Miksi taistella?

 23.11.2024 on Holodomorien uhrien muistopäivä Ukrainassa.

Keski-ikää kokevana suomalaisena miehenä harrastukset yleensä muuttuvat erilaiseksi kuin teini-ikäisten harrastukset. Perinteisesti keski-ikä miehillä tarkoittaa valintaa jostain seuraavien väliltä: kalastus, golffaus tai muut matalasykkeiset kestävyyslajit, moottoripyörät tai Suomen sotahistoriaan perehtyminen. Koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen tyyppi valitsin kirjat.

Materiaalia löytyy runsaasti ja edullisesti divareista. Harrastus ei tuhoa budjettiani. Historiakirjojen lukemisen lomassa ajatukset harhautuvat nykypäivään. Vaikka luen niitä kirjoja nimenomaan harhauttaakseni ajatukseni pois nykypäivästä. Lapsena kuulin, että juhlia järjestetään piilopirteissä. Vasta aikuisena ymmärsin miksi suomalaiset alunperin rakensivat piilopirttejä.

Piilopirttien tarve johtui isovihan aikakaudesta 1700-1710. Silloinen Venäjän miehityksen aikainen kurimus jätti syvät arvet ja kulttuurillisen jäljen suomalaisiin. Se aiheutti enemmän kuolemaa Suomessa kuin samaan aikaan Turusta Ouluun asti riehunut ruttoepidemia. Verilöylyt, kokonaisten kylien polttamiset ja terroriteot jäivät kansakunnan muistiin sukupolvien ajaksi. Joten on helppo ymmärtää, ja olla kiitollinen, miksi silloin talvisodan alkaessa ei periksi annettu edes verta vuotaen ja kanveesissa maaten. Talvisodan aikaan isovihan muistot olivat muutamaa sukupolvea lähempänä kuin nykyisen sukupolven aikana. Suomettumisen aikana isovihan muistelut pidettiin hiljaisina, jotta Neuvostoliitto ei närkästy.

Historian kauheudet ja päivittäiset sotauutisten yhdistelmät pakottavat minut miettimään kysymystä, jota kenenkään ei koskaan tarvitsisi kysyä.

Miksi taistella kun antautumalla saisi rauhan?

Kysymystä esitetään kiihtyvällä tahdilla Ukrainan suuntaan. Miksi Ukraina vieläkin sotii eikä neuvottele rauhaa? Ukrainalaiset itse muistavat jotakin, jota Ukrainan ulkopuolelle ei näytetä ymmärtävän. He muistavat 1930-luvun holodomorin. Suomennettuna ”nälkään kuolemisen”. Stalinin masinoima, asein valvottu ja kohdistettu nälänhätä johti maltillisten arvioiden mukaan vähintään kolmen miljoonan ukrainalaisen kuolemaan. Maanviljelijöitä uhkaamalla maasta vietiin jopa siemenviljat, jotta Neuvostoliiton muissa maissa olisi pienemmät pulat leivästä. Viljaa myytiin ulkomaille samalla kun Ukrainassa ruoka loppui kesken. Politbyroon julistamat teollistamisen tarpeet ajoivat yli kansalaisten nälänähädästä. Kärsijäksi valittiin Ukraina, koska siellä oli talonpoikaiskapinoita kommunismia vastaan.

Väestölaskennan tiedot holodomorin aikakaudelta osoittavat, että Venäjällä ja Valko-Venäjällä väestöt kasvoivat yli kymmenen prosenttia. Ukrainan väestö supistui kymmeneksen. Stalinin tilaama väestölaskenta holodomorin jälkeen 1937 julistettiinkin salaiseksi, koska luvut saivat hänet näyttämään epäpätevältä.

Karmeudet lakaistiin maton alle. Länsimaissa ei edes tiedetty mitä Ukrainassa tuolloin tapahtui. Vasta Neuvostoliiton romahdettua ukrainalaiset uskalsivat kertoa miksi vanhempien suvut olivat oikeasti kadonneet.

Nykyinen Venäjä ei tunnusta kansanmurhaa. Sitä vähätellään siellä vieläkin. Ukraina ei ole unohtanut menneisyyttään. Kansa jatkaa taistelua tulevaisuutensa tähden.