääjillä oli täydellinen tilaisuus nähdä vastustajan koneet siistissä ja tiivissä rivissä allaan. Tuho oli niin suuri nöyryytys, että Leningradin kentiltä vedettiin pommikoneet kauemmaksi turvaan. Eikä Helsinkiä kohti enää tullut neljättä valtavaa tuhopilveä.

Valitettavasti Lamminpään tuotos jää kokonaisuutena keskinkertaiseksi. Sen hahmokatras ei jää mieleen samalla tavalla kuin Tuntemattoman sotilaan ikoniset jermut. Päähahmot Korpilahti, Horttanainen Essman, Viherneva ja kumppanit katoavat mielestä siinä samassa kun kirjan kannet on suljettu. Vaikka joukossa oli niin hyviä miehiä kuin vastenmielisiä lurjuksia. Vähemmän julkinen keskusteltu kotimainen aihe oli sotilaiden naisseikkailut, joihin pääsi mukaan myös alaikäiset tytöt. Eikä raiskauskaan ole sensuroitu aihe Lamminpään tarinassa. Kotirintaman siveystalkoot ja moraalin ylläpito rakoilivat varmasti oikeassa elämässä moneen otteeseen. Hygieniakumit ja seksin metsästys ovat itsestäänselvää pähkäilyä kirjan sotilaille. Väen näkökannat sodan etenemiseen, suhtautuminen Aatun Saksaan ja lopulta selkeästi tuleva Suomen tappio ovat tutun oloista kansakunnan päiväkirjoista ja aikalaiskirjoituksista.

Onkin harmillista, että Suomen ilmavoimien uljas ja rohkea vaihe ei ole saanut samanlaista näkyvyyttä viihdeteollisuudessa kuin moneen kertaan uusittu Väinö Linnan tarina. Blenheimit lentävät suoraan tapahtumista saisi aikaan kunnon minisarjan myös kotimaisella budjetilla.

Uskaltaisin väittää, että Jatkosodan aikajanalla ilmavoimien Blenheim keskiraskaiden pommikoneiden taipaleesta kirja esittää varsin pätevän kuvauksen. 

Ukrainan sodasta - Pekka Toveri

 Netissä riehuvan informaatiosodan johtotasolla kunniaa kerännyt entinen pääesikunnan tiedustelupäällikkö ja kenraalimajuri evp Pekka Toveri on kirjoittanut kirjan. Pietaribottien kohdetauluksi vuosikausia joutunut Toveri onkin ahkerasti sotkenut suohon dis- ja misinfon levittäjiä sosiaalisessa mediassa.

 

Ukrainan sodasta -kirja käy läpi Venäjän hyökkäyksen vaiheet 2022 vuodesta 2024 loppupuolelle. Tyyli on taisteluja kuvatessa kuin historian oppikirjamateriaaleista. Taistelevien prikaatien ja rykmenttien tiedot ovat jatkuvasti esillä. Juuri sellainen tyyli josta minä tykkään. Luenhan vapaaehtoisesti jopa Games Workshopin paksuja kampanjakirjoja täysin keksityistä Warhammer taisteluista. Toverin tekstit ovat erittäin antoisaa selattavaa, koska olen seurannut päivittäin sodan vaiheita. Kirja toimii hyvänä pikakertauksena. Myös sodan taustatekijät ja 2022 alkuhyökkäyksen epäonnistumiseen johtaneet syyt kerrataan täsmällisesti. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka haluavat perehtyä hieman paremmin isojen taistelujen tärkeisiin käänteisiin kotimaisella kielellä.

Maa-, ilma- ja merivoimien vahvuudet, heikkoudet ja teot sodan edetessä kerrataan selkeästi. Molempien osapuolien sodankäynnin kehitys ja puutteet esitellään mielestäni tasapuolisesti. Koulutus, huolto ja logistiikka olivat ja pysyvät puutteellisina molemmilla armeijoilla, mutta eri syistä. Venäjällä määrä on lähes kaikilla osa-alueilla aina suurempaa kuin Ukrainalla. Ukrainalla taas laatu näyttää menevän kärkikastiin Venäjää useammin. Kehitys on ollut kaikilla aloilla hurjaa.

Kalustua on kulunut järkyttävät määrät. Tuhansia ja tuhansia panssariajoneuvoja on palanut päreiksi. Venäjällä on käytössään suuremmat neuvostoaikojen varastot, joista modernisoidaan tiuhaan tahtiin täydennyksiä. Kyseisten varastojen rajallinen sisältö on kuitenkin loppumassa. Pian Venäjä pystyy täydentämään enää rakentamalla kokonaan uusia panssarivaunuja. Ilmavoimien täydentäminen on erittäin hankalaa, koska esim. useat helikoptereiden moottorit tilattiin Ukrainasta. Joka ei ymmärrettävistä syistä enää myy niitä Venäjän armeijalle.

Ukrainan armeijan hienoimmat vastahyökkäykset Hersonin kaupungin (jonka Putin kerkisi julistaa ikuisesti kuuluvan Venäjälle) ja Harkovan alueen vapauttamiseksi olivat taidonnäytteitä, joissa otettiin kaikki mahdollinen irti rajallisista resursseista. Mutta epäonnistunut isompi vastahyökkäys niiden jälkeen vuonna 2023 opetti brutaalilla tavalla miten venäläisten rakentama puolustus on äärimmäisen vaikea murrettavaksi. Ilman oikeaa paikallista ylivoimaa ja selkeää ilmatukea on mahdotonta päästä läpi.

 Toveri kirjoittaa Venäjän ja Ukrainan armeijan taktiikoiden reagoinnista taistelukentän realiteetteihin. Venäjän ryntäys Kiovaa kohti ja siitä seurannut vippulat vinkuen paluu Venäjän puolelle rajaa todisti koko maailmalle silloisen sotareissun järjettömyyden. Venäjä oli syyllistynyt monipuoliseen vastustajan aliarvioimiseen. Samalla jättäen omien joukkojensa huollon puolitiehen, koska voiton oletettiin putoavan syliin vain muutaman viikon kestävillä taisteluilla. Sen sijaan syliin putosi Bayraktarin lähettämiä lahjoja. Sittemmin Bayraktarin rooli jäi pienemmäksi, kun venäläiset ymmärsivät panostaa enemmän ilmapuolustukseen. Lennokkien käyttö on mullistanut koko modernin sodankäynnin opit. Opit joissa NATO on jäänyt jälkijunaan ja ukrainalaiset opettavat nyt Euroopan puolustusvoimien upseereja. Samalla Venäjän armeija järjesti uusiksi taistelujoukkojen huoltamisen, koska edellinen versio piti liian pienet resurssit prikaatien saatavilla. Tuo päivitys joutui vuorostaa reagoimaan Ukrainan saamaan pitkän kantaman iskukykyyn, kun Himarsit ja M270 raketinheittimet saapuivat tervehtimään venäläisiä ammusvarastoja. Tämä vastavuoroinen reagointi kehittää sodankäyntiä maalla, merellä ja ilmassa.

 

 Ennen ja jälkeen Bayraktarin vierailua

Sanotaan ettei sota yhtä miestä kaipaa. Mutta nykyisessä sodassa kaivataan satoja tuhansia miehiä. Rekrytoinnin ongelmat ovat erilaiset Ukrainalle ja Venäjälle. Ukrainassa oli aluksi enemmän vapaaehtoisia kuin heille jaettavia varusteita. Hiljalleen tilanne on muuttunut paremmaksi, mutta sotatilan jatkumisen aikana liikekannallepanon tähden tehdään myös pakkovärväyksiä. Venäjällä on kaivettu miestä rintamalle vankiloita myöte. Itäiset oblastit toimivat vähemmistökansojen "työllistäjinä" kun köyhistä oloista lähtevät miehet palkataan heille isoilla maksuilla Venäjän armeijaan. Pietarin ja Moskovan nuoriso on toistaiseksi säästetty kovimmilta liikekannallepanoilta.

Kirjan lopussa Toveri analysoi miten Suomen puolustusvoimat voivat ottaa oppia Ukrainan tilanteesta. Suomella on sentään muihin EU-maihin verrattuna valmiina suorituskykyisempi joukko. Selkein tarve on kehitttää droonikoulutusta ja -kalustoa. Reservin koulutuksen lisäämisen tarve on selkeä. Liikkuva sodankäynti on entistä tärkeämpää, kun vastusta näkee sijaintisi suurella varmuudella useilla valvontolennokeillaan. Venäjä tulee varmasti analysoimaan omat virheensä, kun sota joskus loppuu Ukrainassa. Kalustomäärän palauttaminen sotaa edeltävälle tasolle tulee kestämään useita vuosia. Silloin vanhalla vainoojalla on parannellut taktiikat ja koulutetut upseerit valmiina seuraavaan sotaan. 

Jos oletamme Venäjän selviytyvän sodastaan Ukrainassa.

 Lisään Ukrainan sodasta kirjan pinoon muiden Venäjän hyökkäyksestä kertovien kirjojen kanssa. Minun pitää pian rakentaa niille oma uusi kirjahylly.

Venäjän sota - Jade McGlynn

 

Kirjakaupassa käydessäni huomasin tutun nimen hyllyssä. Venäjän hyökkäyksestä kertovissa videoissa ja haastatteluissa oli parisen kertaa tullut vastaan Jade McGlynn. Minulta oli täysin mennyt ohitse Venäjän sota kirjan julkaisu Suomessa viime vuonna. Häpeän tällaista epäpätevyyttä itsessäni, joten ostin kirjan välittömästi kokoelmaani. Ja sitten vielä muistin lukea sen! Venäjän sota on oiva katsaus hyökkäyksen tärkeään osuuteen. Venäläisten omiin ajatuksiin siitä miksi sotilaita lähetetään rajan yli Ukrainaan. Ja siihen miksi sodan suosio ei laannut venäläisten sotarikosten jälkeenkään.

Mielipidekyselyt ovat olennainen osa jokaisen fiksun diktaattorin valtaa. Niitä seuraamalla pystytään arvioimaan milloin mennään liian pitkälle. Eli miten valtaapitävä taho tietää välttää esim. Nicolae Ceausescun kohtalon. Kremlissä valvotaan tarkkaan sitä miten kansalaiset keskutelevat esim. Telegram ja VK palveluissa. Samaa materiaalia tutkitaan myös länsimaissa. McGlynn käy läpi näistä viesteistä venäläisen mielentilan käänteet, kun sukulaisille ja ystäville pitää selittää miksi sota ei ole heidän ongelmansa. Tai miksi pakotteet eivät ole ongelma, vaan todiste siitä miten länsimaat voitiin pakottaa myymään arvonsa halvalla kaasulla, koska pakotteet otettiin käyttöön niin myöhään.

Kremlissä ei haluta vankkaa kannatusta äänestäjiltä yhtä paljon kuin kansakunnan apaattisuutta. Passiivinen kansakunta ei sekaannu ja häiritse päättäjien touhuja. Epäpolitisoitunut kansalainen ei yritä tuoda muutosta yhteiskuntaan. Hän vain levittelee käsiään kun inflaatio räjähtää pilviin, lainojen korot karkaavat tähtiin ja lapset pakkovärvätään rintamalle. Eikä hankalista aiheista tarvitse keskustella, jos joku esittää aiheesta räikeän valheen. Näin keskustelu ohjataan heti pois aiheesta ja siihen kuka kertoo totta ja valehtelee tai voidaanko aiheesta edes löytää totuutta. Temput ovat monet ja vuosikymmeniä hiotut. Venäläisten sotilaiden tekemät sotarikokset haudataan välittömästi tai käännetään länsimaiden tekemiksi.

Uutisten hallinta on tärkein hallintakeino kansassa, joka vielä seuraa eniten tv-lähetyksiä ja lukee sanomalehtiä. Nyt kaikki merkittävät venäläiset uutistahot ovat tiukasti valtion kontrollissa. Vielä 2022 alkupuolella oli muutamia rohkeita toimittajia, jotka avoimesti puhuivat sotaa vastaan. Jopa uutislähetysten tv-studioissa näytettiin protestikylttejä, kun raivo yllättävästä invaasion aloittamisesta kyti Venäjällä.

Tuollaisille metkuille laitettiin heti stoppi. Tekoälyllä tehdyt uutistenlukijat ovat korvaamassa epäluotettavat biologiset ihmiset, jotka voivat puhua hallinnon käskyjen vastaisesti. Venäjä on edelläkävijä AI-juontajissa. Näin varmistetaan että Venäjän valtion hallitsemissa uutissa puhutaan tismalleen kuten valtio haluaa. Nämä keinotekoiset uutistenlukijat ovat saaneet myös omat profiilit sosiaaliseen mediaan, jotta mielikuva olisi vahvempi.

Venäläisten kuluttama viihde on myös suitsittu valtion sanoman tukemiseen. Populaarikulttuurissa käytetään ukrainalaista identiteettiä. Sitä tarvitaan rosvojen, natsikätyreiden, pettureiden ja ala-arvoisten hahmojen esittämiseen. Ukrainalaisuus kuvataan kielteisenä ilmiönä saippuasarjoissa, elokuvissa ja kioskikirjallisuudessa. Tällainen esittelytapa Venäjän "veljeskansasta" aktivoitiin vuosituhannen vaihduttua.

Venäläisen yhteiskunnan ja median läpiluotaus tekee McGlynnin kirjasta korvaamattoman niille, jotka haluavat oppia miten moderni Venäjä suhtautuu omaan sotaansa. Suosittelen kirjaa kaikille tiedonhaluisille. Myös McGlynnin useat haastattelut ja luennot ovat Youtubessa, jos ei jostain syystä jaksa selata paperisia sivuja.

Talvisodan henki

 Olipa kerra Moskova. Moskovasta käsin esitettiin hurjia vaatimuksia ja naapurivaltion aluiden valtaamista. Ei kun siis, liittämistä Venäjään. Sitä varten kasattiin hurja sotajoukko, jonka suunniteltiin valtaavan kiristyksen kohteena oleva naapurimaa vain muutamassa viikossa. Olihan kyseinen maa kahtiajakautunut ja halukas liittymään Moskovan vallan alaisuuteen. Mutta voih! Hyökkäyksen alettua selvisikin, että vastassa oli puolustajia jotka eivät helpolla antaudu. Koko maailma näytti olevan pienemmän altavastaajan puolella. Moskovan toimet tuomittiin kansainvälisesti. 

Nämä sanat vaikuttavat kovin tutuilta niin historian kuin nykypäivän menossa. 

Aivan kuin historia toistelisi samaa filmirullaa. Suomen kokema talvisota ja Ukrainan kokeman invaasion alkusoinnut ovat lähes samasta käsikirjoituksesta poimittuja. Päätin lukaista läpi Ahto Sammon kirjoittaman Talvisodan henki, mielialoja Suomessa talvella 1939-1940 kirjan vuodelta 1989. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisu kertoo miten suomalaiset ja muu maailma kommentoivat Neuvostoliiton ja pienen naapurinsa välistä sotaa.

Materiaalia on poimittu sanoma- ja puoluelehdistä sekä Maan Turvan tarkkailuraportteja. Näillä seurattiin miten kansalaiset puhuivat ja purkivat tuntojaan sotatilanteesta, hallituksen toimista ja omasta taistelutahdostaan. Se kuuluisa talvisodan henki kun ei ollut mikään itsestäänselvyys ennen talvisotaa. Maassa oli vielä sosiaalidemokraatteja ja kommunisteja, joiden sympatiat neuvostovaltojen aatteille olivat hyvin tiedoissa. Varsinaisen hyökkäyksen alettua vain pesunkestävät kommunistit jäivät toiveikkaina odottamaan Neuvostoliiton voittoa, jotta Suomi vapautettaisiin työlaisten paratiisiksi. Sosiaalidemokraattien piirissä hyökkäys koettiin petokseksi, koska se oli täysin ristiriidassa sen sanoman kanssa jota he olivat itse levittäneet Suomessa. 

 Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri Arvo Tuominen sentään kirjoitti:

"Oli kyse kauhistuttavasta rikoksesta, jossa en voi olla mukana. Olimme suurille työläisjoikoille selittäneet, että Neuvostoliiton erottaa imperialistisista valloista juuri se, ettei se tee kansasta eikä maailman työväenluokan selän takana salaisia sopimuksia tai sotaliittoja, sen diplomatia on julkista, eikä koskaan hyökkää toisen valtion kimppuun, sen politiikka on rauhan politiikkaa, joka tuomitsee sodan hirvittävänä rikoksena. Kuinka nyt voisimme olla mukana tässä rikollisessa toiminnassa, kuinka voisimme katsoa työläisiä silmiin tuntematta itseämme roistoiksi, koska olemme päinvaista opettaneet."

Samat teemat toistuvat myös nykyään, kun Venäjän kannattajat täällä Suomessa väittävät ihan vakavalla naamalla Venäjän olevan anti-imperialistinen voima. Tällainen anti-imperialistinen sanoma onkin aina ollut suosittua imperialistien propagandassa.

Petosta oli palopuheissa myös poliittisen spektrin toisella laidalla. Saksan ja Neuvostoliiton tekemä Molotov-Ribbentrop sopimus ei ollut vielä muiden tiedossa, mutta sen seuraukset olivat kaikkien nähtävissä. Puola oli selkeästi jaettu kahtia Aatun ja Stalinin yhteisymmärryksessä. Baltian maat miehitettiin Puna-armeijalla ilman Saksan vastalauseita. Saksa veti virkailijoidaan pois Suomesta juuri ennen talvisotaa, kun Stalin aloitti kiristystoimet aluevaatimuksillaan. Suomalaiset tiesivät, että Saksa oli jollakin tapaa sopinut jättävänsä Suomen Neuvostoliiton tarjottimelle. Tämä petos oli karvasta nieltävää Isänmaalliselle kansanliikkeelle, joka kovimpana antikommunistisena voimana (Suur-Suomi haaveidensa ohella) oli puhunut Saksan auttavan tällaisissa teoissa. Mutta eipäs auttanut.

Suomen armeijan tilanne oli kaikkea muuta kuin loistava. Kalusto oli vanhaa. Sitä oli liian vähän. Leningradin armeijapiirillä modernimpaa ja voimakkaampaa kalustoa ilma- ja panssarivoimissaan. Suomi olisi alimitoitettu kaikilla osa-alueilla vastustajaansa verrattuna. Mannerheimin ja muiden kenraalien kirjoitukset ja yksityisiksi tarkoitetut puheet tekivät tilanteen selväksi. Suomen puolustusvoimat eivät välttämättä kestäisi kovin pitkään.

Sotapropagandassaan Neuvostoliitto ei millään hallinnut tehokkaan sanoman muokkaamista. Suomalaisille kerrottiin itärajan suunnalta radio-ohjelmissa, etteivät Neuvostoliiton pommittajat pommita siviilikohteita. Mikä oli aikamoinen yllätys kaikille niille kaupungeille, joita Neuvostoliiton pommittajat pommittivat. Tällainen valehtelu aiheutti katkeruutta ja vihaa niille, jotka olivat juuri haudanneet pommituksissa kuolleita läheisiään. Siksi Neuvostoliiton propagandalta putosi heti kättelyssä uskottavuus. Kun he hehkuttivat vallanneensa Suursaaret ja löytäneensä sieltä karmeita todisteita suomalaisten sotilaiden raakuuksista saaren asukkaita kohtaan, niin ohjelman kuulijat saivat rempsakkaat naurut. Saaret oli ihan julkisesti evakuoitu jo lokakuussa. Neuvostojoukkojen julistama urhoollinen taistelu Suursaaren vapauttamiseksi oli myös komediaa suomalaisten torppien parissa, sillä saarta ei oltu ollenkaan puolustettu. Sääliksi kävi enemmän niitä lokkia ja jäniksiä, jotka olivat joutuneet maihinnousua edeltävien pommitusten kohteiksi. Näitä lukemattomia räikeän selkeitä valheita suomalainen vastapropaganda hyödynsi hanakasti.

Rohkenen väittää, että samanlainen propagandasota on käynnissä Ukrainan ja Venäjän välillä.

Tiedonvälityksessä Suomen hallituksella oli opeteltavaa. Operatiivisten periaatteiden takia ei aluksi annettu mitään tiedotusta rintamatilanteesta. Tämä jätti pelikentän täysin neuvostopropagandan pelattavaksi. Kansalaiset kuuntelivat mieluummin edes "ryssän ratioo" kuin hiljaisuutta. Moskovan tiedonannot sodan tilanteesta olivat tietenkin täysin ylimitoitettuja Puna-armeijan saavutuksista. Varsinkin kerrottiin tilanteen olevan niin kamala puolustajien joukoille, ettei Suomi siksi uskalla kertoa tilanteesta kansalaisilleen. Tiedotuksen puuttellisuus aiheutti levottomuutta. Oliko tässä hävitty jo ensimmäisen viikon aikana? Siksi aloitettiin tilannekatsausten antaminen. Niissä ei tarvinnut mennä yksityiskohtiin. Riitti kun vain kerrottiin rintaman kestävän. Joulukuun 10. päivä Maan Turvan raporteissa vihdoinkin huomattiin kansalaisten rohkeuden palanneen, kun päämajan tiedotukset olivat säännöllisiä.

Diplomaattinen venkoilu näyttää kovin tutulta myös menneisyyden ja nykypäivän välillä. Kansainliiton kokouksessa Genevessä Neuvostoliitto kieltäytyi osallistumista talvisotaa käsittelevään tilaisuuteen, sillä Neuvostoliitto ei kuulemma edes ollut missään sodassa Suomen kanssa. Olihan Stalinilla paras mahdollinen suhde Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan Terijoella, joten Kansainliiton tuomitsevat puheet olivat täysin turhia. Tämä johti Neuvostoliiton potkimiseen pois liitosta. Kansainvälisellä rintamalla Suomella oli selkeä kannatus. Se ei vain tahtonut muodostua konkreettisesti aseina ja varusteina. Kansalaisten puheissa pitkin sotaa tiedostettiin, että käytännössä Suomi taisteli yksin. 

Puna-armeijan paraatimarssit ennen hyökkäystä olivat olleet myös suomalaisten nähtävissä. Valtavan armeijan suorituskykyä pelättiin ihan syystä. Mutta sen todellinen kyky suorittaa isoja operaatioita osoittautui lumoukseksi. Illuusio murtui ensimmäisten viikkojen aikana. Aloituksessa käytetyt tykistöasemat eivät edenneet syvemmälle. Vaikka kaikki Pietarin sairaalat olivat täyttyneet haavoittuneista sotilaista. Neuvostoliiton hyökkäyssota ei ollut sellainen tuho kuin Suomi oli pahimmissa peloissaan olettanut. Siksi joulukuun puolivälissä lehdistössä keskusteltiin romahtaisiko punakone, jos Suomi jaksaisi tarpeeksi sinnikkäästi panna hanttiin. Pieni toivon kipinä siinsi horisontissa. Eihän tällainen järjettömyys voisi jatkua pitkään.

Suomen epäonneksi venäläiset saivat rivinsä kuntoon huonon aloituksensa jälkeen.

 Talvisodan loppupuolella viha Saksaa kohtaan nousi. Englannin ja Ranskan julkinen puhe joukkojen lähettämisestä Skandinaviaan tuomittiin Kolmannessa valtakunnassa. Mikä Suomen näkökulmasta oli Suomeen tuotavan avun kieltämistä. Saksalaisissa lehdissä kirjoitettiin Suomeen vietävän aseavun vain "laajentavan sotaa" katalana vehkeilynä. Kaikki aikaisemmin myönteisesti Saksaan suhtautuvat sanomalehdet kirjoittivat nyt kaikkea muuta kuin mairittelevaa sanomaa Aatun maasta.

Toinen selkeä muutos tapahtui Yhdysvaltoja kohtaan. Paljastui, että Venäjän maaperälle saapui aseapua Setä Samulin tehtaista. Aseapua oli myyty 33 miljoonan dollarin arvosta Neuvostoliitolle. Suomeen Amerikasta oli saapunut vapaaehtoisten lahjoittamia roposia. Katkeroituminen vieraiden valtioiden puutteelliseen apuun, vaikka ensin oli julistettu Suomen olevan oikeudellisuuden puolella suurta vääryyttä vastaan, oli ymmärrettävää. Suomi ymmärsi, että tästä oli selviydyttävä yksin. Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven -mentaliteetti vain vahvistui kansakunnanssa.

Suomalaisten keskustelu siirtoväen kohtelusta muuttui hurjaksi. Siirtoväen huollon keskuksen johtajana toiminut sisäministeri Urho Kekkonen luki läpi kaikki ne valitukset joita Karjalasta saapuneet kirjoittivat. Hän joutui ärähtämään ja puhui häpeävänsä sitä millaista kohtelua suomalaiset tekivät toisiaan kohtaan kriisin keskellä. Mitä varakkaampi tupa sitä enemmän siellä karsastettiin siirtoväkeä. Isot kartanot pidettiin mieluummin tyhjinä kuin uusien tulokkaiden asuttamina. Vähissä oloissa elävät ottivat siirtoväen paremmin vastaan. Karjalasta saapui myös oksia sukupuustani, kun äitini kantoivat sen mitä jaksoivat tullessaan Suojärveltä Hämeeseen.

Talvisodan henki kirjaa lukiessa tulee välttämättä verrattua entisiä tapahtumia nykyisyyteen. Vertaukset Ukrainan puolustussotaan tulevat pakostamin mieleen. Jatkosotaan liittyva samanlainen kirja täytyy metsästää jostain seuraavaksi lukuelämyksekseni.

Invasion

 Invasion - Russia's bloody war and Ukraine's fight for survival, kirjoittanut Luke Harding.

Kirjakaupasta tarttui mukaani ajankohtaista tietokirjallisuutta. Invasion kirjaa selasin läpi aina silloin kun pidin pientä taukoa Ukrainan tilanteen seuraamisesta. Venäjän "erikoisoperaation" venyessä kohti puolitoistavuotis merkkipäiväänsä onkin kohdallaan muistella mitä kaikkea jännää on tapahtunut. Ukrainalaisten tunnelmat ja ajatukset vuodesta 2014 lähtien kytevälle konfliktille on saatu itse paikanpäältä haastattelemalla. Harding oli kiertänyt pitempäänkin ympäri Ukrainaa. Työ Guardian lehden kirjeenvaihtaja piti miehen haastavien aiheiden äärellä. Siksi kirja antaa äänen ukrainalaisten omille toiveille ja haaveille tulevaisuudesta. Kovin usein uutisoinnin kommenteissa kun puhutaan aivan kuin koko kansakuntaa ei olisi. Aivan kuin Ukraina olisi vain välikäsi USA:n ja Venäjän sodassa, jolloin ei tarvitse välittää miksi ukrainalaiset haluavat pois Venäjän vaikutuspiiristä ja miksi he haluavat jatkaa taistelua itsenäisyytensä puolesta.

Putinin suunnitelmat nopealle ja isolle hyökkäykselle, jolla Ukrainan valtiovalta vaihdettaisiin venäjämyönteiseksi, on vieläkin arvailujen varassa. Jälkiviisaana voimme diplomaattisesti vain todeta, että suunnitelma ei ollut optimaalinen. Harding käy läpi mitkä ovat asiantuntijoiden arviot tuosta valmistelusta. Armeijan johtaja Shoigun osuudet ja muut poliittiset suhmuroinnit sekä valtava korruptio punotaan kiehtovaksi tarinaksi. Sotasuunnittelun esoteerisemmät piirteet saavat myös mainintoja. Se kuinka paljon Putinin ja Shoigun väitetty yhteinen tapaaminen siperialaisen shamaanin kanssa on totta jätetään tietenkin lukijan arvioitavaksi. Myös numerologinen päiväys 24.2. osuminen Putinin ihannoiman amiraali Ushakovin syntymäpäivään. Ushakovista tehtiin pyhimys Putinin valtakaudella.

Avoimen sodankäynnin kehitys ensimmäisistä epätoivon päivistä kohti Ukrainan armeijan kesäistä vastahyökkäystä käydään läpi hyvin. Kriittiset vaiheet ja niiden taustat saavat selontekoa ymmärrettävällä tavalla. Hybridivaikuttamisen keinot ja propagandasodan keinot olivat mielenkiintoista luettavaa. Mainintoja saavat myös Suomen ja Venäjän suhteiden muutokset. Kun Zelenskyi puhui videolähetyksen kautta eduskunnallemme sattui Venäjän Mi-17 helikopteri loukkaamaan ilmatilaamme. Myös ministeriöiden verkkosivuja kohtaan hyökättiin, mutta Iivanan suorittama häiriköinti ei päässyt sen pahemmaksi. 

Invasion on kätevä lukuelämys niille, jotka eivät kerinneet seuramaan aivan kaikkia Venäjän hyökkäykseen liittyviä uutisia viime vuodelta. Anteeksi, mutta nyt minun pitää palata seuraamaan tämänhetkisen vastahyökkäyksen etenemistä.

Rushdie ja väliaikakatsaus puukottajaan

 Yksi modernin maailman järjettömistä ihmeistä on kirjailijoihin kohdistetut tappouhkaukset. Tapat kirjailijan vaikka et ole lukenut hänen kirjaansa? Se on säälittävää. Tapat kirjailijan luettuasi hänen kirjansa? Vähemmän säälittävämpää ja herättää enemmän mielenkiintoa siitä mitä kirja sisältää. Maailman kuuluisin ajankohtainen tapaus tällaisesta vainoamisesta on Salman Rushdie.

Salman Rushdien kirjoittama Saatanalliset säkeet kirja julkaistiin 1988. Tarina on fantasiaa siitä miten intialaisten siirtolaisten sopeutumien länsimaihin ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. 

Julkaisun seuraamukset kuuluvat yleissivistykseen. Kerrataan nopeasti. Joidenkin muslimien parissa kirjan sisällön tulkittiin olevan jumalanpilkkaa. Jotkut heistä jopa vaivautuivat lukemaan mitä kirja sisältää. Tästä nostatettiin isompaa julistamista islamin ja profeetan pilkkaamisesta. Sehän on iso synti islamistien silmissä. Iranilainen ajatollah Khomeini julisti Rushdielle ja kirjan julkaisijoille kuolemantuomion. Liittyikö siihen se, että kirjassa on samanlaisella taustalle oleva karkotettu ajatollah, josta ei anneta mairittelevaa kuvaa? Kukapa tietää. Kohun juju on kuitenkin siinä, että islamin pyhyyttä pilkkaavat kirjoitukset haluttiin kieltää tappouhkausten voimalla. Ison uskonnollisen auktoriteetin siunaamana. Verenhimoiset mielenosoitukset ja kirjaroviot toistuvat useissa islamilaisissa maissa.

Tuo julistus johti kärsimyksiin ja ihmishenkien menetykseen.

Hitoshi Igarashi käänsi Saatanalliset säkeet japanin kielelle. Hänet puukotettiin toimistonsa eteen 1991.

Aziz Nesin oli aikeissa kääntää Saatanalliset säkeet turkin kielelle. Hän vältti täpärästi kuolemansa, kun  Madimak hotelli joutui islamistien tuhopolton kohteeksi Turkissa 1993. Iskussa paloi hengiltä 34 ihmistä.

Willian Nygaard oli yksi Saatanalliset säkeet kirjan julkaisijoista Norjassa. Häntä ammuttiin kotinsa edessä 1993. Onneksi Nygaard selvisi hengissä. Syyllisiksi paljastuivat entinen iranilainen diplomaatti ja libanonilainen mies.

Salman Ruhshdie joutui puukotuksen uhriksi New Yorkissa 12.8. kuluvaa vuotta. Luentotilaisuuden valmistelujen aikana hänen luokseensa saapui Hadi Matar. Hän puukotti kirjailijaa useita kertoja. Rushdie selvisi ja toipuu sairaalassa.

Hadi Matar odottaa oikeudenkäyntiä Chautauquan piirikunnan vankilassa. Iranilaisissa lehdissä Mataria kerittiin ylistämään urheaksi ja velvollisuudentunnolliseksi mieheksi. Iran se sama maa joka heittää hunnuttumat naiset vankilaan, joten käsitykset urheudesta poikkeavat olennaisella tasolla länsimaisista arvoista.

New York Post lehti haastatteli puukottajaa. Hän kertoi ihailevansa ajatollah Khomeinia. 24-vuotias Matar on shiialaisten tulkintojen kannattaja. Saatanalliset säkeet kirjasta hän luki vain pari sivua. Matarin mielestä Rushdie oli hyökännyt islamia vastaan. Pelkästään usko siihen, että Rushdie ansaitsee kuolla kirjan takia riitti syyksi puukottaa häntä.

Matarin matka tapaamaan isäänsä Lähi-itään vuonna 2018 muutti miestä. Matarin äidin mukaan poika oli palattuaan uskonnollisempi. Hän eristäytyi huoneeseensa. Matar ei puhunut äidilleen tai siskoilleen kuukausiin. Ehkä seuraavissa haastatteluissa selviää minkälainen syventyminen islamiin tuolla matkalla tapahtui.

Karmiva tapaus todisti jälleen pari asiaa, joita ei ole syytä unohtaa.

Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys.

Uskonnonvapaus ei ole itsestäänselvyys.

Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat rajoittaa ja poistaa nämä vapaudet. Siksi näitä asioita oikeasti vaalivan kulttuurin on sallittava rienaus ja jumalanpilkka. Jokaisella on oikeus loukkaantua tällaisesta rieunauksesta. He saavat loukkaantua vaikka kuinka monta kertaa ja kuinka pitkäksi aikaa. Siinä loukkaantumisen lomassa he voisivat yrittää selittää mikä kirjoituksissa on se loukkaava osio. Ja miksi se muka on loukkaavaa luettavaa. Ja kaikkein tärkeimpänä kohtana heidän pitäisi osata selittää miksi heillä on oikeus tappaa toinen ihminen oman loukkaantumisensa takia.

Putinin trollit

 Toimittaja Jessikka Aron kirjoittama Putinin trollit julkaistiin tänä vuonna englanninkielisenä. Putin's Trolls herättää huomiota ja kerää kiitoksia. Kirja on ollut pitkään lukujonossa. Vihdoinkin tänä kesänä kerkisin perehtymään siihen ajatuksen kanssa. Aihe on entistä ajankohtaisempi Venäjän hyökäyttyä Ukrainaan, sillä trollitehtaan väki on vieläkin aktiivinen myös täällä suomalaisten sanomalehtien ja palstojen kommenttikentillä. Kaikki se informaatiovaikuttaminen ja hybridisota mistä Aro kirjoitti vuonna 2019 on tullut toistuvasti esiin myös Ukrainan tilanteen kohdalla.

Aron omat kokemukset trollitehtaan kohteeksi joutumisesta ovat kirjan kantava voima. Hän ei lannistunut tai luovuttanut, vaikka tiesi taistelun jatkuvan vuosikausia. Ilman varmoja onnistumisia. Ja nyt vuosia myöhemmin voimme todeta, että Aro onnistui. Trollitehtaan olemassaolo, yleisimmät vaikutuskeinot, valehtelun käyttö kaikessa ja yhteydet useisiin muihin informaatiosodan kulisseihin ovat entistä enemmän julkisuudessa. Ja Johan Bäckman on vihdoinkin yleisesti tunnettu siitä mitä hän tekee. Eikä siitä mitä hän väittää tekevänsä.

Trollitehtaalla on monta nimeä, mutta tärkein niistä on Internet Reseach Agency. Se tuli tututksi kun luin Deepfakes and Infocalypse kirjaa. IRA on vuonna 2013 perustettu firma, jonka tehtävänä on vaikuttaa vieraiden valtioiden demokratiaan, sananvapauteen, sekä hämmentää uutisointia aiheista silloin kun se on hyödyllistä Venäjän kannalta. Siinä missä Venäjä käyttää Wagner palkkasotilaita ns. kineettiseen vaikuttamiseen, on IRA digitaalisen vaikuttamisen voimavara. Tällainen taistelupropaganda on aina kuulunut valtioiden arseenaaliin. Venäjä on onnistunut tekemään sitä paremmin kuin esim. EU-maat. IRA on onnistunut vaimentamaan toimittajia, sulkemaan sanomalehtiä sekä vaikuttamaan vaalien tuloksiin. Eri turvallisuusasiantuntijat olivat varoitelleet tästä Kremlin laitoksesta vuosikausia. Vaikuttaa siltä, että vasta USA:n 2016 presidentinvaalien jälkipyykissä IRA pulpahti kunnolla yleiseen tietoisuuteen.

Helppoina esimerkkeinä tällaisesta informaatiosodasta ovat ne lukemattomat venäläisten editoimat viraalivideot. Niitä laitetaan jakoon Twitterissä, TikTokissa ja Instagramissa. Muistat varmasti sen videon jolla yritettiin väittää ukrainalaisten väärentävän siviiliuhreja. Video oli helposti todettavissa feikiksi, eli siinä ei ollut ukrainalaisia esittämässä vääriä väitteitä. Sen sijaan oli mielenkiintoisempa jäljittää mistä ja milloin se huijausvideo oli lähtöihin. 

Tutkivaa journalismia tekevä ProPublica teki juuri sellaisen työn. Jäljet johtivat venäläisille tileille. Näillä tileillä julkaisujen aikataulut noudattavat venäläisiä juhlapäiviä. Venäläisten lomilla informaatiosodan rintamalla on hiljaisempaa.

Aro kirjoitti kaikesta tästä Ylen toimittajana. Artikkelit olivat suosittuja. Ne herättivät huomiota juuri niistä asioista joista Venäjä haluaisi olla hiljaa. Joten toimittajasta tehtiin informaatiosodan kohde. Ensimmäisten häirintäyritysten jälkeen Aro tuli vain päättäväisemmäksi. Hän matkusti Pietariin tutustumaan lähemmin siihen laitokseen joka oli häirinnän alkulähde. Tämän matkan aikana trollitehtaan oma vartija vahingossa vahvisti, että toimistorakennus oli "valtiollinen rakennus". Talo olisi samassa kategoriassa poliisiasemien, sotilastukikohtien, FSB:n toimistojen ja ydinvoimaloiden kanssa.

Internet Research Agency on kuitenkin vain yksi lonkero, jolla Venäjä käy informaatiosotaansa. Sen rinnalle on perustettu sanomalehtiä matkivia julkaisuja (esim. Suomessa MitäVittua?!-sivu) sekä uutiskanavalta näyttäviä ohjelmia (Russia Today kanava). Eipä ole pois sellainenkaan mahdollisuus, että jotkin puolueet olisivat taustatekijöiltään venäläismielisiä (Ano Turtiaisen ura Persuista nykyiseen Valta Kuuluu Kremlille puolueeseen).

Hybridivaikuttamista käydään tietenkin myös Pohjoismaissa.

Norjassa trollitehtaan operaatiot vaikuttivat mm. toimittaja Thomas Nielsenin työhön Independent Barents Observer lehdessä. Norjalaisilta toimittajilta annettiin selittämättä matkustuskielto Venäjälle. Taustalla oli lehden kirjoittelut siitä miten venäläiset diplomaatit ja öljy-yhtiöt olivat temmeltäneet Pohjois-Norjassa sekä huippuvuorilla. Pääsy Barentsinmeren rikkauksiin oli hyvä motivaatio testata Norjan tahtoa panna hanttiin. Barents Observer lehteä luettiin myös Venäjän puolella, joten Venäjällä oli syytä huolehtia ettei sen sivuilla kirjoitettu liian kriittisesti Venäjän toimista.

Venäjä väitti Barents Observerin vahingoittaneen Norja-Venäjä suhteita. Ja sitähän se oli tehnyt uutisoidessaan venäläisten poliitikkojen rumista tempuista alueella. Tämä väite hermostutti lehden omistajat. Toimittajia ei tuettu, vaan heille annettiin määräys olla noudattamatta ammattieettisiä journalistin ohjeita. Käytännössä lehden haluttiin sensuroivan uutisointiaan. Toimittajat lähtivät mieluummin lätkimään. Norjan ulkoministeriö ilmoitti tukevansa toimittajia ja toivoi omistajien olevan fiksumpia. Toimittajat perustivat oman lehtensä samalla nimellä. Resurssit ovat pienemmät, mutta uutisointi ei nöyristele FSB:n suuntaan.

Ruotsissa venäläiset ovat olleet ahkeria. Tunnetuimpia esimerkkejä vaikuttamisesta oli Ruotsin ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevän tutkija Martin Kraghin kokemukset. Hän kirjoitti Sebastian Åsbergin kanssa Venäjän vaikuttamispyrkimyksistä ja -keinoista Russia’s strategy for influence through public diplomacy and active measures: the Swedish case paperissa. Se oli laadukas selonteko juuri siitä mistä Venäjä ei halua kenenkään kirjoittavan. Ruotsin hallitusta ja asevoimia oli painostettu. Venäläiset diplomaatit olivat väärentäneet dokumentteja. Ruotsalaisiin lehtiin asti oli päässyt selkeitä valheita mm. Ruotsin ja NATO:n yhteistyöstä. Venäläiset lehdet lehdet laittoivat liikkeelle potaskaa, jota siteerattiin sellaiseenaan ruotsalaisissa lehdissä. Ruotsalaiset toimittajat eivät näyttäneet olevan tietoisia siitä miten Venäjä on tarkoituksella levittämässä disinformaatiota.

Esimerkkeinä lehdistössä havaitusta vaikuttamista mainittiin Aftobladet Kultur. Se oli ainoa ruotsalainen iltapäivä lehti jossa toistettiin Kremlin narratiivia mm. Krimin valtaamisesta ja Ukrainan fasistisuudesta.

Martin Kragh päätyi kohteeksi. Kovimmat laukaukset laukaistiin - missäs muualla - Aftonbladet Kultur lehden sivuilla. Kragh leimattiin länsimaisten tiedusteluvirastojen agentiksi. Aftonbladetin Åsa Linderborg oli kovaäänisin vastustaja. Hän kirjoitti ahkerasti juttuja Kraghista. Näitä kirjoituksia kommentoitiin muissa lehdissä, samalla Linderborgin vääriä väitteitä levittäen. 

Kun räyhääminen yltyi tarpeeksi pahaksi alkoivat ruotsalaiset tutkijat vetoamaan tutkimusvapauden ja Kraghin puolesta. Silloin lehdistössä pysähdyttiin tarkastelemaan oliko Linderborg perustellut väitteitään. Eipä ollut. Aftobladet Kultur vastasi tehneensä vain mielipidejournalismia, joten heidän ei edes tarvinnut todistella mitään. Lehti "herätti keskustelua" yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta, vastasi Aftonbladetin johto. Faktantarkistus oli tarkoituksella jätetty tekemättä.

Kaiken tämän lisäksi Aro käy läpi mm. Johan Bäckmanin kierot temput ja yritykset vaientaa suomalaisia toimittajia, kirjailijoita ja poliitikkoja. Olennainen osa, mutta ei missään nimessä ainoa, tuota prosessia on surullisen kuuluisa MitäVittua?!-sivu. Sen kautta Venäjä on saanut tehokkaasti haluamansa jutut kiertoon suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Janus Putkosen, Juha Korhosen, Ilja Janitskin näppäimistöillä tehtiin satoja ja satoja tekstejä, joissa hyökättiin eri ihmisten kimppuun. Mutta tämä etappi olkoon oma juttunsa.

Hybridivaikuttamisen teho heikkenee heti, kun sen kohde on tietoinen hybridivaikuttamisesta. Sen takia Putinin trollit kirjan kaltaiset teokset ovat tärkeitä. Samoin on tärkeää levittää tietoa trollitehtaan tempuista. Ei pidä hetkeksikään luulla, etteivät Venäjän informaatiosotilaat enää operoi Suomessa.

Annan vahvan ostosuositukseni kirjalle.

Deepfakes and the Infocalypse

Deepfakes and the Infocalypse, kirjoittanut Nina Schick

Hybridivaikuttaminen ja infosota riehuvat joka vuosi entistä suuremmalla liekillä. Teknologian kehitys ja ulkopoliittisesti huijauksilla vaikuttaminen ovat vieneet tiedonvälityksen ja lähdekriittisyyden kovien haasteiden äärelle. Toimittaja Nina Schick esittää aiheesta relevantteja kysymyksiä ja vastauksia.

Voitko luottaa, että se video jota kauhistelet TikTokissa on oikeasti tapahtunut eikä digitaalisesti muokattu? 

Voitko luottaa, että se haastattelu jossa ministeri vaatii venäläisten murhaamista on oikeasti ministerillä omat sanat hänen suussaan?

Voitko luottaa, että ennen rokotteiden käyttöä puoltava lääkäri puhuukin nettiradiossa nyt rokotteita vastaan?

Vastaus kaikkiin näihin on: et voi.

 Tai voit luottaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Se on harmi, sillä ihmisten päätöksien manipuloitniin tuotettu somemateriaali voi johtaa sekä äänestyskäyttäytymisen sekä elintärkeiden terveyspäätösten muutoksiin. Mikä sinällään ei olisi väärin, jos ihmisten kyky tunnistaa, tarkastella ja arvioida materiaalin sisältöä olisi ajantasalla heihin kohdistetuista keinoista. Valtavirta ei näytä olevan tietoisia siitä miten paljon teknologia on kehittynyt.

John F. Kennedy lausumassa internetin kuuluisaa Navy Seals Copypaste meemiä.

Tarpeeksi aikaa ja resursseja tarpeeksi innokkaissa ryhmissä, niin he pystyvät tuottamaan vaikka minkälaisen puheen kenen tahansa äänellä. Samoin voidaan luodaa deepfake videoita, joissa kasvot on luotu digitaalisesti keinoälyn voimalla. Kuka tahansa saadaan liikkumaan ja puhumaan videoilla mitä tahansa. Kaukana ei ole se todellisuus jotta et enää omista kasvojasi. Et enää omista ääntäsi.

Tästä kaikesta Nina Schick yrittää varoittaa kirjassaan. Infocalypse on käsite, jonka Aviv Ovadya laati vuonna 2016. Sosiaalisen median huomiotalouden ytimenä toimivat algoritmit suosivat ns. fakenews kamaa uutisten sijaan. Samoin yhteiskunta ei enää jaksa tai välitä siitä ovatko uutisoinnit tarkkoja ja luotettavia. Käsite totuudesta on sumentunut, koska niin harva enää välittää siitä mikä on totta. On addiktiivisempaa klikata eteenpäin kamaa josta tykkää. Tämä yhdistettynä tiettyjen digitaalisten editointityökalujen yleistymiseen. Huijauksia ja petkutusta tultaisiin käyttämään tavoilla joihin perinteinen tiedonvälitys ei ole valmistautunut. Potaska on entistä helpompaa naamioida oikeilta uutisilta näyttäväksi. Ovadyan mukaan olemme pian apaattisia todellisuutta kohtaan.

Ongelmia aiheuttavat digitaaliset editointiohjelmat ovat kehittyneet nopeammin kuin niitä säätelevät lait. Tämä todellisuus johtaa suuriin ongelmiin niin yksittäisten ihmisten elämässä, kuin kansainvälisessä politiikassa. Sekä sotatilanteissa. Ja pornossa. Valtava enemmistö deepfake videoista on pornoa.

Videoiden valmistamisessa sekä niiden tunnistamisessa käytetään koneoppimista. Tekoäly suorittaa laskentaa molempiin suuntiin. Tätä prosessia hiotaan yhtä nopeasti kuin tietokoneiden prosessit jaksavat raksuttaa. Nopeuden takia poliitikkojen julistamat tekijänoikeuslain pykälät jäävät helposti vanhanaikaiseksi.

Schick käy läpi useita tapauksia, jotka olivat varoittavia esimerkkejä siitä mitä koemme nyt informaatiosodan rintamilla. Sodan välineet ovat muuttuneet vain hieman vuosikymmenien aikana.

Neuvostoliiton aikana suoritettiin Operaatio Infektion. Monipuolisen operaation jujuna oli vihjailla, että Yhdysvallat oli luonut HI-viruksen. Ensimmäinen operaation artikkeli laitettiin intialaiseen Patriot sanomalehteen vuonna 1983. Siinä väitettiin AIDS-taudin olevan Fort Derrick tukikohdassa valmistettu tauti, osana Pentagonin salaista biologista sodankäyntiä. Kerrottiin, että Pentagon jatkaa näitä kokeita Intian naapurissa, Pakistanissa.

Pari vuotta myöhemmin tätä intialaista artikkelia käytettiin lähteenä ja perusteluna venäläisessä Literaturnaya Gazeta lehdessä. Tarinaan lisättiin uusia maita, joissa Pentagon teki salaisia kokeitaan köyhillä. Tätä uudempaa artikkelia AIDS-bioaseesta toisteltiin Suomessakin asti. Ja sitten sitä toistettiin kommunistien julkaisuissa ympäri maailmaa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Nykyiset puheet Ukrainaan piilotetuista bioaseprojekteista ovat siis vain saman levyn pyörittämistä. Levyn pyörittämiselle on selkeitä tavoitteita: demokraattisen keskustelun vääristäminen, vaalien manipulointi, kansalaisluottamuksen heikentäminen, sosiaalisten jakolinjojen syventäminen, journalistisen työn vaikeuttaminen.

Venäjä on tällaisessa informaatiosodassa suurvalta. Todellisuuden taivuttelulla (ja deletoinnilla) on pitkät perinteet Venäjällä. Valtio kykenee Internet Research Agencyn nimellä vaikuttamaan missä tahansa missä on nettiyhteys. Eli se kuuluisa Pietarin trollitehdas. Temppuja ja tekniikka on kehitetty useamman vuosikymmenen ajan.

Nämä tahot pitävät tietenkin faktantarkistus sivustoja pahimpina vihollisinaan. Siksi niitä vastaan yritetään hyökätä. Milloin syyttämällä CIA:n tai MI6:n rahoittamiksi laitoksiksi. Tietenkään kommentoimatta mikä niissä debunkkaus artikkeleiden sisällöissä olisi väärässä.

Deepfake videoiden vaarat tulevat ilmi yhä tiheämpään tahtiin. Edellisinä vuosina näillä videoilla on kiristetty ja pyritty vaientamaan niin poliitikkoja, toimittajia kuin ihmisoikeusaktivisteja. Intiassa toimittaja Rana Ayyub sai kokea internetissä tehdyn koston voiman. Maan ihmisoikeusrikkomuksista kirjoittaminen sai Intian kansanpuolueen (BJP) kannattajat vihaiseksi. Ayyubin Twitter-tilistä tehtiin alkeellisesti väärennettyjä kuvakaappauksia, joissa hän muka toivoi huonoja asioita BJP:n kannattajille ja vihaavansa Intiaa sekä intialaisia. Näitä väitteitä oli vielä melko helppo oikoa, vaikka jotkut eivät millään uskoneet kuvia tekaistuiksi. 

Sitten Ayyubista tehtiin deepfake video. Hänen kasvonsa oli siirretty nuoren naisen kasvojen tilalle eräässä pornovideossa. Videota levitettiin vauhdilla. Sekä avoimesti BJP puolueen monissa keskusteluryhmissä. Yhdessä päivässä se oli levinnyt satoihin miljooniin kännykköihin. Vihapostin tulva iski kaikilta kanavilta toimittajan suuntaan. Poliisit eivät tehneet asialle mitään, sillä jäljet olisivat liian todennäköisesti johtaneet BJP puolueen isoihin nimiin.

 Maaliskuun alkupuolella Ukrainan presidentti Zelenskin antautumispuhe lähti kiertoon sosiaalisessa mediassa. Poikkeuksellisen vähäeleinen presidentti puhui hieman erikoisella äänellä julistaessaan maansa antautuneen. Videota tyrkytettiin varsinkin Telegram ja VKontakte palveluissa. Tällä kertaa video oli helposti tunnistettavissa huonosti tehdyksi deepfake videoksi.

Lisäksi Ukrainan hallinnolla on oma informaatiosodan keskus Center for Strategic Communication, joka osasi valmistautua tällaiseen yritykseen. Videota poistettiin ripeään tahtiin ja Zelenskiltä tuli nopea vastausvideo. Jos antautumisvideo olisi tehty paremmalla ammattitaidolla, niin se olisi ehkä tepsinyt paremmin. Aivan varmasti ei jäänyt viimeiseksi yritykseksi.

Schick muistuttaa, että vastatoimet ovat mahdollisia. Kansalaisten on luotettava lukemiinsa uutisiin. Epävarmissa tapauksissa uutislähteiden luotettavuuden arviointia voi tehdä NewsGuard kaltaisilla palvelulla. Uutissivuston luotettavuuden tarkistaa algoritmin sijasta toimittaja. Uutisten ja sosiaalisessa mediassa kiertävien artikkelien faktantarkistus on loputon suo, mutta sekin on löytänyt tarpojia. Faktantarkistussivut PolitiFact, Snopes, AP Fact Check, Agence Presse France Fact Check, FullFact, ja BBC:n Reality Check tekevät tärkeää työtä virheellisten väitteiden oikomisessa. Kunpa vaan tarpeeksi moni vaivautuisi aina tarkistamaan onko heidän eteenpäin jakamansa kama potaskaa vai ei.

 Deepfakes and Infocalypse on oiva opaskirja huijausvideoiden vaaroista. Sekä varoitus siitä mitä voi tapahtua jos ongelman annetaan paisua. Mitä enemmän olet tietoinen erilaisten huijausmenetelmien salaisuuksista sitä todennäköisemmin osaat tunnistaa huijausvideoita. Muista vain, että kaikki tekevät virheitä.

Luominen ja Evoluutio - miten usko ja tiede kohtaavat

Vuoden ensimmäinen Skeptikko-lehti sisältää Luominen ja Evoluutio - miten usko ja tiede kohtaavat kirja-arvosteluni. Kaikki fiksut, upeat, kauniit ja ihanat ihmiset ovat jo varmasti saaneet lehden postiluukkuihinsta. Mutta täällä internetissä on joitain kurjia olentoja, jotka eivät tilaa kyseistä lehteä. Ei hätää. En ole unohtanut teitä. Suoritin tarpeeksi uhrilahjoja lehden päätoimittajalla ja hän lupasi, etteivät lakimiehet pilko oveani päreksi, jos julkaisen saman tekstin blogissani.

Luominen ja evoluutio – miten usko ja tiede kohtaavat, E.V. Rope Kojonen, Gaudeamus, 2021

https://www.gaudeamus.fi/teos/luominen-ja-evoluutio/

Erkki Vesa Rope Kojonen, Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta on onnistunut keräämään luomisopin ja evoluutioteorian välisen keskustelun merkkiteoksen.

Luominen ja evoluutio sisältää lähes kaikki keskustelupalstoilta tutut kiistakapulat. Piltdownin mies sekä Paluxin jalanjäljet ovat varmasti tuttuja kiihkeistä nettikeskusteluista. Sekä myös aiheeseen liittyvät teologisten ja filosofisten argumentaatioiden kiemurat. Niin perisynti kuin pahan ongelma ovat osa evoluutioteoriasta käytyä keskustelua. Ne käydään läpi selkokielisesti. Se onkin tarpeen, sillä keskustelua on käyty sukupolvien ajan. Äänessä ovat olleet luonnontieteilijät, piispat ja filosofit. Charles Darwin, William Paley ja David Hume sekä useat muut tunnetut nimet ovat kantaneet kortensa kekoon. Kädenvääntöä on tehty niin kosmologian, biologian kuin eksegetiikan kautta. Joillekin keskusteluun osallistuneille kyseessä ei ole pelkästään luonnontieteellisten teorioiden testaaminen, vaan ihmisten sielujen kohtalo. Vastauksilla on siis merkitystä usealla eri tavalla. Siksi uskon, että Kojosen kirjaan tartutaan niin luomisopin kannattajien kuin sen vastustajien parissa. Voin suositella kirjaa kaikille.

Luomisuskon asema kotimaisessa keskustelussa ei ole hääppöinen. Vain kourallinen alan harrastajia kirjoittaa tai luennoi aktiivisesti aiheesta. Eniten tuotoksia ilmestyy uskovaisten näkökulmasta. Luomisuskon vaikutukset akateemiseen maailmaan ovat jääneet vähäisiksi. Kirjoituksia löytyy enemmän itse luomisuskon ja tiedemaailman välisestä kiistasta, kuin luomisopin tieteellisistä saavutuksista.

Osapuolten luokittelu on selkeää. Raamatuntulkintoja voi olla monia, mutta pääpiirteittäin leirit ovat helposti tunnistettavissa.

Nuoren Maan kreationismi. Raamattu on ylin auktoriteetti tutkimuksessa. Maa on vain 6000 10 000 vuotta vanha. Maailmanlaajuinen vedenpaisumus.

Vanhan Maan kreationismi. Raamattu ja tiede puhuvat samasta todellisuudesta, mutta niitä tulkinnat ovat epävarmoja. Maa on n. 4,5 miljardia vuotta vanha. Vedenpaisumus oli paikallinen ilmiö.

Teistinen evolutionismi. Evoluutio ja luomisnäkemys ovat yhteensopivia. Evoluutio nähdään osana Jumalan luomissuunnitelmaa. Luonnontiede ja uskonto eivät ole suorassa ristiriidassa keskenään.

Nuoren Maan kreationismi, eli se jyrkin tulkinta Raamatun sisällöstä, joutuu kaikkein kovimmille. Uskomus maailmanhistorian supistamisesta vain muutamiin tuhansiin vuosiin on räikeässä ristiriidassa lukemattomien luonnontieteellisten ilmiöiden kohdalla.

Kojonen osoittaa nuoren Maan luomisopin olevan heikosti perusteltu tulkinta myös teologiselta näkökannalta. Jyrkän kirjaimellinen tulkinta johtaa ongelmiin vertauskuvallisten tekstien kohdalla. Luomispäivien kirjaimellinen tulkinta yhden vuorokauden pituisiksi jaksoiksi johtaa ristiriitoihin muiden Raamatun kirjojen kanssa. Varsinkin sukuluetteloiden perusteella lasketut suuret iät nostavat hikeä otsalle kirjaimellisen tulkinnan parissa. Nooan olisi sukuluettoloiden mukaan pitänyt olla vielä elossa, kun Abraham täytti 50-vuotta. Mutta ihmiskunnan kannalta tärkeää miestä ei mainita Abrahamin tarinoissa. Symbolismin käyttö on selkeää useissa Raamatun teksteissä. Tämä huomattiin vuosisatoja sitten. Nuoren Maan kreationismi onkin nuorempaa perua. Kristityt geologit olivat hyväksyneet Maan vanhan iän kauan ennen Charles Darwin ilmestymistä.

Alussa kerrataan miten geosentrinen tulkinta syrjäytettiin heliosentrisellä. Korvaaminen uudelle selityksellä ei tapahtunut yhden yön aikana. Geosentrismiä puolustettiin yhä monimutkaisemmaksi muuttuvilla malleilla. Myös teologisten argumenttien soveltuvuudesta kiisteltiin. Aineiston kasaantuessa oli pakko myöntää, että heliosentrinen malli oli johdonmukaisempi ja parempi selitysvoimaltaan. Kojonen tekee oivan tempun, sillä kaikkea tuota lukiessa on vain pakko nyökkäillä.

Uusimpana tulokkaana on Yhdysvalloissa aloitettu älykkään suunnitelman idea. Siinä ei oteta kantaa Maan ikään eikä vedenpaisumuksiin. Tärkeimpänä on osoittaa, että evoluutiomekanismit ovat puuttellisia. Tuota puutetta täydentää suunnitelmallisuus. Kuka tai mikä tuo suunnittelun on tehnyt on myös tarkoituksella avoimeksi jätetty kysymys.

Eri tulkintojen taustat käydään lävitse valistavalla tavalla. Itselleni läheisimpänä oli älykkään suunnittelun ilmestyminen. Kojonen kertaa kyseisen liikkeen motivaatiot ja puolestapuhujat. Niin William Dembski, Michael Behe kuin kotimainen Matti Leisola saavat maininnan suunnitteluargumentin tarkastelussa.

Liikkeen viisi olennaista pilaria ovat:

1. Mutaatiot eivät rakenna mitään vaan aiheuttavat vahinkoa.

2. Ohjaamattomat ja satunnaiset prosessit eivät voi tuottaa solujen monimutkaisuutta.

3. Välimuotojen fossiilit puuttuvat.

4. Biologit eivät ole onnistuneet Darwinin ”elämän sukupuun” rakentamisessa.

5. Elämän kemiallinen alkusynty säilyy ratkaisemattomana arvoituksena.

Eli liike pyrkii olemaan aktiivinen genetiikan, biokemian, paleontologian, taksonomian sekä kemian areenoilla.

Kivana huomiona Kojonen muistuttaa, että älykkään suunnitelman teltan sisään mahtuu myös ajatus elämän yhteisestä polveutumisesta. Mm. Michael Behe hyväksyy lajien yhteisen polveutumisen. Hän uskoo elämän olevan luotua, mutta geneettinen informaatio on vain rappeutunut sukupolvesta toiseen. Useat älykkään suunnittelman kannattajat hyväksyvät myös vanhan Maan iän, mutta sitä pyritään pitämään puhumattomana aiheena teltan sisällä. Iästä puhuminen johtaa teologiseen kiistelyyn, joka puolestaan on loputon suo.

Mutta Kojonen ei jätä darwinistien tuotoksiakaan kritiikittä. Richard Dawkinsin kirjoitukset silmien huonosta suunnittelusta eivät ole yksioikoisia. Näköhermojen fotoreseptorisolut voivat olla väärin päin, mutta siitä ei pystytä päättelemään ovat ne huonoa suunnittelua. On nimittäin havaittu, että se on optimaalinen järjestys solujen lämpöominaisuuksien vuoksi. Eikä pidä unohtaa, että huonosti suunniteltu olisi kuitenkin vielä suunniteltu.

Michael Behen Darwin's Black Box kirjassa lanseeraama palautumaton monimutkaisuus oli suosittu väittelyn aihe. Uudeksi evoluutiokritiikiksi tarkoitettu argumentti on sopivasti yksinkertainen. Tarkasti yhteensopivista osista koostuva järjestelmä, jonka toiminto syntyy vasta osien yhteistoiminnasta. Behen esimerkkinä oli tavallinen hiirenloukku. Se ei toimi, jos jokin sen olennaisista osista poistetaan. Eikä sitä voi rakentaa sopimattomilla ominaisuuksilla varustetuilla osilla. Biologian puolelta biokemiallisten järjestelmien suosituimmaksi esimerksi nousi bakteerimoottori. Bakteerimoottori liikuttaa bakteerin siimaa ja saa sen liikkumaan solunesteessä. Tällaisten järjestelmien kehittyminen suoralla kehitysreitillä ei ole mahdollista.

Paitsi että evoluutio ei vaadi suoria kehitysreittejä. Nykyinen toiminto voi perustua erilaisesta toiminnosta poimitun komponentin varaan. Tällainen epäsuora kehitysreitti mahdollistaa monimutkaisten järjestelmien kasaantumista edellisten päälle. Ja juuri niin näyttää käyneen, kun tarkastelemme biokemiellisten järjestelmien osia. Behe on itse tiedostanut tällaisen vaihtoehdon, mutta toteaa sen olevan aivan liian epätodennäköistä. Vuoropuhelu kriitikoiden kanssa johtaakin lopulta epätodennäköisyyslaskelmiin. Argumentti on lopulta vain erittäin monimutkainen aukkojen jumala.

Kojonen onnistuu mielestäni kiteyttämään viiteen sivuun koko bakteerimoottorista käydyn taiston. Behen argumentin rakenne, soveltavuus ja sen saama kritiikki on helppo sisäistää. Uusille tulokkailla kirja antaa mahdollisuuden sisäistää vuosikausia käydyn väittelyn yhdessä illassa.

Kojosen pyrkimyksenä on esitellä kunkin osapuolen näkemyksiä sillä tavalla, että he tunnistavat omat ajatuksensa. Siinä hän on onnistunut.

”Keskustelussa luomisesta ja evoluutiosta on kuitenkin paljastunut myös paljon ongelmia. Sen kiivauden vuoksi eri osapuolten on esimerkiksi ollut vaikeaa tunnistaa vastakkaisen osapuolen hyviä ajatuksia sekä tunnistaa ”oman puolen” tekemiä virheitä. Liiallinen keskittyminen yksityiskohtiin uhkaa usein hämärtää kokonaiskuvan, kuten esimerkiksi silloin, kun luomisoppi ymmärretään liian kapeasti. Toisaalta myös keskittyminen kokonaiskuvaan on usein johtanut yksityiskohtia koskeviin massiivisiin virheisiin ja väärintulkintoihin. Näin on käynyt silloin, kun tieteellistä todistusaineistoa on yritetty väkisin saada sopimaan johonkin etukäteen valittuun lopputulokseen.”

- E.V. Rope Kojonen.

 

Kielletyt leikit - Tanssin kieltämisen historia Suomessa

Kotimaamme moraalinen selkäranka on ollut useiden kiropraktikkojen taivuteltavana. Meitä edeltävien sukupolvien käsitykset siveettömyydestä ovat varmasti hurjan erilaisia verrattuna nykyiseen menoon. Mutta kuinka paljon?

Mainion katsauksen historiaan saa Kielletyt leikit - Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948 kirjasta. Suomen historian dosentti Marko Tikka ja historiantutkija Seija-Leena Nevala ovat kirjoittaneen kotimaisen tanssikiellon vaiheista. Tällä vuosituhannella luettuna silloinen moraalipaniikki vaikuttaa kuin oudosta vaihtoehtotodellisuudesta poimitulta. Kielletyt leikit käy läpi sen mistä tämä tanssahtelun vastustaminen kumpusi, miten se vahvistui ja miten siitä lopulta päästiin eroon.

Nykyaikana ei ehkä pystytä hahmottamaan miten suurella tarmolla silloin vastustettiin tanssimista. Ilmiö voi olla monelle tuttu pelkästään Footloose elokuvasta.  Harvempi muistaa tai tietää, että täällä Suomessa tanssi kiellettiin ihan lailla joulukuussa 1939. Ei sopinut ilotella julkisesti samalla kun rintamalta tuli sankarivainajia haudattavaksi. Tätä kieltoa oli helppo perustella, sillä taustalla oli laajempi kulttuurillinen tanssivastaisuus. 

Kaikkien suurinta vastustusta sai tietty tanssimisen muoto, jota tapahtui eniten maaseudulla. Poikaporukka kiersi kylää kysellen lupaa järjestää nurkkatansseille jossain ladossa tai tuvassa. Kun lupa saatiin, niin porukka hajaantui. Piti etsiä pelimanni säestämään rytmiä. Loput kävivät pyytämässä tyttöjä tansseihin. Siihen piti saada äitien suostumus, jota ei millään myönnetty ekalla kerralla. Täytyi kovaan ääneen voivotella nuorison nykymenoa, mutta sen jälkeen tytöt saivat lähteä.

Juuri tällaiset nurkkatanssit olivat ne pahin ja syntisin illanvieton muoto. Tanssimista suvaittiin, jos tapahtui sukujuhlissa ja sille sopivien juhlapäivien aikana. Nurkkatansseja voitiin pitää keskellä viikkoa! Tai sunnuntaina pyhäpäivänä! Tämä takasi sitkeän ja kovaäänisen paheksunnan liperikaulusten suunnalta.

Aihetta käsiteltiin kirkolliskokouksissa asti. Useampi pappi vastusti jyrkästi tanssia. Tanhua ja polkkaa poljettiin jopa pyhäpäivinä. Sielunhoito oli jäänyt täysin unholaan nuorison kiinnostuskohteina. Nuorisoseurojen tarjoamat sivistävät luennot ja harrastustoiminta jäivät toiseksi tanssin houkutuksille. Siksi seurojen toimintalistalla olikin, kaiken muun aktiviteetin jälkeen, tanssia. Se oli paras keino saada nuoret mukaan toimintaan. Tätä realiteettia voivoteltiin usein nuorisoseurojen johtajien kirjoituksissa. Pelkkä siveellisen elämän parhaita puolia kehuva puhe kun ei saanut saleja täyteen.

Työväki osasi käyttää tanssia värväämisessä. He olivat se taho, joka uskalsi avoimesti puhua tälleisten rientojen puolesta. Työväentaloilla järjestettiin iltamia joihin sisältyi takuuvarmasti tanssimista. Se sai nuoret mukaan menoihin. Sisällisodan aikana tanssiminen oli entistä pahempaa. Veljessodan kamaluuksien seassa ei sopinut nauttia elämästä. Sodan jälkeen työväen kanta tanssin hyväksymisestä muuttui. Häviäjien oli pakko tuomita maallistumiseksi leimattu hauskanpito. Samoin kansakunna jakautumisen pääteltiin tapahtuneen moraalisen rappion seurauksena. Siihen oli pakko olla osallisina, mikäs muukaan, tanssiminen.

Kieltolain aikakaudella syntinen meno vain yltyi. Tanssikapakoiden suosio kasvoi. Kaupunkien sivukaduille ilmestyi nuoria houkuttelevia liiketiloja. Siellä miehet ja naiset olivat entistä sopimattomammin yhdessä. Naisten sukupuolimoraalin valvonta oli käymässä mahdottomaksi. Uudet tanssityylit olivat myös järkyttävän rumia ja laahustavia verrattuna perinteisiin. Se todisti nuorison veltosta kunnosta.

Julkinen valitus musiikkien viettelevästä voimasta oli useiden lehtien palstoilla. 

"Kahvilaelämä kyllä tuottaa sellaista turmiota, mitä täällä maanviljelilä Luoma-aho mainitsi, mutta vielä paljon suurempaa tuhoa tuottavat tanssikapakat. Niistä kuuluva remu ja soitto viekoittelevat nuorisoa näihin kapakoihin. Sitte ne ovat alkuna huonolle elämälle. Tämmöiset tanssipaikat olisi tykkänään kiellettävä."

Näin kirjoitti kirkolliskokouksessa kansakouluntarkastaja Jaakko Laurila vuonna 1933. Samanlaisia lausuntoja riitti monelta sivistystyötä tekeviltä tahoilta edeltäviltä vuosikymmeniltä. Näitä lainauksia lukiessani minun oli pakko nauraa. Kunnes muistin millaisella puheilla minun aikakaudellani on vastustettu tiettyjä sarjakuvia, väkivaltaisia televisio-ohjelmia, roolipelejä, videopelejä, internettiä. Puritaanien määrä on vakio yhteiskunnassamme. Heidän kohteensa vain vaihtuu.

Kiertääkö moraalin kiertokulku jossain takaisin kuorolaulun ja torvisoiton pariin? Saammeko silloin kauhistella nuorison pakkomiellettä puhaltaa torviin eroottisella tavalla?

Spiritistinen istunto - Marjo Kaartinen

 

 Viime vuonna kotimaisen tietokirjallisuuden saralla ilmestyi skeptikoita juuri oikealla tavalla kutittava Spiritistinen istunto. Se on kulttuurihistoriallinen katsaus eräästä okkultismin vaiheesta Suomessa. Kirjan punainen lanka on meedio Madame d'Esperancen vierailu Helsingissä vuonna 1893. Mainetta oli hankittu Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, Belgiassa, Sakassa ja Ranskassa  Huomiota herättänyt visiitti sai paikallisen kulttuuriväen osallistumaan sekä väittelemään seansseista. Oliko niissä oikeasti otettu yhteyttä edesmenneisiin ihmisiin vai oliko nainen onnistunut petkuttamaan osallistuneita vieraita?

Kaartisen kuvaukset istunnoista ovat sopivan hämyisiä. Ne luovat niihin kuuluneen tunnelman.  Sessiot järjestettiin poikkeuksellisen pienessä salissa, sillä Suomessa kaikki tuntui olevan pienempää verrattuna isompien eurooppalaisten valtioiden menoon. Sitä pidettiin d'Esperancen kykyjä arvioivien mielestä erittäin otollisena, sillä pakostakin lähekkäin asetetut tuolit johtivat tarkastelijoiden läheisyyteen. Mahdollisuudet huijaukseen oli täten minimoitu. Mutta henkien kutsumiselle tyypilliseen tapaan sielut ilmestyvät vain äärimmäisessä hämärässä, ellei täydellisessä pimeydessä. Tietenkin ihmisten on luotava henkiolennoille suotuisat olosuhteen laulamalla virsiä tai muita toimiviksi todettua hengellisiä lauluja. Skeptikoiden mielestä nämä laulut sopivat meedion mahdollisten pimeässä tehtyjen liikkeiden äänien peittämiseksi.

Kuuluisin ilmiö tehtiin Suomessa tapahtuneiden seanssien aikana. Se oli meedion jalkojen dematerialisaatio. Käsillä tunnistellen huomattiin, että naisen jalat olivat kadonneet. Soveliaisuuden nimessä tunnustelua ei tehty muualta, mutta meedio ilmoitti olevansa erittäin heikossa kunnossa. Ihmisen jalkojen katoamiselle oli selkeä spiritualistinen selitys. Henkiolentojen ilmestyminen edellytti materian siirtymistä meediosta henkiolentoihin. Meedion suureksi helpotukseksi jalat ilmestyivät takaisin session aikana. Tällainen meedion ja henkien välinen linkki oli tärkeä selitys lähes kaikille yliluonnollisille ilmiöille.

Jalat katoavat tuolilla istumisen aikana. Vasta meedion jo poistuttua maasta alettiin pohtimaan saisiko nainen taivutettua jalkojaan tuolilla sellaisalla tavalla, että näyttisivät katoavan hamekankaan alla. Jälkeenpäin todettiin, että se olisi ollut mahdollista. Joten joko jalat katosivat eetteriin, tai meedio vain taivutteli itseään pimeässä ja vaatteidensa alla.

Madame d'Esperance jäikin kirjaimellisesti kiinni pari kertaa uransa aikana. Kerran joku osallistujista tarttui huoneessa liikkuvaan henkiolentoon kiinni ranteesta. Meedion piti olla sermin takana kanavoimassa näitä voimia. Mutta kädestä tartuttu olento paljastui paljaana käveleväksi meedioksi. Tätä selitettiin jälkeenpäin sillä, että tietenkin meedio muuttuu pimeässä tuonpuoleisten henkien välittäjäksi omalla kehollaan. Tapaus vei meedion pitkälle sairaslomalle toipumaan. Eli odottamaan kohun laantumista otsikoista.

Suoritettiin myös useita testejä, joilla pyrittiin selvittämään minkälaista tietoa sieltä tuonpuoleisesta saataisiin. Mm. automaatiokirjoituksella saatiin vastauksia luonnontieteilijöiden ja insinöörien esittämiin kysymyksiin. Vastaukset olivat tietenkin oikein, mutta eivät mitään uutta ja todettavalla tavalla paljastavaa. Tai täysin turhaksi osoittautuvaa höpinää. Mutta näissä testeissä psyykkisten ilmiöiden tutkijat (kaikki miehiä) huomauttivat, että selkeästi vastausten täytyi tulla jostain mysteerisestä lähteestä. Sillä eihän hyvänen aika joku NAINEN voinut tietää niin paljon teknologiasta ja luonnontieteistä. Nainen muka pystyisi lukemaan omalla ajallaan tieteellisiä tekstejä? Oli helpompaa uskoa, että oikeita vastauksia tuli tuonpuoleista.

Paljastumisen ja kiinni jäämiset eivät lopettaneet meedion uraa. Alan perinteisiin kuului vain vaihtaa nimeä ja kokeilla uudelleen jossain toisessa valtiossa. Juuri näin Esperance oli tehnytkin. Kaartinen jäljitti naisen elämää syntymäkaupunkiin asti. Alkuperäiseltä nimeltään hän oli Elizabeth Jane Puttock. Hän meni naimisiin Thomas Reedin kanssa, jolloin nimeksi tuli Elizabeth Reed. Tällä nimellä hän aloitti meedion uransa.

Ilmiöstä väiteltiin kiivaasti sanomalehtien kirjepalstoilla. Nimimerkkien takaa. Meno vaikutti olevan lähellä samaa kuin nykyisen sosiaalisen median hieman laadukkaimmilla palstoilla. Kaartinen on selannut läpi valtavan määrä vanhojen lehtien sivuja. Hän tunnistaa joitakin nimimerkkejä seansseihin osallistujiksi. 

Naisten todistusarvo oli ajan kulttuurille omaisesti aivan erilainen kuin miehillä. Istunnoissa tarkkailutehtäviä suorittanut neiti Vera Hjelt (myöhemmin kansanedustaa Hjelt) sai ylistystä usealta suunnalta. Pidettiin nimittäin poikkeuksellisena, että NAINEN teki niin yksityiskohtaisia, hyödyllisiä ja täsmällisiä muistiinpanoja. Ellei peräti silloisen paranormaalin tutkimuksen parhaita muistiinpanoja. Niitä kerättiin venäläiselle Aleksandr Aksakoville, joka oli pietarilaisen psyykkisen tutkimuksen iso nimi.

Kirja on myös oiva muistutus siitä, että maailma ei muutu. Seansseja ja henkimaailman palveluksia myyvät meediot vastapainoina toimivine antispiritualisteineen ovat jossain muodossa läsnä myös tänä vuonna. Kilpajuoksu meedioiden temppujen paljastamiseksi on jatkunut sukupolvesta toiseen. Ehkä pienenä onnenpilkahduksena uskallan varovasti sanoa, etteivät meediot ole tällä hetkellä yhtä isoja median suosikkeja kuin yli kymmenen vuotta sitten. Okkultismi ei ole ihan niin suosittua lehtien sivuilla tai viihdeohjelmissa kuin muistan sen olleen, kun vietin teinivuosiani. Ehkä muistan väärin.

Modernin maailman mentalistit ja alan viihdetaiteilijat eivät ehkä enää ole niin selkeänä vastapainona spiritistisiä istuntoja tarjoaville henkilöille. Mentalisteina tunnetut Pete Poskiparta, Jose Ahonen ja Noora Karma ovat selkeästi tämän päivän antispiritualisteja. Tosin meedioiden näkyvyyden puuttuessa heidät tunnetaan enemmän muistitekniikoistaan, ajatuksenlukunäytöksistä sekä muista hämmästyttävistä tempuistaan. Derren Brown suorittaa uskomattomia näytöksiä, jotka saavat monet helposti uskomaan, että niissä käytetään jotain yliluonnollista kykyä. 

Juuri siinä on se ratkaiseva ero meedioihin verrattuna. Toisen osapuoli kertoo aivan suoraan, ettei viihteeseen liity luonnonlakeja rikkovaa magiaa. Toinen väittää tai vihjailee yliluonnollisen tulevan paikalle.

Kirjan toinen puoli esittelee tanskalaisen taikurin, joka oli oman aikansa Derren Brown. Ainakin tietyissä Euroopan valtioissa. Faustinus Pedersenin ura kohti tunnetumpaa Faustinus Capriellon nimeä oli kiehtovaa luettavaa. Hänellä oli sopiva yhdistelmä lavakarismaa, taikurien taitoja ja älyä. Meedioiden tempuista tehtiin teatteriyleisöille sopivat versiot, jotka olivat yhtä ällistyttäviä kuin seansseihin osallistuneet olivat kuvailleet. Mutta esityksen aikana Faustinus onnistui esittelemään yleisöä viihdyttävillä tavoilla mitä oikeasti tapahtui magian takana. Jättäen sopivasti mysteeriä seuraavaan esityskertaan.Yleisöa huijataan, mutta se kuuluu esitykseen. Siksi yleisö ei pettynyt petetyksi tulemisesta.

Faustinus mainosti olevansa vain taikuri, joka sattumalta osasi tehdä samat ilmiön joita meediot olivat tehneet psyykkisten ilmiöiden tutkijoille. Suosio vei antispiritistiä myös laajoille kiertueille Suomeen useampana vuonna. Sekä luennoille puhumaan spiritismistä. Viihdealalla oli useita vastaavia esiintyjiä, mutta Faustinus oli sukupolvensa parhaimmistoa. Ainakin lehtiarvostelujen mukaan. Faustinut oli enemmänkin viihdyttäjä kuin valistaja. Toki hän tuki rahallisesti parapsykologisia tutkimusseuroja ja oli mukana huijareiden paljastamisissa.

Yhteys Suomeen pysyi kiertueiden lisäksi myös suomalaisesta  Dagmar Elisabeth Edelberg vaimosta. Joka oli yksi monista miehen suhteista.

Taikureiden ja meedioiden historia on selkeästi aihe, josta haluan lukea lisää. Suosittelen lämpimästi Marjo Kaartisen Spiritistinen istunto -kirjaa. Kiehtova yhdistelmä kadonnutta maailmaa ja samalla osoitus siitä miten vähän maailma on muuttunut.

Amiraali Nordensköldin meriseikkailut

 Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut - Raoul Johnsson

Löysin sattumalta kirjakaupasta mainiota luettavaa kaikille merisodan ja historian ystäville. Johnsson kirjoittanut  Suomessa syntyneen Otto Henrik Nordenskjöldin elämästä. Se on kuin Hornblowerin tarinoista oikeaan maailmaan siirretty ryysyistä amiraliteettiin satu 1700-luvulta. Olihan miehen suku aatelinen, mutta sieltä köyhästä päästä suuriruhtinaskunnan maaseutua.

Johnsson kuvailee merenkäyntiä ja sen taitojen oppimista elävällä tavalla. Kirjaa lukiessa sen näkee mielessään kuin televisiosarjana nuoren miehen päättäväisestä etenemisestä vastoinkäymisestä toiseen. Aina niistä jotain oppineena ja itseään parantaneena. Saariston kadettikoulusta lähtien Oton älykkyys ja tarmo tulivat esiin. Suurin jarru urankehitykselle oli ainainen pula rahasta. Ylennykset toivat paremman palkan, mutta samalla aina vaan lisää velvollisuuksia, jotka toivat entistä enemmän kuluja. Vain uransa loppupuolella ei enää tarvinnut jatkuvasti taistella niin vihollisen laivoja kuin velkakirjoja vastaan. Ja oli myös aikaa sekä varoja miettiä avioliiton satamaan purjehtimista.

Kokemusta kertyi runsaasti koko uran ajan. Amiraliteetti lähetti rauhan aikana useita nuoria upseereitaan toisten kruunujen laivastoihin oppimatkoille. Näin Ruotsin laivasto sai kipeästi tarvitsemaansa kokemusta. Ja muiden maiden laivastot saivat aina tarvittavaa pätevää väkeä laivoihinsa. Toki aina oman maan upseerien alaisuuteen. Sotatilan vallitessa eteenpäin pääsi ansioillaan, sillä vähänkään voittoa arvostavat laivastot olivat armottomia meritokratioita. Komentajan paikalle ei päästettäisi tumpeloita. Tai päästettäisiin, mutta hänen alaisuutensa laitettiin miehiä jotka osasivat korjata päällikön virheet.

Otto kiersin ensin Englannin kuninkaallisessa laivastossa. Sieltä ei kertynyt taistelukokemusta, mutta hän näki miten systemaattisen tarkasti laivaa ja kokonaista eskaaderia voitiin johtaa. Seuraavaksi hän sai pestin Ranskan laivastosta. Juuri sopivasti sodan alkaessa Englannin kruunun ja uppiniskaisen uuden siirtokunnan vapauden halujen ottaessa yhteen maailman merillä.

Mistä pääsemme aatelisiin Ruotsin kuninkaan veljeen, eli Kaarle-herttuaan. Hän ei ollut pätevimpiä merisodan taitajia. Se oli kaikkien tiedossa, joten oikeaa sotakokemusta kerännyt Nordenskjöld pääsi ansioillaan laivaston lippukapteeniksi. Hän teki suosituksia päätöksistä, joista viimeisen sanan antoi laivaston komentajana Kaarle-herttua. Herttualla oli mukanaan oma lähipiirinsä, jolla oli vuorostaan omat poliittiset tavoitteensa ja hovielämän keinottelua. Niihin kuvioihin sopi epäonnistunut Ruotsin laivastosota Venäjää vastaan. Tämä tuli parhaiten ilmi, kun Ruotsin laivasto onnistui täysin yllättämään kahtia jakautuneen Venäjän laivaston satamasta kesken tykkien siirtoa. Se olisi ollut täydellinen tilaisuus tuhota nopeasti ja helposti vastustajat, mutta herttua pähkäili päivän verran hyökkäyksen julistamista. Vastoin Nordenskjöldin suositusta aloittaa heti varman voiton haltuunotto.

Hyökkäys aloitettiin aivan liian myöhään. Venäläiset laivat olivat siirtäneet tykkinsä asemiin. Ruotsin laivat tunaroivat tykkiensä tulituksessa. Episodi oli nöyryyttävää kompurointia, joka vuorostaan johti Ruotsin merimahdin asteittaiseen alamäkeen, kun Venäjän laivasto onnistui purjehtimaan käytännössä täysin ehjänä takaisin merelle. Kustaa III:sen haaveet Pietarin nopeasta valtaamisesta upposivat syvälle raudanväriseen mereen. Miten erilainen maailmasta olisi tullut, jos Ruotsi olisi tuolloin varmistanut valta-asemansa Venäjää vastaan?

Historiasta löytyi myös pätkiä, jotka saivat minut nauramaan. Kuningas Kustaa III kun halusi sotaa Venäjää vastaan niin paljon, että hän järjesti klassisen (vai silloin modernin?) false flag iskun ihan Suomen maaperällä. Kuin suoraan salaliittoteorioista! Kuninkaalla ei ollut valtakirjaa hyökkäyssodan julistamiseen. Tarvittiin vieraan vallan hyökkäys Ruotsin kimppuun. Tukholman oopperasta roudattiin Suomeen asti kopioita venäläisten sotilaiden univormuista. Nämä puettiin Savon prikaatin suomalaisten sotilaiden päälle, jotka sitten määrättiin hyökkäämän oman raja-asemansa kimppuun. False flag tiedettiin jo sen tapahtuessa lavastetuksi. Siitä ei saatu oikeutusta sotaan. 

Suosittelen vara-amiraali Nordenskjöldin elämään tutustumista myös niille, jotka eivät ole aikaisemmin merisodankäynnistä kiinnostuneita. Johnsson osaa kirjoittaa kiinnostavasti myös kaikesta muusta elämästä, jota merimiehet elivät sotimisen ohella.

Antti Heikkilä ja Vastaamatta jättämisen jalo taito

Useampi päivä on vierähtänyt siitä, kun ortopedi Antti Heikkilä sai tietää kirjastaan löytyneistä asiavirheistä. Tyylilleen uskollisena miehenä hän ei ole reagoinut asiavirheisiin. Eikä perustellut miksi ne eivät ole virheitä, tai edes aikooko hän päivittää Lääkkeetön elämä kirjaansa vähemmän virheelliseen muotoon. Antti on kirjoittanut kaikesta muusta ja komeasti kritiikkiä kiertäen.

Tänään hän julkaisi blogissaan jonkinlaiseksi puolustuspuheeksi tarkoitetun tuotoksen: Juhani Knuuti ja Akateeminen trolliryhmä. Siinä Antti kirjoittaa muista aiheista, joten yritän kaivaa joukosta ne Lääkkeetön elämä kirjan virheisiin keskittyvät kohdat. Ensin Antti valittaa niin sensuuriyrityksistä kuin netissä tehdyistä murhauhkauksista häntä kohtaan. Aivan hirveän kamalaa. Niistä kannattaa ottaa talteen kuvankaappaukset ja ilmoittaa poliisille, Antti. Siis jos oikeasti on tehty murhauhkauksia.

"Heti kirjan ilmestyttä sain vastaani paskaryöpyn, joka ei perustunut mihinkään tosiasiaan."

Vau.

Eli aivan kaikki niistä useista kymmenistä asiavirheistä ovat pelkkää virheellisesti kirjaa luettua väärinkäsitystä. En pysty tulkitsemaan tuota Antin lausetta millään muulla tavalla. Kriitikot ovat väärässä kirjasta löydetyillä asiavirheillään. Millä perusteella ne eivät olekaan asiavirheitä? Sitä - ylläripylläripyllistys - Antti ei kerro lukijoilleen.

Sen sijaan Antti alustaa toimittajien epäluotettavuutta. Hän haluaa

"Toivo on journalisteissa, joilla on mahdollisuus muuttaa kehityksen suunta poimimalla aito tavallisesta elämästä ja netin kaaoksesta."

Antti ja minä jaamme saman toivon! Minäkin toivon lisää toimittajia, jotka perehtyvät copy&paste journalismia syvällisemmin mm. lääketeollisuuden metkuihin, tieteellisestä tutkimuksesta löytyviin huijauksiin ja penkovat taustatietoja.

Sitten Antti valittaa Ylen Spotlight ohjelmasta, joka ei esittänyt ortopedia parhaimmassa valossa. Siinä samassa hän ihmettelee miksi häneen on isketty salaliittoteorioitsijan leima. Vaikka mies itse kirjoittaa salaliittoteorioista blogissaan, kutsuen niitä salaliittoteorioiksi. Hämmästyttävää.

Monen, monen, monen, monen, monen näppäimistön näpyttelyn jälkeen. Siis monen, monen, monen näpyttelyn jälkeen. Antti vihdoinkin pääsee poseeramaan sankarillisesti kädet lantioillaan kriitikoidensa edessä. Hän melkein vastaa esitettyihin asiavirheisiin.

Kertomalla miksi ei vastaa esitettyihin asiavirheisiin. Kunhan ensin vielä uhriutuu hieman lisää.

Koko tämän ajan fb-sivuni on ollut jatkuvan hyökkäyksen kohteena, jossa viestiä lähettävät toistavat yhtä ja samaa lausetta. Ilmiselvästi kyse on organisoidusta trollihyökkäyksestä, kuten ovat sähköpostit kustantajalleni. Ryhmä majailee fb:n suljetussa ryhmässä nimeltään "Terveystyhymät", ja pääpukarina on hammaslääketieteen opiskelija Vladimir Heiskanen.

Valtsun terveysblogi osaa vastata Antin juttuihin, joten ohjaan lukijoitani Vladimirin vastauksen äärelle.

Anttin jatkaa toteamalla, että

Tuo trollitribunaali vaatii minua vastaamaan virheisiin, jotka ovat löytäneet kirjani lähdeluettelosta. En vastaa trolleille mitään vaan pudotaan [sic] suoraan roskikseen.

Noh, niitä virheitä ei ollut pelkästään lähdeluottelossa. Arvelen Antin yrittävän sysätä kritiikkiä pelkästään lähdeluottelon sisällöksi, jotta saa minimoitua vahinkoja.

Antti ei jostain pysty vastaamaan osoitettuihin asiavirheisiin kirjoitetussa muodossa. Tiedän kyllä miksi. Silloin hänen virheensä olisivat liian helposti seuraajien nähtävillä. Esittäessään nettiin kirjoitetussa tekstissä minkä tahansa väitteen Antti altistuu vastaukseen, jossa osoitetaan linkkien ja viitteiden kera miksi Antti on väärässä. Ja tuo virheen osoittaminen jää nettiin kaikkien luettavaksi.

Juuri tämän takia Antti ei reagoi blogissaan, Facebook-sivullaan tai Twitterissä kirjastaan löydettyihin asiavirheisiin. Juuri tämän takia Antti tekee melkein mitä tahansa muuta, kuin yrittäisi perustella miksi osoitetut virheet eivät olekaan virheitä.

Juuri tämän takia Antti kääntää dramaattisesti kylkeään ja tuhahtaa kriitikoiden suuntaan. Asiavirheitä osoittanut Vladimir Heiskanen julistetaan trolliksi. Näin Antti pääsee teeskentelemään, ettei Heiskaselle tarvitse vastata. Antti on valmis sanomaan mitä tahansa, kunhan ei joudu sanomaan onko kirjasta löydetyt asiavirheet asiavirheitä. Tosin minun täytyy huomauttaa, että vaikka joku olisi trolli, niin se ei tarkoita hänen olevan väärässä. Kaikkein taitavimmat ja menestyvimmät trollit käyttävät tosiasioita ja totuutta syötteinään. Se on varmasti myös yksi asia, josta Antti ei halua muistuttaa seuraajiaan.

Juuri tämän takia Antti haluaa puhua vain hänen hyväksymänsä henkilön kanssa tästä aiheesta. Mikä on kyllä ihan validi toive, sillä netti on täynnä mitä erikoisempia ja rasittavimpia ihmisiä (katsoo peiliin). Luonnollisesti hän haluaa käyttää fiksusti kallisarvoista aikaansa. Sen lisäksi Antti haluaa rajata asiavirheidensä puolustamisen pelkästään televisiossa tapahtuvaan vuoropuheluun.

Olen kyllä valmis keskustelemaan avoimesti, mutta vain suorassa TV-lähetyksessä, kenen tahansa nykymenoa puolustavan "asiantuntijan" kanssa.

ARE YOU FUCKING KI...

Jonkinlainen televisiossa tehty studiokeskustelu on se median muoto, jolla helppoheikit ovat ratsastaneet pitkään ja onnistuneesti. Niin kreationistit, salaliittoteoreetikot tai ketkä tahansa muut jotka puhuvat helposti vääriksi osoitettuja asioita kameroiden edessä. Vastaukset jäävät aivan liian helposti toivottomasti vajaiksi, kun lähetysaika on rajattu ja juontajat yleisesti vain tekevät siitä vuoropuhelua, jossa ei päästä monimutkaisten aiheiden pintaa tökkimistä syvemmälle. Sen takia formaattia suosivatkin henkilöt, jotka tietävät pomppivansa heikoilla jäillä väitteidensä kestävyyden kannalta.

Tietenkin Antti menee ampumaan itseään vertauskuvalliseen jalkaansa, kun yllättäen väittääkin kritiikin tulevan jostain muualta kuin nettitrolleilta. Ehkä hän ei huomaa ristiriitaista sanomaansa. Ehkä hän ei välitä ristiriidasta, kunhan seuraajat eivät huomaa ristiriitaa.

Kaksi päivää kirjani ilmestymisen jälkeen Vladimir Heiskanen julkaisi nettisivullaan virhelistan, jotka hän oli itse löytänyt lukiessaan kirjani. Tosiasiassa lista oli peräisin jostakin yliopistosta, joka tämän hetken käsitykseni mukaan on Turun yliopisto.

Hetkinen! Antti sanoo kirjansa virheiden osoittaneiden olevan ihan akateemisesti pätevää väkeä ihan oikeasta yliopistosta! Silloinhan pitäisi tarttua virheiden oikomiseen kaikin voimin ja äärimmäisen suurella tarkkuudella. Eli juuri sillä tavalla mitä Antti ei ole toistaiseksi suostunut tekemään.

Listasta voin myös päätellä, että kysymyksessä oli todennäköisesti opiskelijat, koska he itse olivat tehneet virheitä listaa laatiessaan.

Noniin! VIHDOINKIN! Varmasti Antti seuraavaksi osoittaa ylivoimaisuutensa ja kriitikoiden naurettavat virhe---

Ei tietenkään. Sen sijaan hän väittää kirjasta löytyneiden asiavirheiden olevan pelkästään epäolennaisuuksia. Tärkeämpää olisi keskittyä kirjan pääsanomaan eikä sen virheisin. Antti ei paljasta minkälaisia virheitä listalla muka tehtiin noiden tuntemattoman yliopiston nimettömien opiskelijoiden toimesta. Aivan kuin...

Ei.

Eihän Antti nyt vaan mennyt valehtelemaan?

Tekisikö Antti sellaista?

Valehtelisi internetissä?

Se on täysin mahdollista.


Ironiamittarit vinkuvat vaarallisille tasoille, kun Anttin alkaa kertomaan skeptikoista.

Astroturfingiin kuuluu, että kohde mustamaalataan käyttämällä termejä kuten puoskari, salaliittoteoreetikko, pseudoajattelija jne. ja hyökätään asianesittäjän persoonaa kohtaan sen sijaan, että puhuttaisiin asian sisällöstä. Systeemiin kuuluvat myös "skeptikot", jotka kohdistavat kaiken kritiikin asian esittäjää kohtaan esitetyn asian sijaan.

Koko kohu vain paisuu joka ikinen kerta, kun Antti ei suostu puhumaan esitetystä kritiikistä. Antti kutsuu kriitikoitaan "trolleiksi" ja mustamaalaa heitä lääketeollisuuden palkkasotilaiksi, eikä suostu keskustelemaan niistä kirjastaan löytyneistä virheistä. Aivan kuin asian sisältö ei kelpaisi hänelle.

Hmmmm.

Lopussa Antti paljastaa suuren aseen, jolla hän teloittaa loputkin uskottavuuden kriitikoiden sanomisista. Kyseessä se joukkotuhoase, jolla relevantille asialle allergiset ihmiset pyrkivät ohjaamaan keskustelun aiheesta keskustelevien motiivien suuntaan.

On nimittäin paljastunut, eli ihan avoimesti sanomalehdessä uutisoitu, että Turun yliopisto on aloittanut yhteistyön Roche lääkeyhtiön kanssa. Ja se tarkoittaa tietyille piireille automaattisesti tieteen luotettavuuden tuhoa Turussa. Ja siinä samalla se tarkoittaa, että Antin kirjaa kritisoineet Juhani Knuuti ja Vladimir Heiskanen sekä Olli Haataja ovat läpeensä korruptoituneita, koska Rochen rahat. Jotenkin. Antti sanoo tuon yhteistyösopimuksen selittävän Knuutin "raivoa" Anttia kohtaan.

Miten Roche muka vaikutti Knuutiin? Ei Antin tarvitse perustella vihjailujaan. Eikä pystyisikään. Riittää, että Antin seuraajat uskovat Anttia.

Jäämme vieläkin odottamaan millä vuosikymmenellä Lääkketön elämä kirjan kirjoittaja uskaltaa keskustella kirjaan päätyneistä asiavirheistä.