Talvisodan henki

 Olipa kerra Moskova. Moskovasta käsin esitettiin hurjia vaatimuksia ja naapurivaltion aluiden valtaamista. Ei kun siis, liittämistä Venäjään. Sitä varten kasattiin hurja sotajoukko, jonka suunniteltiin valtaavan kiristyksen kohteena oleva naapurimaa vain muutamassa viikossa. Olihan kyseinen maa kahtiajakautunut ja halukas liittymään Moskovan vallan alaisuuteen. Mutta voih! Hyökkäyksen alettua selvisikin, että vastassa oli puolustajia jotka eivät helpolla antaudu. Koko maailma näytti olevan pienemmän altavastaajan puolella. Moskovan toimet tuomittiin kansainvälisesti. 

Nämä sanat vaikuttavat kovin tutuilta niin historian kuin nykypäivän menossa. 

Aivan kuin historia toistelisi samaa filmirullaa. Suomen kokema talvisota ja Ukrainan kokeman invaasion alkusoinnut ovat lähes samasta käsikirjoituksesta poimittuja. Päätin lukaista läpi Ahto Sammon kirjoittaman Talvisodan henki, mielialoja Suomessa talvella 1939-1940 kirjan vuodelta 1989. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisu kertoo miten suomalaiset ja muu maailma kommentoivat Neuvostoliiton ja pienen naapurinsa välistä sotaa.

Materiaalia on poimittu sanoma- ja puoluelehdistä sekä Maan Turvan tarkkailuraportteja. Näillä seurattiin miten kansalaiset puhuivat ja purkivat tuntojaan sotatilanteesta, hallituksen toimista ja omasta taistelutahdostaan. Se kuuluisa talvisodan henki kun ei ollut mikään itsestäänselvyys ennen talvisotaa. Maassa oli vielä sosiaalidemokraatteja ja kommunisteja, joiden sympatiat neuvostovaltojen aatteille olivat hyvin tiedoissa. Varsinaisen hyökkäyksen alettua vain pesunkestävät kommunistit jäivät toiveikkaina odottamaan Neuvostoliiton voittoa, jotta Suomi vapautettaisiin työlaisten paratiisiksi. Sosiaalidemokraattien piirissä hyökkäys koettiin petokseksi, koska se oli täysin ristiriidassa sen sanoman kanssa jota he olivat itse levittäneet Suomessa. 

 Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri Arvo Tuominen sentään kirjoitti:

"Oli kyse kauhistuttavasta rikoksesta, jossa en voi olla mukana. Olimme suurille työläisjoikoille selittäneet, että Neuvostoliiton erottaa imperialistisista valloista juuri se, ettei se tee kansasta eikä maailman työväenluokan selän takana salaisia sopimuksia tai sotaliittoja, sen diplomatia on julkista, eikä koskaan hyökkää toisen valtion kimppuun, sen politiikka on rauhan politiikkaa, joka tuomitsee sodan hirvittävänä rikoksena. Kuinka nyt voisimme olla mukana tässä rikollisessa toiminnassa, kuinka voisimme katsoa työläisiä silmiin tuntematta itseämme roistoiksi, koska olemme päinvaista opettaneet."

Samat teemat toistuvat myös nykyään, kun Venäjän kannattajat täällä Suomessa väittävät ihan vakavalla naamalla Venäjän olevan anti-imperialistinen voima. Tällainen anti-imperialistinen sanoma onkin aina ollut suosittua imperialistien propagandassa.

Petosta oli palopuheissa myös poliittisen spektrin toisella laidalla. Saksan ja Neuvostoliiton tekemä Molotov-Ribbentrop sopimus ei ollut vielä muiden tiedossa, mutta sen seuraukset olivat kaikkien nähtävissä. Puola oli selkeästi jaettu kahtia Aatun ja Stalinin yhteisymmärryksessä. Baltian maat miehitettiin Puna-armeijalla ilman Saksan vastalauseita. Saksa veti virkailijoidaan pois Suomesta juuri ennen talvisotaa, kun Stalin aloitti kiristystoimet aluevaatimuksillaan. Suomalaiset tiesivät, että Saksa oli jollakin tapaa sopinut jättävänsä Suomen Neuvostoliiton tarjottimelle. Tämä petos oli karvasta nieltävää Isänmaalliselle kansanliikkeelle, joka kovimpana antikommunistisena voimana (Suur-Suomi haaveidensa ohella) oli puhunut Saksan auttavan tällaisissa teoissa. Mutta eipäs auttanut.

Suomen armeijan tilanne oli kaikkea muuta kuin loistava. Kalusto oli vanhaa. Sitä oli liian vähän. Leningradin armeijapiirillä modernimpaa ja voimakkaampaa kalustoa ilma- ja panssarivoimissaan. Suomi olisi alimitoitettu kaikilla osa-alueilla vastustajaansa verrattuna. Mannerheimin ja muiden kenraalien kirjoitukset ja yksityisiksi tarkoitetut puheet tekivät tilanteen selväksi. Suomen puolustusvoimat eivät välttämättä kestäisi kovin pitkään.

Sotapropagandassaan Neuvostoliitto ei millään hallinnut tehokkaan sanoman muokkaamista. Suomalaisille kerrottiin itärajan suunnalta radio-ohjelmissa, etteivät Neuvostoliiton pommittajat pommita siviilikohteita. Mikä oli aikamoinen yllätys kaikille niille kaupungeille, joita Neuvostoliiton pommittajat pommittivat. Tällainen valehtelu aiheutti katkeruutta ja vihaa niille, jotka olivat juuri haudanneet pommituksissa kuolleita läheisiään. Siksi Neuvostoliiton propagandalta putosi heti kättelyssä uskottavuus. Kun he hehkuttivat vallanneensa Suursaaret ja löytäneensä sieltä karmeita todisteita suomalaisten sotilaiden raakuuksista saaren asukkaita kohtaan, niin ohjelman kuulijat saivat rempsakkaat naurut. Saaret oli ihan julkisesti evakuoitu jo lokakuussa. Neuvostojoukkojen julistama urhoollinen taistelu Suursaaren vapauttamiseksi oli myös komediaa suomalaisten torppien parissa, sillä saarta ei oltu ollenkaan puolustettu. Sääliksi kävi enemmän niitä lokkia ja jäniksiä, jotka olivat joutuneet maihinnousua edeltävien pommitusten kohteiksi. Näitä lukemattomia räikeän selkeitä valheita suomalainen vastapropaganda hyödynsi hanakasti.

Rohkenen väittää, että samanlainen propagandasota on käynnissä Ukrainan ja Venäjän välillä.

Tiedonvälityksessä Suomen hallituksella oli opeteltavaa. Operatiivisten periaatteiden takia ei aluksi annettu mitään tiedotusta rintamatilanteesta. Tämä jätti pelikentän täysin neuvostopropagandan pelattavaksi. Kansalaiset kuuntelivat mieluummin edes "ryssän ratioo" kuin hiljaisuutta. Moskovan tiedonannot sodan tilanteesta olivat tietenkin täysin ylimitoitettuja Puna-armeijan saavutuksista. Varsinkin kerrottiin tilanteen olevan niin kamala puolustajien joukoille, ettei Suomi siksi uskalla kertoa tilanteesta kansalaisilleen. Tiedotuksen puuttellisuus aiheutti levottomuutta. Oliko tässä hävitty jo ensimmäisen viikon aikana? Siksi aloitettiin tilannekatsausten antaminen. Niissä ei tarvinnut mennä yksityiskohtiin. Riitti kun vain kerrottiin rintaman kestävän. Joulukuun 10. päivä Maan Turvan raporteissa vihdoinkin huomattiin kansalaisten rohkeuden palanneen, kun päämajan tiedotukset olivat säännöllisiä.

Diplomaattinen venkoilu näyttää kovin tutulta myös menneisyyden ja nykypäivän välillä. Kansainliiton kokouksessa Genevessä Neuvostoliitto kieltäytyi osallistumista talvisotaa käsittelevään tilaisuuteen, sillä Neuvostoliitto ei kuulemma edes ollut missään sodassa Suomen kanssa. Olihan Stalinilla paras mahdollinen suhde Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan Terijoella, joten Kansainliiton tuomitsevat puheet olivat täysin turhia. Tämä johti Neuvostoliiton potkimiseen pois liitosta. Kansainvälisellä rintamalla Suomella oli selkeä kannatus. Se ei vain tahtonut muodostua konkreettisesti aseina ja varusteina. Kansalaisten puheissa pitkin sotaa tiedostettiin, että käytännössä Suomi taisteli yksin. 

Puna-armeijan paraatimarssit ennen hyökkäystä olivat olleet myös suomalaisten nähtävissä. Valtavan armeijan suorituskykyä pelättiin ihan syystä. Mutta sen todellinen kyky suorittaa isoja operaatioita osoittautui lumoukseksi. Illuusio murtui ensimmäisten viikkojen aikana. Aloituksessa käytetyt tykistöasemat eivät edenneet syvemmälle. Vaikka kaikki Pietarin sairaalat olivat täyttyneet haavoittuneista sotilaista. Neuvostoliiton hyökkäyssota ei ollut sellainen tuho kuin Suomi oli pahimmissa peloissaan olettanut. Siksi joulukuun puolivälissä lehdistössä keskusteltiin romahtaisiko punakone, jos Suomi jaksaisi tarpeeksi sinnikkäästi panna hanttiin. Pieni toivon kipinä siinsi horisontissa. Eihän tällainen järjettömyys voisi jatkua pitkään.

Suomen epäonneksi venäläiset saivat rivinsä kuntoon huonon aloituksensa jälkeen.

 Talvisodan loppupuolella viha Saksaa kohtaan nousi. Englannin ja Ranskan julkinen puhe joukkojen lähettämisestä Skandinaviaan tuomittiin Kolmannessa valtakunnassa. Mikä Suomen näkökulmasta oli Suomeen tuotavan avun kieltämistä. Saksalaisissa lehdissä kirjoitettiin Suomeen vietävän aseavun vain "laajentavan sotaa" katalana vehkeilynä. Kaikki aikaisemmin myönteisesti Saksaan suhtautuvat sanomalehdet kirjoittivat nyt kaikkea muuta kuin mairittelevaa sanomaa Aatun maasta.

Toinen selkeä muutos tapahtui Yhdysvaltoja kohtaan. Paljastui, että Venäjän maaperälle saapui aseapua Setä Samulin tehtaista. Aseapua oli myyty 33 miljoonan dollarin arvosta Neuvostoliitolle. Suomeen Amerikasta oli saapunut vapaaehtoisten lahjoittamia roposia. Katkeroituminen vieraiden valtioiden puutteelliseen apuun, vaikka ensin oli julistettu Suomen olevan oikeudellisuuden puolella suurta vääryyttä vastaan, oli ymmärrettävää. Suomi ymmärsi, että tästä oli selviydyttävä yksin. Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven -mentaliteetti vain vahvistui kansakunnanssa.

Suomalaisten keskustelu siirtoväen kohtelusta muuttui hurjaksi. Siirtoväen huollon keskuksen johtajana toiminut sisäministeri Urho Kekkonen luki läpi kaikki ne valitukset joita Karjalasta saapuneet kirjoittivat. Hän joutui ärähtämään ja puhui häpeävänsä sitä millaista kohtelua suomalaiset tekivät toisiaan kohtaan kriisin keskellä. Mitä varakkaampi tupa sitä enemmän siellä karsastettiin siirtoväkeä. Isot kartanot pidettiin mieluummin tyhjinä kuin uusien tulokkaiden asuttamina. Vähissä oloissa elävät ottivat siirtoväen paremmin vastaan. Karjalasta saapui myös oksia sukupuustani, kun äitini kantoivat sen mitä jaksoivat tullessaan Suojärveltä Hämeeseen.

Talvisodan henki kirjaa lukiessa tulee välttämättä verrattua entisiä tapahtumia nykyisyyteen. Vertaukset Ukrainan puolustussotaan tulevat pakostamin mieleen. Jatkosotaan liittyva samanlainen kirja täytyy metsästää jostain seuraavaksi lukuelämyksekseni.