Kielletyt leikit - Tanssin kieltämisen historia Suomessa

Kotimaamme moraalinen selkäranka on ollut useiden kiropraktikkojen taivuteltavana. Meitä edeltävien sukupolvien käsitykset siveettömyydestä ovat varmasti hurjan erilaisia verrattuna nykyiseen menoon. Mutta kuinka paljon?

Mainion katsauksen historiaan saa Kielletyt leikit - Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948 kirjasta. Suomen historian dosentti Marko Tikka ja historiantutkija Seija-Leena Nevala ovat kirjoittaneen kotimaisen tanssikiellon vaiheista. Tällä vuosituhannella luettuna silloinen moraalipaniikki vaikuttaa kuin oudosta vaihtoehtotodellisuudesta poimitulta. Kielletyt leikit käy läpi sen mistä tämä tanssahtelun vastustaminen kumpusi, miten se vahvistui ja miten siitä lopulta päästiin eroon.

Nykyaikana ei ehkä pystytä hahmottamaan miten suurella tarmolla silloin vastustettiin tanssimista. Ilmiö voi olla monelle tuttu pelkästään Footloose elokuvasta.  Harvempi muistaa tai tietää, että täällä Suomessa tanssi kiellettiin ihan lailla joulukuussa 1939. Ei sopinut ilotella julkisesti samalla kun rintamalta tuli sankarivainajia haudattavaksi. Tätä kieltoa oli helppo perustella, sillä taustalla oli laajempi kulttuurillinen tanssivastaisuus. 

Kaikkien suurinta vastustusta sai tietty tanssimisen muoto, jota tapahtui eniten maaseudulla. Poikaporukka kiersi kylää kysellen lupaa järjestää nurkkatansseille jossain ladossa tai tuvassa. Kun lupa saatiin, niin porukka hajaantui. Piti etsiä pelimanni säestämään rytmiä. Loput kävivät pyytämässä tyttöjä tansseihin. Siihen piti saada äitien suostumus, jota ei millään myönnetty ekalla kerralla. Täytyi kovaan ääneen voivotella nuorison nykymenoa, mutta sen jälkeen tytöt saivat lähteä.

Juuri tällaiset nurkkatanssit olivat ne pahin ja syntisin illanvieton muoto. Tanssimista suvaittiin, jos tapahtui sukujuhlissa ja sille sopivien juhlapäivien aikana. Nurkkatansseja voitiin pitää keskellä viikkoa! Tai sunnuntaina pyhäpäivänä! Tämä takasi sitkeän ja kovaäänisen paheksunnan liperikaulusten suunnalta.

Aihetta käsiteltiin kirkolliskokouksissa asti. Useampi pappi vastusti jyrkästi tanssia. Tanhua ja polkkaa poljettiin jopa pyhäpäivinä. Sielunhoito oli jäänyt täysin unholaan nuorison kiinnostuskohteina. Nuorisoseurojen tarjoamat sivistävät luennot ja harrastustoiminta jäivät toiseksi tanssin houkutuksille. Siksi seurojen toimintalistalla olikin, kaiken muun aktiviteetin jälkeen, tanssia. Se oli paras keino saada nuoret mukaan toimintaan. Tätä realiteettia voivoteltiin usein nuorisoseurojen johtajien kirjoituksissa. Pelkkä siveellisen elämän parhaita puolia kehuva puhe kun ei saanut saleja täyteen.

Työväki osasi käyttää tanssia värväämisessä. He olivat se taho, joka uskalsi avoimesti puhua tälleisten rientojen puolesta. Työväentaloilla järjestettiin iltamia joihin sisältyi takuuvarmasti tanssimista. Se sai nuoret mukaan menoihin. Sisällisodan aikana tanssiminen oli entistä pahempaa. Veljessodan kamaluuksien seassa ei sopinut nauttia elämästä. Sodan jälkeen työväen kanta tanssin hyväksymisestä muuttui. Häviäjien oli pakko tuomita maallistumiseksi leimattu hauskanpito. Samoin kansakunna jakautumisen pääteltiin tapahtuneen moraalisen rappion seurauksena. Siihen oli pakko olla osallisina, mikäs muukaan, tanssiminen.

Kieltolain aikakaudella syntinen meno vain yltyi. Tanssikapakoiden suosio kasvoi. Kaupunkien sivukaduille ilmestyi nuoria houkuttelevia liiketiloja. Siellä miehet ja naiset olivat entistä sopimattomammin yhdessä. Naisten sukupuolimoraalin valvonta oli käymässä mahdottomaksi. Uudet tanssityylit olivat myös järkyttävän rumia ja laahustavia verrattuna perinteisiin. Se todisti nuorison veltosta kunnosta.

Julkinen valitus musiikkien viettelevästä voimasta oli useiden lehtien palstoilla. 

"Kahvilaelämä kyllä tuottaa sellaista turmiota, mitä täällä maanviljelilä Luoma-aho mainitsi, mutta vielä paljon suurempaa tuhoa tuottavat tanssikapakat. Niistä kuuluva remu ja soitto viekoittelevat nuorisoa näihin kapakoihin. Sitte ne ovat alkuna huonolle elämälle. Tämmöiset tanssipaikat olisi tykkänään kiellettävä."

Näin kirjoitti kirkolliskokouksessa kansakouluntarkastaja Jaakko Laurila vuonna 1933. Samanlaisia lausuntoja riitti monelta sivistystyötä tekeviltä tahoilta edeltäviltä vuosikymmeniltä. Näitä lainauksia lukiessani minun oli pakko nauraa. Kunnes muistin millaisella puheilla minun aikakaudellani on vastustettu tiettyjä sarjakuvia, väkivaltaisia televisio-ohjelmia, roolipelejä, videopelejä, internettiä. Puritaanien määrä on vakio yhteiskunnassamme. Heidän kohteensa vain vaihtuu.

Kiertääkö moraalin kiertokulku jossain takaisin kuorolaulun ja torvisoiton pariin? Saammeko silloin kauhistella nuorison pakkomiellettä puhaltaa torviin eroottisella tavalla?