Älykäs suunnitelma vuonna 2014

Älykäs suunnittelu. Olin jo melkein onnistunut unohtamaan tuon tieteellistä vallankumousta yrittävän liikkeen. En ole seurannut ID-väen tuotoksia enää samalla innolla kuin joitain vuosia sitten. Vastaan ei sitten millään tullut sitä ratkaisevaa tietoa, eli tapahtuu kun IDeisti soveltaa älyn löytämiseen tarkoitettuja työkalujaan biologiassa. En edes tiedä mitkä ovat IDeistien suurimmat saavutukset viime vuonna. Miten saisin ne selville?

Onneksi Discovery Instituten Casey Luskin valaa toivoa seuraajiin. Nimetön opiskelija oli tiedustellut Luskinilta miksei ID ole menestyvämpi, vaikka sillä selvästi on parempi tieteellinen argumentti. ID:tä vastustavat ihmiset eivät suostu tai uskalla käsitellä älykkään suunnittelun argumentteja, vaan räyhäävät henkilöitä vastaan, tai yrittävät väittää ID:n olevan uskonto. Nimettömän opiskelijan mielestä ID:llä on selkeä yliote argumentaatioissa, mutta miksei valtaväestö onnistu näkemään sitä?

Luskin näkee tulevaisuuden valoisana. Anti-ID väki ei marssi kestävällä jäällä. ID tuottaa aitoa ja hyvää tiedettä. Jopa ei-ID tiedemiehet tekevät löytöjä jotka vahvistavat älykkään suunnitelman teorian pohjalta tehtyjä ennustuksia.

Viime vuonna on siis tapahtunut juuri sitä mitä olen odottanut kaikki nämä vuodet! Luskin latoo pöytään esimerkkejä. Reilussa ja tasapuolisessa väittelyssä ID vetää aina pidemmän korren, kertoo Luskin.

Ensimmäisenä tarjotaan pitkää listaa ID-tutkimuksista. Niistä tuoreimpana komeilee Winston Ewertin Complexity in Computer Simulations -paperi IDeistien BIO-complexity julkaisussa. Siinäpä sopiva lukupaketti tälle illalle. Paperissa tarkastelleen miten Michael Behen esittämän palautumattoman monimutkaisuuden testaus on onnistunut tietokonesimulaatioista. Jotkut ovat yrittäneet osoittaa tietokonesimulaatioilla, että sellaiset monimutkaiset järjestelmät ovat mahdollisia. Ewert argumentoi, ettei niissä simulaatioissa ole käytetty aitoa palautumattomasti monimutkaista järjestelmää.

A number of evolutionary models have been published that claim to demonstrate the evolution of irreducibly complex systems. These models are purported to evolve irreducible complexity in computer code [14], binding sites [15], road networks [16], closed shapes [17], and electronic circuits [18]. It is claimed that these models falsify the claims of Behe and other intelligent design proponents.

However, a closer look at these models reveals that they have failed to falsify the hypothesis because the systems they evolve fail to meet the definition of irreducible complexity. In some cases, the evolved systems fail to pass the knockout test, meaning they continue to function after parts have been removed. In almost all cases, the parts that make up the system are too simple. None of the models attempt to describe the functional roles of the parts. Finally, some of the models are clearly contrived in such a way that they are able to evolve new systems, demonstrating a designer’s ability to design a system that can evolve, rather than one that reflects natural processes.

Todellakin, se miten palautumaton monimutkaisuus on määritelty on ratkaisevaa siinä miten sellaisen systeemin kehitystä testataan. Siinä samalla joudumme toteamaan, että yllättävän moni luonnosta löydetty molekyylimasiina ei ole sanatarkasti Behen palautumaton monimutkainen järjestelmä. Esim. tuo joidenkin osien poistaminen ei välttämättä lopeta systeemin toimintaa, vaikka voi toki hidastaa tai heikentää sitä. Silloin systeemi ei olisi Aidosti palauttamaton monimutkainen systeemi. Näin on asianlaita esim. niiden kuuluisien bakteeriflagellojen kanssa. Ei ole yhtä tiettyä flagellaa, vaan sen variaatioita. Havainnollistavana esimerkkinä sanoisin, että ihan tavallinen mekaaninen taskukello ei ole palautumattomasti monimutkainen järjestelmä. Voin poistaa siitä useita osia (ja olenkin poistanut). Silti kello tikittää ja toimii moitteettomasti.

 Biologian monimutkaisuus tekisi sinällään Behen idean irrelevantiksi. Siksipä argumentti jatkuu. Tällaisten ei-palautumattomien monimutkaisten järjestelmien sisältä löytyy aito palautumaton monimutkainen järjestelmä, kunhan kaivetaan tarpeeksi syvälle. Ja niinhän sieltä lähes poikkeuksetta löytyykin, kun poistamme tarpeeksi monta osaa. Behen idean suurin heikkous taitaapi olla se, ettei palautumaton järjestelmä biologiassa tarkoita, että järjestelmä ei olisi kehittynyt. Se tarkoittaisi vain sitä, että kyseinen järjestelmä ei ole kehittynyt suoraa kehitysreittiä pitkin.

Ewertin paperin jujuna on se, ettei evoluutioalgoritmi saa tuottaa sellaista, jonka IDeisti voisi menetelmillään määritellä älyn tuottamaksi. Ewert käy läpi useita esimerkkejä. Mutta en löydä paperista sitä mitä etsin: biologiassa sovellettua IDeistien älyn havaitsemiskeinojen soveltamista. Niitä olisivat esim. Dembskin kehittämä selityssuodatin, tai täsmennetyn monimutkaisen informaation mittaamista eliöistä. Toki se oli mielenkiintoista luettavaa.

Luskinin toisen esimerkki ID:n hyvästä tulevaisuudesta on tutkimus siitä miten proteiinit eivät voi kehittyä. Hienoa, mutta vuodelta 2010. Jatkotutkimus on varmasti parhaillaan työnalla.

Kolmas edistysaskel olikin se eka Ewertin paperi, joka kiinnitti huomioni ID-tutkimuslistalta.

Neljäs kohta on Cornellissa järjestetty IDeistien palaveri, joka johti Biological Information: New Perspectives yhteenvetoon. Se tapahtui herran vuonna 2011.

Viides hurraa huudettiin vuonna 2012 ENCODE-projektille, joka löysi funktioita roska-DNA -pätkistä, joten roska-DNA ei enää tue evoluutiota. Tai jotain. Sellaisenaan hieno havainto, mutta meidän täytyy muistaa, että jopa IDeistien suunnalta on sanottu, että älykäs suunnittelija on voinut jättää toimimattomia pätkiä elämän perimään.

Kuudes kohta on sentään viime vuodelta. Jonathan Wells on kirjoittanut lupaavalta vaikuttavan paperin. Siinä ei tosin näytettäisi soveltavan niitä älyn etsimiseen tarkoitettuja ID-työkaluja. Perehdyn siihen ajatuksella myöhemmin.

Seitsemäs kohta kehuu Stephen Meyerin Darwin's Doubt -kirjaa. Kambrikauden räjähdykseen keskittyvä teos taisi olla ID:n populaariteosten arsenaalin myydyin teos viime vuonna. Jos saisin sen jostain ilmaiseksi, niin voisin lukeakin sen alusta loppuun asti.

Kahdeksas pointti keskittyy pseudogeenille löydettyyn funktioon. Toisin kuin alunperin on arveltu eräällä betaglobiini-pseudogeenillä onkin muuta tehtävää kuin pysyä keskeneräisenä transkriptiossa.

Yhdeksäs kohta näyttäisi tukevan Michael Behen argumenttia evoluution rajoista. Edge of Evolution -kirjassaan Behe esitti, että CCC, eli Chloroquine-complexity Clusters, olisi evoluution rajojen ulkopuolella sijaitseva biologinen rakenne malariaparasiitissa. Se on joukko lääkeresistenssin mahdollistavia proteiineja, joiden yhteistoiminnan ilmestyminen ei olisi mahdollista evoluutiolla. Se vaatisi niin monta yhtäaikaista mutaatioita, eikä siis sarjaa yksittäisiä mutaatioita. Todennäköisyydet nousevat stratosfääriin asti, kun toteamme miten erilaisia mikrobien lisääntyminen on selkärankaisiin verrattuna. Esim. ihmisten populaatio ei olisi koskaan ollut tarpeeksi iso, jotta pelkkä sattuma olisi tuottanut yhtä monimutkaisia muutoksia. Joten jos ihmisistä löytyy samalla tavalla useampaa mutaatioita vaativia molekyylirakenteita, eivät ne rakenteet voi olla evoluution tulosta. Ja siksi älykäs suunnittelija on ollut asialla!

Tämä viime vuonna julkaistu tutkimus Summers et al. tuli siihen johtopäätökseen, että eräs näistä proteiineista todellakin vaatisi useita mutaatiota. Behe julisti tulleensa vahvistetuksi aidolla tieteellä.

Sandwalk-blogissa tosin huomautettiin, että Summersin ryhmän havainto useista mutaatioista piti paikkansa, mutta ne olivat mahdollisia sarjassa eikä yhtäaikaisesti. Parasiitti saavuttaa toimivan lääkeresistenssin asteittain, ei yhdellä on/off tapahtumalla. Tämä tiedetään, koska Summersin ryhmä kokeili useita eri mutaatioita juuri tässä yhteydessä. He oikeasti testasivat miten resistenssi muuttuu. Jotkut muutokset olivat neutraaleja. Jotkut haitallisia. Jotkut tukivat resistenssiä. Jotkut proteiinien rakenteet samaa toimintoa varten olivat yksinkertaisempia kuin toiset, eli variaatiota löytyi tässäkin asiassa. Anyways, lääkeresistenssiä ilmaantuu jo yhden mutaation kautta. Se vahvistuu seuraavilla mutaatioilla.

Vaikka yhden lääkeresistenssiin liittyvän proteiinin kehitys vaatisi kahden yhtäaikaisen mutaation, niin sekään ei hätkähdyttäisi tutkijoita. Vastaavia esimerkkejä kun löytyy proteiinien maailmasta.

Mistä tämä ristiriita vaadituista mutaatioista sitten tulee? Behe näyttäisi laskevan, että vaadittavat kaksi yhtäaikaista mutaatioita tapahtuvat yhdessä ja samassa parasiitissa PfCRT-proteiinille. Tätä vaatimusta ei välttämättä heti huomaa lukiessaan Edge of Evolution -kirjaa, sillä samalla Behe kirjoittaa populaatioiden koosta. Minä on huomannut sitä, mutta onneksi monet muut olivat tarkkaavaisempia. Kumulatiivista valintaa ei tapahdu Behen laskuissa, ja siksi Behen todennäköisyyslaskelma onkin hurja. Harmi vain ettei se liity siihen mitä parasiittien sisällä tapahtuu.

Kymmenes (en jaksa tämän enempää) pointti kertoo meille, että ateistifilosofi Thomas Nagel puhui jotain positiivista ID:stä vuonna 2012. Jostain syystä olen saanut Nagelin kirjoituksia eteeni ainoastaan seuraamalla IDeistien kirjoituksia. Mies ei ole tullut vastaan missään muualla. Esim. professori Puolimatka lainailee hänen kommenttejaan ahkerasti. Onko kyseinen filosofi suosittu jollain muulla tavalla Euroopan suunnalla?

Näillä näkymin en menettänyt mitään mullistavaa vuonna 2014. Ehkä 2015 on se ratkaiseva vuosi, jolloin älykäs suunnitelma puskee akateemisen maailman valtavirtaan. Otan nyt projektiksini lukea läpi Erkki Kojosen väitöskirjan älykkäästä suunnittelusta.