Here we go again...
Jälleen kerran kreationistin tekstillä yritetään aloittaa keskustelua Aamulehden mielipidepalstalla. Sari Ahola kirjoittaa tuoreessa Aamulehdessä (11.11.06):
"Mitähän syntyy, kun saksanpaimenkoira ja puudeli risteytetään? Lopputuloksena olisi eri variaatioita näiden kahden rodun perinnöllisen informaation puitteissa. Mutta siihen että jälkikasvulla olisikin siivet, sarvet tai suomut tarvittaisiinkin uuden geneettisen materiaalin ilmaantumista. Edellinen on mikroevoluutiota eli lajin sisäistä evoluutiota ja aivan todistettavaa, mutta jälkimmäinen on megaevoluutiota, jolle ei ole löytynyt minkäänlaisia todisteita.
Mutaatioista on yritetty löytää vastaus. Tosiasia kuitenkin on, että valtaosa mutaatioista on haitallisia tai merkityksettömiä. Uuden rakenteen syntymiseen tarvittaisiin sukusoluissa monia hyödyllisiä samaan ominaisuuteen vaikuttavia peräkkäin tapahtuvia mutaatioita. Tämän todennäköisyys on hyvin pieni.
Tieto solun aineenvaihdunnasta on kasvanut sitten omien kouluvuosien. Tosi hieno ja monimutkainen systeemi yksi ainut solukin on voima- ja jätelaitoksineen sekä informaation siirtämisjärjestelmineen, vähän kuin kaupunki pienoiskoossa. Onpa sillä ollut hyvä rakentaja tai ainakin hyvät rakennusohjeet. Sattumaan ei minun uskoni riitä."
Minun täytyy kaivaa wanha vastinemasiinani jälleen esiin ja kirjoittaa palautetta tässä viikonlopun aikana. Sari on tainnut juuri lukaista Behen Darwin's Black Box kirjan, mutta samalla täysin unohtanut erään asian joka aikas tärkeä evoluutiossa; luonnonvalinta. Ehkä Sari ei ollut tunnilla silloin kun opettaja selitti mitä se on. Pieni muistutus taitaa olla paikallaan.
2 comments:
Miten nuo kreationistit aina jaksaa uudestaan ja uudestaan.
Sitäkin voisi ihmetellä, että jos sanotaan, ettei makroevoluutiosta ole mitään todisteita, niin eikö se ole jo tyhmyyttä tai sitten ihan vaan hävytöntä valehtelua.
Tässä ensimmäinen luonnokseni:
Sari Ahola kertoo Aamulehdessä (11.11.06), että ettei megaevoluutiolle ole todisteita, mutaatioista ei löydy vastausta ongelmaan ja ettei hän usko sattuman riittävän selitykseksi. Osittain hän onkin oikeassa. Pelkkä sattuma ei millään riitä, mutta luonnontieteilijät ovat olleet jo reilun vuosisadan tekemisissä asian kanssa joka kykenee selittämään Aholan esittämät ongelma. Luonnonvalinta. Jostain ihmeellisestä syystä hän ei ole kuullut asiasta oppitunneilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään biologionopettajat muistavat ottaa asian esiin kun alkavat puhumaan evoluutiosta.
Aholan ensimmäinen väite on, ettei megaevoluutiolle – uusien rakenteiden synnylle – ole todisteita. Niitä löytyy mm. fossiilien muodosssa. Löydetyt välimuodot ovat juuri sellaisia kuin voisi odottaakin evoluutioteorian pohjalta. Viimeksi löydetty Tiktaliik roseae fossiili on erinomainen esimerkki tällaisesta löydöstä. Luonnonvalinta voi vaikuttaa vain sellaisiin ominaisuuksiin jotka ovat olemassa, joten tietenkin evoluutio voi edetä vain olemassaolevien ominaisuuksien muokkauksella. Ja kas kummaa, lintujen siivet, delfiinin evät, suden etutassut ja ihmisen kädet ovat samasta kaavasta. Toistaiseksi ei ole onnistuttu löytämään eläintä jolla olisi satukirjoista tuttu rakenne; takajalat, kädet ja selässä siivet. Sellainen löyty aiheuttaisi varmasti ihmetystä paleontologien parissa.
Lisää tukea megaevoluutioolle löytyy genetiikan parista, sillä eläinten kehityksessä käytetään samoja geenejä, samoilla periaatteilla. Elämä on suunniteltu evoluution asettamien rajojen sisällä. Ei kovin vaikuttavaa jos suunnittelijalla oli rajoittamattomat kyvyt.
Toinen väite on, että valtaosa mutaatiosta on haitallisia tai merkityksettömiä. Täsä hän on oikeassa. Suuri enemmistö mutaatioista on neutraaleja. Meillä kaikilla on sellaisia geeneissämme. Ja vaikka haitallisia mutaatiota ilmestyy, niin luonnonvalinta karsii niitä pois. Hyödyllisiä mutaatioita ilmaantuu jatkuvasti, luonnonvalinta suosii niitä ja ne yleistyvät. Hyödylliset ominaisuudet kertyvät. Tätä kutsutaan kasautuvaksi valinnaksi. Evoluution ei pitäisikään ”luoda” uutta lajia kertaheitolla vaan kehitys tapahtuu asteittain, sukupolvesta toiseen. Tämä selittää Aholan esittämän ”hyvin pienen” todennäköisyyden pois. Ei tarvita yhtä suurta lottovoittoa, vaan sarja korttipelejä jossa voittajan potti säilyy seuraavaan peliin, ja pelien kerääntyessä palkinto kasvaa lottovoitoksi.
Ahola lopettaa kirjoituksensa sanoin ”Sattumaan ei minun uskoni riitä”. Ei minunkaan, sillä ajattelen elämän kehittyneen luonnonvalinnan kautta.
Post a Comment