Matin kello

Akaan aika -kauppani alahyllyllä on piilossa vanhoja mekaanisia herätyskelloja. Yksi niistä on ruosteessa sisältä ja päältä. Korjauskelvoton Junghans-kello ei koskaan ollut arvokas. Ihan tavallinen peruskello. Jokainen järjevä ihminen olisi heittänyt sen metallijätteisiin ajat sitten. Jos joku tarjoaisi minulle tuhat euroa käteisenä kouraan, en suostuisi myymään sitä hänelle. Tuolla metalliromulla on merkitystä ja historiaa. Moraalifilosofisesti selittäen kellolla on minulle tunnearvoa.

Akaan historiikkikirjassa on mustavalkoinen valokuva 1930-luvulta. Siinä kelloseppä V.V. Linkoaho poseeraa kameralle kelloliikkeessään. Taustalla työpöydän äärellä istuu työhönsä keskittynyt nuori sälli. Hän oli pappani Matti Leinivaara. Kellosepän oppipoikana hänelle oli opetettu perusasiat. Yksi oppitunneista oli oppia miten herätyskello toimii ja miten sellainen kootaan.

Tuolloin oli halvempaa tuoda saksalaiset kellokoneistot palasina Suomeen. Perillä ne kasattiin ja säädettiin tikittäviksi kelloiksi. Näin vältettiin isot tullimaksut, jotka ovat jälleen ajankohtaisia uutisia. Jos liike joutui maahantuomaan kellot kokonaisina, niin kauppiaan viivan alle jäi vähemmän voittoja. Oppipoikien käyttö olikin yleinen tapa ennen ammattikoulujen yleistymistä. Tiedän Matin kasanneen kelloja kyllästymiseen asti liikkeen takahuoneessa. Koska olen itse tehnyt samaa, mutta vain uudemmilla kelloilla. Siksi osaan arvostaa yhtä jäljelle jäänyttä kulunutta herätyskelloa.

Jokaisesta tärkeästä ihmisistä on jäljellä muistojen lisäksi jokin ainutlaatuinen esine. Jokainen niistä näyttää tietämättömälle pelkältä roskalta. Isäni käyttämät naarmuiset työlasit keräävät pölyä kaapissani. Niissä on erikoiset vahvuudet, koska hänelle heitettiin lapsena vahingossa tikka silmään. Kukaan ei näe laseilla hyvin, mutta en millään raaski heittää niitä pois. Eila-muorin itse leikkaamat lehtileikkeet teatteriesitystensä arvosteluista menneiltä vuosikymmeniltä ovat myös tallessa. Ne liimattiin talteen kuluneeseen ruutuvihkoon, joka on sukuni korvaamaton aarre. Kestän jopa sivuihin tarttuneen tupakan tuoksun, kun säilytän niitä.

Tällaista rojua ja rompetta kertyy välttämättä elämän aikana. Kunhan on niin onnekas, että on elämänsä aikana tavannut ihmisiä joista välittää. Jokaisella on jotakin kapistuksia joilla on tunnearvoa. Niin hyvässä tai pahassa.

Toisaalta. Jos joku tarjoaisi minulle kaksi tuhatta euroa tuosta vanhasta kellosta, niin ehkä harkitsisin myymistä. Eihän sen arvoa mitata rahalla, mutta voisin kehittää tunnearvoa myös rahapinkkaa kohtaan. Voin sitten muistella menneitä leppoisasti kunnon kylpyläloman aikana.

 

Julkaistu Akaan Seutu lehdessä 12.3.2025.