Mitä yhteistä katolisella kirkolla ja akateemisella maailmalla?

Seksuaalinen ahdistelu on valitettavasti erittäin yleinen ongelma maailmassa. Eikä edes akateeminen maailma ole säästynyt setämiesten läsnäololta. Ongelma on oikea. Sitä pahentaa myös oppilaitosten haluttomuus käsitellä ongelmia. Ilmiötä ei pyöritellä pelkästään lööppilehdissä. Nature -julkaisu nosti mirrin pöydälle tammikuussa. Se on masentavaa luettavaa.

Ilmiö näyttäisi toistavan tiettyä kaavaa akateemikoiden parissa. Vakinaisella virkapallilla istuva professori ehdottelee, hiplaa, vitsailee rivoilla jutuilla, tunkee lähelle, tarjoaa parempia arvosteluja seksiä vastaan, jne. Ahdistelun uhri (usein opiskelija) tekee ilmoituksen yliopistolle tai tutkimuslaitokselle. Syytökset tutkitaan. Joskus ne osoittautuvat perättömiksi. Tämän takia tutkinta suoritetaan kulissien takana, sillä perätön syytös voi tuhota viattoman tutkijan uran. Usein syytöksille löytyy todistusaineistoa (sähköpostit, tekstiviestit) ja silminnäkijälausuntoja. Ahdistelija saa tuomion joltain yliopiston paneelilta. Oikeus on tapahtunut!

Mutta paratiisissa on ongelmia.

Tuomio ja tutkinnan tulos jätetään aivan liian usein piiloon. Ahdistelun uhrille kerrotaan, että hänen kannattaa pitää suunsa kiinni. Yhteisen edun nimissä. Eli sama periaate kuin katolisen kirkon toimissa suojella mainettaan. Suomeksi kirjoitettuna: Yliopiston etu on pitää ahdistelukohu piilossa. Ei rankaista ahdistelijaa julkisesti vaikkapa siirtämällä hänet muualle, erottamalla tai lähettämällä jäähypenkille. Tai ilmoittamalla todetusta ahdistelusta ahdistelijan seuraavalla työpaikalla. Näin ahdistelija on käytännössä vapaa toistamaan törkeyksiään, sillä systeemi suojelee häntä, ei uhria. Hakiessaan oikeutta uhri joutuu pitkään taistoon ja riskeeraa oman maineensa (mikä on aivan perseestä).

Samassa Nature numerossa kerrotaan myös tällaisen uhrin tarina. Suosittelen lukaisemaan sen. Naturen lakimiesten neuvosta nimettömänä pysyvä nainen kertoo miten hänen tutkimustyö päätyi ahdistelijan käyttöön, yhteistyössä tapahtuvan ahdistelun jatkuessa. Naisen huolena oli mahdollistaa uransa jatkuminen, sillä ahdistelijalla olisi mahdollisuus muuttaa naisen elämä hankalaksi. Naisesta tehtäisiin huhuilla ja juoruilla ongelmatapaus.

Siksi on äärimmäisen tärkeää, että yliopistojen suorittamien selvitysten tutkintaraportit olisivat julkisia. Vaikka uhrin esittämät syytökset osoittautuvat oikeiksi ja ahdistelijaa rangaistaan, niin salailu haittaa uhrin uraa.

Although many universities claim zero tolerance of sexual harassment, this phrase is empty until the perpetrator's actions become enough to warrant dismissal. The confidentiality (secrecy) around verdicts leaves other women unaware that there is a confirmed harasser working at or visiting their department, teaching their lectures, leading their field trips or conversing with them at conferences. The secrecy leaves victims, like myself, unable to explain to collaborators, colleagues, funding bodies and potential employers why their CVs look so lean during that time.

Salailun ja tapausten verhoamisen takia tarkat luvut ahdistelijoiden yleisyydestä ovat kiven alla. Silloin tällöin pari tapausta nousee julkisuuteen. Esim. eksoplaneettoja metsästävä Geoffrey Marcy on merkittävä nimi, joka jäi kiinni. Tiedotusvälineiden painostuksen ansiosta syylliseksi todettuja ahdistelijoita joutuu toistuvasti parravaloihin. Ongelmista on peräti alettu vääntämään julkisesti kättä tiedejärjestöjen kokouksissa.