Inkvisitio, kuka kantaa vastuun? Osa I

Erään bloggaukseni kommenteissa suositeltiin kirjoittamaan lisää siitä miksi Espanjan inkvisitio perustettiin ja ketkä oikeasti olivat vastuussa poltetuista ihmisistä. Kyseinen inkvisitio perustettiin poliittisista syistä poliittiseen tarpeeseen. Ei se ollut kristinuskon syy.

Tämä onkin syventymisen arvoinen asia.

Jotta voimme ymmärtää inkvisition tehtäviä, täytyy ensin tietää mitä vääräoppisuus tarkoitti tuohon aikaan. Siihen riittää kirkkoisä Aurelius Augistinuksen aikaiset tapahtumat rapistuvassa Rooman keisarikunnassa. Augustinuksen kirjoitukset olivat armon ylistystä. Ihmisten kääntyminen kristinuskoon täytyi olla vapaan tahdon tekoa. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää tekstiä mieheltä, mutta kuten aina ihmiskunnan historiassa, myös Augustinuksen tekstit joutuivat tulkinnan kohteiksi. Kun oppikiistat oikeanlaisesta uskosta ja kirkko-opista tulivat esiin, niin Augustinus suositteli valtiovallan astumista pelikentälle. Eikä hän ollut yksin. Ortodoksikatoliset lobbasivat keisarikunnan saleissa, jotta kirkon arvovaltaa suojeltaisiin sekulaarilla auktoriteetilla. Uhattuna oli ainoa oikea oppi, eli ainoa oikea tapa pelastaa ihmisten sielut. Se jos mikä oli tärkeää. Harhaoppiset tuhosivat kirkon arvovaltaa, ja sitä kautta uhkasivat Jumalan tahtoa, vaikka tarkoittivat omasta mielestä hyvää.

"Since the establishment and affirmation of Christian doctrine arose out of disputes with those who were eventually declared to be heretical, it can reasonably be argued that heresy is the inevitable result of the rationalisation of religion."


Inquisition, John Edwards

Kerettiläisyys oli se vaihtoehtoinen tulkinta Kristuksen opeista. Kerettiläisyys ei ollut ainoastaan tulkinta, vaan "kuivunut oksa" katolilaisuuden puussa. Kun oksa poistettiin ja poltettiin, jäi jäljelle terve puu. Vika ei ollut kirkossa, vaan niissä jotka saarnasivat omiaan sen ulkopuolella. Miten näistä harhaoppisista sitten päästiin eroon? Julkisilla väittelyillä. Jos väittely ei toiminut, niin suorempi toiminta auttoi.

Katolisen kirkon arkistoista löytyy vanhin kirjallinen maininta (mikä ei tietenkään tarkoita, että se oli ensimmäinen tapaus) kerettiläisten tuomitsemisesta. Armon vuonna 1022 kymmenen Orléansin katedraalin kirjuria olivat hieman liian uskonnolisia. Heitä syytettiin manikealaisista ajatuksista (btw, Augustinus oli manikealainen ennen kristinuskoon kääntymistä). Ranskan kuningas Robert II Hurskas määräsi heidät kääntymään kokonaan kristityiksi. He kieltäytyivät. Seuraamukset: pappisviran menetys, karkotus katolisesta kirkosta ja Burn baby burn!

Syytökset perustuivat puheisiin kiertävästä maajussista, joka kantoi mukanaan kuolleiden lasten tomua, palvoi paholaista, ja ilmestyi kerettiläisille etiopilaisen tai kirkkaan enkelin muodossa. Syytökset ja rikkeet eivät ole tärkeitä. Tällä kertaa meitä kiinnostaa rangaistus. Katolinen kirkko ei protestoinut Robert II Hurskaan sekaantumista uskovaisten oikeuksiin. Se oli täysin odotettua kuninkaalta, jos piispat kuiskivat rikollisten nimiä hänen korviinsa.

Toinen kerettiläisten käristys tapahtui Milanossa. Vuoden 1028 jälkeen Milanon arkkipiispa Aribert tarkasti lammaslaumojaan. Monforten kylästä löytyi hieman eri tavalla uskovia kristittyjä. Ryhmä kertoi arkkipiispalle hyväksyvänsä Vanhan ja Uuden testamentin, sekä kirkon kaanonit, sekä katolisen kirkon johtajat. Ongelmia ilmeni, kun ryhmän edustaja Gerard paljasti tarkemmat uskomukset: neitsyys on niin tärkeää, ettei seksiä saa harrastaa edes avioliitossa. Ihmissuku lisääntyisi ilman seksiä, kuten mehiläiset (lol wut?). Ryhmä otettiin tarkemman kuulustelun kohteeksi. He eivät palvoneet paavia ylimpänä maanpäällisenä uskontoauktoriteettina, vaan näkymätöntä henkiolentoa, joka oli Jumalan lähettämä.

Ryhmä raahattiin Milanoon. Heitä käännytettiin ortodoksikatolilaisuuteen. Jotkut löysivätkin ainoan oikean tavan uskoa. Loput poltettiin.

Katolinen kirkko näki miten sekulaari taho hoitelee syylliset, mutta ei kuitenkaan muuttanut käytäntöjä. Eri tavalla uskovat ihmiset lähetettiin maallisten hovien tuomittavaksi. Miksi kirkon olisi pitänyt muuttaa tapoja? Oikea oppi oli turvattu. Vääräoppiset olivat poissa. Polttaminen oli vain maan tapa siihen aikaan. Älkäämme eksykö väittelyyn siitä miten kristillinen moraali on muuttunut vuosisatojen aikana.

Keskiaikaisen inkvisition ollessa vasta kehitysvaiheessa katolinen kirkko oli reformaation kourissa. Paavi Pyhä Gregorius VII (1073-1085) johti oppien päivittämistä. Samalla haluttiin kitkeä papiston korruptiota. Puhdistajat kampanjoivat ahneutta ja paheita vastaan, mutta jotkut ottivat oikeudekseen myös asettaa omat raamatuntulkinnat ainoiksi oikeiksi tulkinnoiksi. Ranskalainen saarnaaja Henri on tunnettu esimerkki. Piispa Hildebert kutsui hänet siivoamaan Le Mansin seurakuntaa. Henri teki työnsä, mutta saarnasi samalla kirkkoisien oppeja vastaan. Hän julisti avioliiton avioparin yksityiseksi asiaksi, johon kirkolla ei ollut sanottavaa. Kaste pitäisi tehdä vain aikuisille. Synnintunnustukset pitäisi tehdä julkisesti eikä vain papille. Henri näki kirkon elävänä yhteisönä, jossa ei ollut katolisen kirkon paavillista auktoriteettia.

Henri pidätettiin. Paavi Innocentius II (1130-1143) sai eteensä kerettiläisyydestä syytetyn saarnaajan. Armollisesti hänet tuomittiin vain vankeuteen. Ovelana jannuna Henri kuitenkin karkasi jossain vaiheessa. Hänen opit levisivät Ranskassa ja Italiassa. Kaikki eivät olleet yhtä taitavia.

Kirkon sisäinen prosessi harhaoppien käsittelyssä oli muodostunut satojen vuosien aikana. Ennen Espanjan inkvisitiota oppien puhtautta selvitettiin "henkisen oikeuden" kautta. Syylliset tuomittiin pannaan, ekskommunikaatioon ja rituaalikirouksiin. 1100- ja 1200-luvuilla menetelmiä kehitettiin vastaamaan maallisia prosesseja. Saksan keisari havitteli katolisen kirkon hallintaa. Oppikiistat muuttuivat entistä vakavammiksi. Katedraalien kouluissa ja yliopistoissa alettiin opettamaan kerettiläisten kanssa väittelyä. Kirkko - eli Kristuksen keho - täytyi puhdistaa harhaopeista. Prosessi muodostui neljästä vaiheesta: investigatio, discussio, inventio ja defensio. Tutkinta, eli inkvisitio, tehtiin piispojen (tai heidän edustajien) toimesta. He keräsivät todistusaineistoa todistajilta. Sitten yliopistojen saleissa seurasi ortodoksi- ja kerettiläisten ideoiden välinen väittely. Retoriikalla hyökättiin ja puolustettiin. 1200-luvun lopulla katolisella kirkolla oli valmiina teologinen ja älyllinen koneisto kerettiläisyyden kohtaamiseksi. Seuraavaksi yhtälöön lisättäisiin kirkon ja valtion oikeuselin. Siitä syntyi inkvisitio.

Jatkuu.