Mad in America

Mad in America: Bad Science, Bad Medicine, and the Enduring Mistreatment of the Mentally Ill

Kirjoittanut Robert Whitaker.

They called me mad, and I called them mad, and damn them, they outvoted me.

- Nathaniel Lee

Paha lääketeollisuus saa jatkoa kirja-arvostelun muodossa. Whitaker kirjoittaa lääketieteen karmeimmista synnyistä, eli mielenterveyspotilaiden muuttamisesta olennoiksi joilla ei ole potilaan statusta, ihmisoikeuksia ja koekaniineiksi joutumista tahtomattaan. Lääketeollisuuden kepulikonstit pillereiden tutkimisesta ovat tuttuja aikaisemmista osista, mutta Whitakerin esittämät tapaukset vetävät jopa minun kaltaisen kyynikon kylmäksi. Ja vieläpä yllättävän tuoreina tapauksina.

Tietenkin aihe on erittäin monipuolinen ja Whitakerin kirjassa asiat levitellään kriittisellä tavalla. Aivan lopussa on lyhyt maininta Suomessa suoritetuista antipsykoottisten lääkkeiden vertailuista. Whitakerin perussanoma on näyttöön perustuvan lääketieteen käyttö psykiatristen hoitojen arvioimisessa. Kun tiedettä on tehty huonosti ovat seuraukset olleet kauheat. Lääkkeiden sivuoireiden yleisyyttä ja vaikutuksia on vähätelty akateemisella tasolla.

 Psykiatrien maineen suureksi helpotukseksi laitoksissa ei enää revitä hulluuden parannuskeinona potilaan/vangin hampaita irti, vuodateta verta, pyöritetä pyörryksiin telineissä, upoteta jääveteen, aivoja paahdeta sähköshokeilla, tai noh, jotakin tapahtuu vieläkin. Modernin lääketieteen nimessä mielenterveyttä tasataan kemiallisesti. Nykyisiä pillereitä edelsivät erittäin mielenkiintoiset kemialliset yhdistelmät, joiden käyttöä perusteltiin (nykyään) kulmakarvoja kohottavalla logiikalla. Mukana on myös puhtaasti huijauksina suoritetut lääketieteelliset kokeet, niitä varten pystytetyissä tutkintalaitoksissa. Onhan mielialalääkkeiden myymisessä liikkeellä vuosittain kymmenien miljardien dollarien mahti. Sekaan mahtuu monenlaista yrittäjää.

Mielenterveyteen on suhtauduttu eri tavalla eri aikakausina. Mad in American tarina alkaa 1790-luvun Pennsylvaniasta. Kveekarit päättivät hoitaa pienen yhteisönsä epävakaita yksilöitä. Siinä missä vanhan mantereen hoitokeinot olivat käytännössä mielenterveyspotilaiden kiduttamista, päättivät kveekarit kohdella potilaita potilaina, joihin suhtauduttiin rationaalisina ihmisinä. Tällainen humanitäärinen hoitomuoto näytti antavan ihmisille oikean mahdollisuuden toipua mielen ongelmista huomattavasti useammin kuin tyrmään lukittujen potilaiden. Kartanotilalla oleskelu, runoillat ja mahdollisuus sivistää itseään rauhassa yleistyivät siirtokunnassa.

Yleistymisen myötä ja Ranskan vallankumouksen tunnelmissa Euroopassa kokeiltiin varovasti tätä hellempää hoitomuotoa hulluille. Jotkut lääkärit uskalsivat jopa päätellä, että laitoksissa riehuvat, huutavat ja väkivaltaiset ihmiset olivatkin reagoimassa heihin kohdistettuun väkivaltaan, alistamiseen ja kurittamiseen. Traitement morale alkoi tuottaa tuloksia. Laitoksissa ei enää riehuttu entiseen tahtiin. Jotkut potilaat alkoivat jälleen keskustella lääkärien kanssa. Jotkut pääsivät kotiin. 1800-luvun alkupuoliskolla alettiin arvelemaan yleisemmin, ettei mielisairauden alkuperä ole aina välttämättä "aivojen orgaaninen vamma."

Kveekarien hoitokodissa tulokset olivat erittäin lupaavia. Ensimmäisen 15 vuoden aikana n. 70 prosenttia ihmisistä eli kaikin puolin terveen elämää kotonaan. Krooniset tapaukset muuttuivat parempaan suuntaan. 1817 avattiin ensimmäinen kveekarien johtama hoitolaitos. Yksityisesti rahoitetut laitokset yleistyivät nopeasti. Hoitotulosten ansiosta julkiset hoitolaitokset muuttivat käytäntöjään. 1830 - 1840 luvuilla Uudella mantereella oli kuusitoista hoitolaitosta, jotka käsittelivät potilaitaan potilaina, ei herran pelkoa tarvitsevina puoli-ihmisinä. Hoitomuoto oli selkeästi hahmoteltavissa. Laitoksen täytyi olla pieni. 250 potilasta oli yläraja. Sijainti maaseudulla, kauniin puutarhan ympäröimänä. Rakennuksen arkitehtuurin esteettisyyden pitäisi miellyttää silmää. Hoitajat ja johtajat olivat vakaita, ymmärtäväisiä, kärsivällisiä ihmisiä.

1850-luvulla uskallettiin ajatella, että useimmat mielisairaudet olivat helpommin hoidettavissa kuin reumatisti tai muut vastaavat taudit. Humanitäärinen hoitomuoto joutui kuitenkin menestyksensä uhriksi.

Lääkärit olivat häviämässä arvostuksessaan kveekareille. Lobbauksella lääkärien liitto varmisti, että uusien hoitolaitosten johtokuntaan kuuluisi aina vähintään yksi lääkäri. Seuraavaksi vaadittiin terveydenhuoltolakia, joka määräisi mielenterveyslaitosten johtojaksi lääkärin. Pian humanitäärisen hoidon rinnalle otettiinkin lääkärien suosittelema yhdistelmähoito. Potilaita alettiin parantamaan laitoksissa perinteisellä tyylillä; suonen iskemistä, morfiinia ja oopiumia, pakkopaitoja. Laitosten potilasmäärän rajoitukset poistettiin. Määrän noustessa ilmestyi tarve potilaiden sitomiseen, jotta hoitohenkilökunnan aika riittäisi. Hei, tuohan kuulostaa tutulta tämän vuoden lööpeistä.

Lääkärien saadessa uudet hoitolaitokset hallintaansa keksittiin myös selitys sille miksi mielisairauksien täytyi vielä olla biologisella pohjalla. Muuten lääkärien tarjoamat silloiset hoitokeinot olisivat enimmäkseen hyödyttömiä mielisairauksien hoidossa. Jos vaiva ei johtunut fyysisistä syistä olisi lääkäreillä vaikeampaa tarjota omia hoitoja mielen ongelmiin. Rasittuneet hermot johtivat mielialojen rajuun vaihteluun ja muihin mielenterveydellisiin ongelmiin. Heikentyneet hermot välittivät vääriä impulsseja aivoihin. Tämä aiheutti hallusinaatioita. Humanitäärinen hoito tepsi niin hyvin, sillä siinä ihmisen hermot pääsivät palautumaan terveeseen tilaan.

 Politikointi oli helppoa. Puheissa potilaat ansaitsivat mahdollisimman laajan hoitorepertuaarin, ja siksi oli vain hyvä, että hoitolaitoksissa oli vaihtoehtona entiset rankemmat keinot. 1870-luvun aikana hoitolaitoksissa oli jo keskimäärin 470 potilasta. Ylärajaksi oli nostettu 600 potilaan raja. Entisiin rakennuksiin ei mahtunut enempää. Lisääntyneet kustannukset pakottivat osavaltiot leikkaamaan kuluja. Ylellisyydet katosivat. Ei enää kirjastoja, puistoja, taiteilijoiden vierailuja, luentoja, jne. Hoitohenkilökuntaan ei enää riittänyt ns. hellien hoitojen tarjoajia. Moraalinen hoito oli liian kallista.

Hoitotulokset heikkenivät. Lääkärien ja neurologien silmissä moraalinen hoito oli selkeästi epäonnistunut. Olivathan hoitomuodon laatijat olleet puutarhureita, maanviljelijöitä ja hurahtaneita kristittyjä, kuten asiat muotoiltiin aikakauden kirjeissä. Moraalinen hoito oli kveekareiden uskonnollinen huuhaa, jossa lähimmäisen rakkaus ja empatia muka paransivat ihmisiä. Alkuperäiset idean isät olivat jo kuolleet vanhuuteen.

The Association of Medical Superintendents of American Institutions for the Insane, eli AMSAII, muutti nimensä American Medio-Psychological Associationiksi vuonna 1892. Uudistettu ryhmä pyrki edistämään tieteellisten hoitojen käyttöä hulluuden hoidossa. Amerikan johtavat hoitolaitokset alkaisivat testaamaan ja soveltamaan uusia hoitomenetelmiä.

Samalla eugeniikka nousi akateemisesti arvostetuksi näkökannaksi.

Edessä oli psykiatrian synkin aikakausi.

Jatkuu.