Putinin trollit
Toimittaja Jessikka Aron kirjoittama Putinin trollit julkaistiin tänä vuonna englanninkielisenä. Putin's Trolls herättää huomiota ja kerää kiitoksia. Kirja on ollut pitkään lukujonossa. Vihdoinkin tänä kesänä kerkisin perehtymään siihen ajatuksen kanssa. Aihe on entistä ajankohtaisempi Venäjän hyökäyttyä Ukrainaan, sillä trollitehtaan väki on vieläkin aktiivinen myös täällä suomalaisten sanomalehtien ja palstojen kommenttikentillä. Kaikki se informaatiovaikuttaminen ja hybridisota mistä Aro kirjoitti vuonna 2019 on tullut toistuvasti esiin myös Ukrainan tilanteen kohdalla.
Aron omat kokemukset trollitehtaan kohteeksi joutumisesta ovat kirjan kantava voima. Hän ei lannistunut tai luovuttanut, vaikka tiesi taistelun jatkuvan vuosikausia. Ilman varmoja onnistumisia. Ja nyt vuosia myöhemmin voimme todeta, että Aro onnistui. Trollitehtaan olemassaolo, yleisimmät vaikutuskeinot, valehtelun käyttö kaikessa ja yhteydet useisiin muihin informaatiosodan kulisseihin ovat entistä enemmän julkisuudessa. Ja Johan Bäckman on vihdoinkin yleisesti tunnettu siitä mitä hän tekee. Eikä siitä mitä hän väittää tekevänsä.
Trollitehtaalla on monta nimeä, mutta tärkein niistä on Internet Reseach Agency. Se tuli tututksi kun luin Deepfakes and Infocalypse kirjaa. IRA on vuonna 2013 perustettu firma, jonka tehtävänä on vaikuttaa vieraiden valtioiden demokratiaan, sananvapauteen, sekä hämmentää uutisointia aiheista silloin kun se on hyödyllistä Venäjän kannalta. Siinä missä Venäjä käyttää Wagner palkkasotilaita ns. kineettiseen vaikuttamiseen, on IRA digitaalisen vaikuttamisen voimavara. Tällainen taistelupropaganda on aina kuulunut valtioiden arseenaaliin. Venäjä on onnistunut tekemään sitä paremmin kuin esim. EU-maat. IRA on onnistunut vaimentamaan toimittajia, sulkemaan sanomalehtiä sekä vaikuttamaan vaalien tuloksiin. Eri turvallisuusasiantuntijat olivat varoitelleet tästä Kremlin laitoksesta vuosikausia. Vaikuttaa siltä, että vasta USA:n 2016 presidentinvaalien jälkipyykissä IRA pulpahti kunnolla yleiseen tietoisuuteen.
Helppoina esimerkkeinä tällaisesta informaatiosodasta ovat ne lukemattomat venäläisten editoimat viraalivideot. Niitä laitetaan jakoon Twitterissä, TikTokissa ja Instagramissa. Muistat varmasti sen videon jolla yritettiin väittää ukrainalaisten väärentävän siviiliuhreja. Video oli helposti todettavissa feikiksi, eli siinä ei ollut ukrainalaisia esittämässä vääriä väitteitä. Sen sijaan oli mielenkiintoisempa jäljittää mistä ja milloin se huijausvideo oli lähtöihin.
Tutkivaa journalismia tekevä ProPublica teki juuri sellaisen työn. Jäljet johtivat venäläisille tileille. Näillä tileillä julkaisujen aikataulut noudattavat venäläisiä juhlapäiviä. Venäläisten lomilla informaatiosodan rintamalla on hiljaisempaa.
Aro kirjoitti kaikesta tästä Ylen toimittajana. Artikkelit olivat suosittuja. Ne herättivät huomiota juuri niistä asioista joista Venäjä haluaisi olla hiljaa. Joten toimittajasta tehtiin informaatiosodan kohde. Ensimmäisten häirintäyritysten jälkeen Aro tuli vain päättäväisemmäksi. Hän matkusti Pietariin tutustumaan lähemmin siihen laitokseen joka oli häirinnän alkulähde. Tämän matkan aikana trollitehtaan oma vartija vahingossa vahvisti, että toimistorakennus oli "valtiollinen rakennus". Talo olisi samassa kategoriassa poliisiasemien, sotilastukikohtien, FSB:n toimistojen ja ydinvoimaloiden kanssa.
Internet Research Agency on kuitenkin vain yksi lonkero, jolla Venäjä käy informaatiosotaansa. Sen rinnalle on perustettu sanomalehtiä matkivia julkaisuja (esim. Suomessa MitäVittua?!-sivu) sekä uutiskanavalta näyttäviä ohjelmia (Russia Today kanava). Eipä ole pois sellainenkaan mahdollisuus, että jotkin puolueet olisivat taustatekijöiltään venäläismielisiä (Ano Turtiaisen ura Persuista nykyiseen Valta Kuuluu Kremlille puolueeseen).
Hybridivaikuttamista käydään tietenkin myös Pohjoismaissa.
Norjassa trollitehtaan operaatiot vaikuttivat mm. toimittaja Thomas Nielsenin työhön Independent Barents Observer lehdessä. Norjalaisilta toimittajilta annettiin selittämättä matkustuskielto Venäjälle. Taustalla oli lehden kirjoittelut siitä miten venäläiset diplomaatit ja öljy-yhtiöt olivat temmeltäneet Pohjois-Norjassa sekä huippuvuorilla. Pääsy Barentsinmeren rikkauksiin oli hyvä motivaatio testata Norjan tahtoa panna hanttiin. Barents Observer lehteä luettiin myös Venäjän puolella, joten Venäjällä oli syytä huolehtia ettei sen sivuilla kirjoitettu liian kriittisesti Venäjän toimista.
Venäjä väitti Barents Observerin vahingoittaneen Norja-Venäjä suhteita. Ja sitähän se oli tehnyt uutisoidessaan venäläisten poliitikkojen rumista tempuista alueella. Tämä väite hermostutti lehden omistajat. Toimittajia ei tuettu, vaan heille annettiin määräys olla noudattamatta ammattieettisiä journalistin ohjeita. Käytännössä lehden haluttiin sensuroivan uutisointiaan. Toimittajat lähtivät mieluummin lätkimään. Norjan ulkoministeriö ilmoitti tukevansa toimittajia ja toivoi omistajien olevan fiksumpia. Toimittajat perustivat oman lehtensä samalla nimellä. Resurssit ovat pienemmät, mutta uutisointi ei nöyristele FSB:n suuntaan.
Ruotsissa venäläiset ovat olleet ahkeria. Tunnetuimpia esimerkkejä vaikuttamisesta oli Ruotsin ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevän tutkija Martin Kraghin kokemukset. Hän kirjoitti Sebastian Åsbergin kanssa Venäjän vaikuttamispyrkimyksistä ja -keinoista Russia’s strategy for influence through public diplomacy and active measures: the Swedish case paperissa. Se oli laadukas selonteko juuri siitä mistä Venäjä ei halua kenenkään kirjoittavan. Ruotsin hallitusta ja asevoimia oli painostettu. Venäläiset diplomaatit olivat väärentäneet dokumentteja. Ruotsalaisiin lehtiin asti oli päässyt selkeitä valheita mm. Ruotsin ja NATO:n yhteistyöstä. Venäläiset lehdet lehdet laittoivat liikkeelle potaskaa, jota siteerattiin sellaiseenaan ruotsalaisissa lehdissä. Ruotsalaiset toimittajat eivät näyttäneet olevan tietoisia siitä miten Venäjä on tarkoituksella levittämässä disinformaatiota.
Esimerkkeinä lehdistössä havaitusta vaikuttamista mainittiin Aftobladet Kultur. Se oli ainoa ruotsalainen iltapäivä lehti jossa toistettiin Kremlin narratiivia mm. Krimin valtaamisesta ja Ukrainan fasistisuudesta.
Martin Kragh päätyi kohteeksi. Kovimmat laukaukset laukaistiin - missäs muualla - Aftonbladet Kultur lehden sivuilla. Kragh leimattiin länsimaisten tiedusteluvirastojen agentiksi. Aftonbladetin Åsa Linderborg oli kovaäänisin vastustaja. Hän kirjoitti ahkerasti juttuja Kraghista. Näitä kirjoituksia kommentoitiin muissa lehdissä, samalla Linderborgin vääriä väitteitä levittäen.
Kun räyhääminen yltyi tarpeeksi pahaksi alkoivat ruotsalaiset tutkijat vetoamaan tutkimusvapauden ja Kraghin puolesta. Silloin lehdistössä pysähdyttiin tarkastelemaan oliko Linderborg perustellut väitteitään. Eipä ollut. Aftobladet Kultur vastasi tehneensä vain mielipidejournalismia, joten heidän ei edes tarvinnut todistella mitään. Lehti "herätti keskustelua" yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta, vastasi Aftonbladetin johto. Faktantarkistus oli tarkoituksella jätetty tekemättä.
Kaiken tämän lisäksi Aro käy läpi mm. Johan Bäckmanin kierot temput ja yritykset vaientaa suomalaisia toimittajia, kirjailijoita ja poliitikkoja. Olennainen osa, mutta ei missään nimessä ainoa, tuota prosessia on surullisen kuuluisa MitäVittua?!-sivu. Sen kautta Venäjä on saanut tehokkaasti haluamansa jutut kiertoon suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Janus Putkosen, Juha Korhosen, Ilja Janitskin näppäimistöillä tehtiin satoja ja satoja tekstejä, joissa hyökättiin eri ihmisten kimppuun. Mutta tämä etappi olkoon oma juttunsa.
Hybridivaikuttamisen teho heikkenee heti, kun sen kohde on tietoinen hybridivaikuttamisesta. Sen takia Putinin trollit kirjan kaltaiset teokset ovat tärkeitä. Samoin on tärkeää levittää tietoa trollitehtaan tempuista. Ei pidä hetkeksikään luulla, etteivät Venäjän informaatiosotilaat enää operoi Suomessa.
Annan vahvan ostosuositukseni kirjalle.
