Kauan kauan sitten muinaisessa menneisyydessä minä olin lapsi. Eräänä syksynä 1990-luvun epämääräisinä vuosina isäni lähti lomamatkalle Peruun Etelä-Amerikkaan. Pääsin mukaan viikon pituiselle reissulle. Pienenä poikana se olikin jännä ulkomaanmatka. Isä kertoi ostavansa jalokiviä. Enkä minä saisi kertoa siitä kenellekkään, koska kivet olivat kirottuja. Mahdollisesti laittomia, mutta juuri sopivan hintaisia kotimaiselle korumarkkinoinnille toisessa maassa. En vielä silloin välittänyt niin paljoa siitä millaisia bisneksiä isäni teki. Kaikki kaupankäyntiin osallistuneet ovat olleet kuolleita jo useita vuosia, joten oletan kaikkien potentiaalisten rikosten vanhentuneen.
Iltaisin hotellihuoneessa telkusta ei tullut kunnollista viihdettä, kunnes keskiyön aikoihin ruudulle tuli Perun televisioon hankittu uusi brittiläinen kauhusarja: Garth Marenghi's Darkplace. Pääsin nauttimaan harvinaista herkkua. Tohtori (lääketieteen ja mystisten taiteiden) Rick Dagless (jota Marenghi itse näyttelee) kamppailee niin pimeyden voimia kuin ihmiskunnan ennakkoluuloja ja huonolaatuisia paristoja vastaan. Jokaisena iltana uusin karmaiseva ja hyytävä kertomus yliluonnollisista kauhuista Darkplace sairaalan käytävillä aiheutti minulle useita painajaisia.
Garth Marenghi lukee kirjaansa kameran edessä
En kerinnyt katsomaan yhdessä viikossa koko kautta, mutta oletin sarjan tulevan myöhemmin myös Suomen eetteristä. Olin väärässä. Televisiosarjaa ei koskaan otettu esityslistalle muualla kuin Perussa. Britanniassa sarjaa ei suostuttu ottamaan ohjelmistoon. Tämä tuli täytenä yllätyksenä sarjan tuottajalle Dean Learnerille, joka ei aloittelevana tuottajana tiennyt, että ensin pitäisi varmistaa onko sarjalla tilausta vai ei. Sarjan 50 jaksoa kuvattiin Learnerin autotallissa. Muutama takaa-ajo ja hautausmaakohtaus kuvattiin lähimetsässä. Mahdollisimman halpa tuotantojälki näkyi selkeästi. Lapsena on vielä osannut nähdä sarjan puutteita, koska käsikirjoitus oli niin mainio. Samaa tasoa oli 70- ja 80-luvun Dr Who jaksoissa. Tarkkaavaisimmat katsojavat voivat bongata pieniä jatkuvuusvirheitä. Tärkeintä oli kuitenkin tarinan sielu. Marenghin kirjoittamana enemmänkin sieluja syövät demonit. Hän on aivan ansaitusti tunnettu kirjailijana, unikutojana, visionäärinä, plus näyttelijänä.
Perusta Suomeen palattuani halusin lisää tuota erityislaatuista kauhua. Valitettavasti Marenghin runsas kirjallinen tuotanto ei päätynyt kaukaisen Suomen divareihin asti vielä 1980-luvun loppupuolella tai 1990-aikana. Brain Jerk, Beyond the Valley of the Screams, CRAB!!, Ooze 2: Squit Rising, Hellbent, Hellbenders tai Hellbenders II: The Boys are Back pokkareita ei löytynyt mistään. Ei edes miehen uran aloittaneen Slicer kirjasarjan osia. Eikä niitä pystynyt tilaamaan Tukholmaa pohjoisemmaksi ennen internetin yleistymistä. Jouduin jättämään Marenghin nerokkuuden pois lukulistaltani. Tyydyin Stephen Kingin ja Dean Koontzin pläräämiseen. Niilläkin pärjäsi paremman puutteessa.
Teini-ikään päästyäni olin jo unohtanut Marenghin. Kunnes tänä vuonna Youtuben syövereistä syöksyi kimppuuni kaikki jäljelle jääneet kuusi jaksoa. Loput jaksoista päätyivät tuottaja Learnerin toimesta Thames-joen aaltoihin, kun hänen asuntoonsa tehtiin poliisiratsia. Yksityiskohdat ratsian syystä vaihtelevat, mutta Learner on vieläkin vankilassa. Eikä Marenghi suostu kommentoimaan tapausta. Kuusi jaksoa on katseltavissa restauroituina ja tuoreiden kommentaarien kera.
Pitkään kaipaamani lukuelämysten jatkuminen kauhun parissa pääsi jatkumaan, kun Garth Marenghin uusimmat kirjat ilmestyivät verkkokauppoihin. Youtuben tuoma huomio vanhan sarjan suuntaan oli selkeästi herättänyt kustantajat horroksestaan. Koronapandemian aikana Marenghi kirjoitti TerrorTome kirjansa. Hän ei edes huomannut pandemiaa, koska oli niin keskittynyt kirjoituskoneeseensa. Tilasin TerrorTomen sekä sen jatko-osan Incarcerat teoksen. Ne ovat henkistä valmistautumista pian julkaistavaan Bursted Earth kirjaan, joka on trilogian manifestoituminen.
Selviydyin hengissä TerrorTomen lukemisesta. Vain rimaa hipoen. Marenghi ammentaa varmasti useita omasta elämästään ja kuoleman kautta opituista kokemuksistaan. Kirjassa kauhukirjailija Nick Steenin menestys ei näytä rajoittuvan mihinkään. Hänen pitkään metsästämänsä tarunhohtoinen antiikkinen kiinalainen kirjoituskone ilmestyy kuin taikaiskusta kotikylän antiikkikaupan ikkunaan. Lukijan suureksi yllätykseksi kirjoituskone ei olekaan tavallinen taikavoimilla varustettu kirjoituskone, vaan muinaisen Typeface demonin riivaama esine. Pian Nick Steen joutui tuotteliaisuuden kirouksella ihmisiä tuhoavan paranormaalin voiman pyörteisiin. Demonin kanssa kamppailu - ja psykoseksuaalinen kidutusseksi kirjoituskoneen kanssa - on hurjaa selattavaa. Marenghi ei kuitenkaan kaihda edes aivan liian yksityiskohtaisia kidutuskuvauksia. Kustantaja on selkeästi tapellut kirjailijan (Marenghin, ei Steenin) kanssa, sillä kolme kohtausta on siiretty piiloon kirjan loppuun liitteinä.
TerrorTome sisältää kolme novellia. Type-face luo pohjan tapahtumille, kun demoni repii Steenin synkät ajatukset kaikista kauhutarinoistaan oikeiksi olennoiksi todelliseen maailmaan.
The Bride of Bone kertoo hullusta osteonekroosia hoitavasta lääkäristä, joka keksii tavan herättää kuolleet luut henkiin. Steenin on estettävä hänen luuranko-armeijallaan suoritettavat maailmanvalloitussuunnitelmat. Samalla kamppaillen muita mielensä luomia vaaroja vastaan. Kuten jättimäisiksi kasvaneet tikkuhyönteiset (Phasmatodea), jotka kasvissyöjinä eivät ole suora vaara ihmisille mutta näyttävät inhottavilta. Luonnollisesti Steen on tarinan suurin sankari, vaikka hullua lääkäriä metsästävä terapeutti on kirjoitettu oikeutetun kostotarinan tähtenä. Tämä tehdään selväksi, kun terapeutti antaa revolverinsa Steenille. Ja Marenghi toistuvasti huomauttaa tekstissään. Haasteita voittava kirjailija on hyvin harvoin kauhukirjallisuudessa tavattu karakteeri.
Finaalina on The Dark Fractions. Kauhukirjallisuudesta tuttu teema pahasta kaksoisolennosta saa entistä painostavamman sävyn, kun Steen toteaa joutuneensa pahan kaksoisolentonsa pahan kaksoisolennon vainoamaksi. Kolmoisolennnon ilkeys koskettaa syvältä, sillä kukapa meistä ei haluasi kuulla hotellin vastaanoton saavat yksityiskohtaisia puheluja kaikista pahoista tavoistasi ja henkilökunta alkaa katsomaan sinua vilkuillen. Lopulta Steenin on tehtävä sydäntäriipaiseva valinta. Joko tuhottava toistaiseksi suurin teoksensa kirjoineen päivineen, sitten edellisen toistaiseksi suurimman teoksensa, tai yritettävä lahjoa kaksois- ja kolmoisolentojaan jakamaan asuntonsa tasapuolisesti. Tarina sisältää myös hurjia takaa-ajokohtauksia Honda Civic autolla. Nipottava lukija voisi valittaa Marenghin tavasta siirtää hahmojaan pakotettuina kohti tarinan vaatimia tilanteita, mutta itsen koin psyykkisillä voimilla varustetun Bruford merilehmän olevan luonteva tapa edistää tarinaa. Kaikki eivät ymmärrä Marenghin nerokkuutta.
Joudun pitämään taukoa pelottavasta materiaalista, jotta uskallan syöksyä Incarceratin sivujen sisälle. Saako Nick Steen vihdoinkin kahlittua, tuhottua tai kesytettyä mielensä syövereistä ilmestyneet kirjaimelliset kirjallisuuden demonit? Ei saa, sillä siitä seuraa vielä kolmas osa. Jonka aion myös lukea. Jos elän sinne asti.
No comments:
Post a Comment