Kun lapsesi eroaa kirkosta
Erosin joitakin vuosia sitten kirkosta ilman vanhempieni painostusta. Eli ihan omasta tahdostani. Se ei aiheuttanut traumoja vanhemmilleni. Äiti toki haukkasi henkeä. Kerran. Sitten toipui nopeasti, kun ymmärsi etten koskaan ollut edes tapakristitty. En koskaan oikeasti uskonut kirkon oppeihin, joten miksi pysyä sen jäsenenä? Syitä ei ilmestynyt.
Perjantaina Aamulehden mielipidepalstalla oli teksti, jonka oli kirjoittanut "Rakkaudella äiti". Kyseinen äiti on erittäin huolestunut kirkosta eroamisen helppoudesta. Hänen kolme lastaan on kastettu kirkon jäseniksi. Kristilliset arvot siirtyivät seuraavalle sukupolvelle. Koti, uskonto ja isänmaa. Iltarukous ja taivaan isä. Perheen suhde Jumalaan ei koskaan katkennut, vaikka joskus vähän venyi ja paukkui. Kuitenkin huoli kalvaa Rakkaudella äidin rintakehää."Miksi nuoret aikuiset, jotka on vasta lähetetty elämään näiden arvojen saattelemana, halutaan repiä irti kristinuskon kulttuurista?"
Sinällään outo huoli, sillä olen kasvanut kristillisen kulttuurin kyllästämässä yhteiskunnassa. Sama meno jatkuu vaikka olen ollut monta vuotta avoimesti uskonnoton ihminen. Ei se kristinusko ole kadonnut minnekään ympäristöstäni. En vain välitä siitä samalla tavalla kuin kristityt.
Huolestuneen äidin 20-vuotias poika erosi kirkosta. Se taisi tapahtua internetin kautta, sillä tämä äidi ihmettelee miksi kirkosta eroaminen on tehty liian helpoksi. Ja miksi ihmeessä Eroakirkosta.fi haluaa tuhota kirkkojen erityisoikeudet?"Vakaumusten tasa-arvo Vata ry hallinnoi ja tukee eroakirkosta.fi-palvelua, jonka päämääränä on edistää evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon etu- ja erityisoikeuksien purkamista."
Huoli on tällä kertaa ihan oikeaan suuntaan kohdistettu, sillä Vata ry haluaa luoda tasa-arvoa uskontojen ja uskonnottomuuden kesken. Tämän jälkeen äidin murheet kuitenkin muuttuvat paranoideiksi. Hän luettelee vapaa-ajattelijoiden tavoitteita."Uskonnon opetus kouluissa ja päiväkodeissa tulisi lopettaa, kirkko täytyisi purkaa niin, ettei harjoiteta minkäänlaista uskonnollista toimintaa. Liitto ajaa uskonrauha- ja jumalanpilkkalakien lakkauttamista."
Se vähä mitä olen vapareiden tuotoksista lukenut antaa melkein samanlaisen tulkinnan. Kuitenkin sillä pienellä erolla, että vaparit julistavat ja saarnaavat valtion ja uskonnon erottamista toisistaan. Eli uskontoa ei tuhottaisi. Ainoastaan pidettäisiin erossa tietyistä asioista. Eli suomeksi sitä, ettei valtion laitoksissa sitouduta uskontoihin. Eli "Kannatamme moniarvoista yhteiskuntaa, jossa julkinen valta on puolueeton eri maailmankatomusten ja elämänkatsomuksellisten kysymysten suhteen.""Kenellä on oikeus vaatia kulttuuriamme muuttumaan ja kieltää kaikki uskonnollinen hyvä jopa lapsilta. Pitäisikö luopua varhaiskasvatuksesta?"
Toki jumalattomat sallivat lasten uskonnollisen kasvattamisen. Mutta valtion kouluissa oltaisiin ilman Herrammejeesuskristuilua. Kirkot saavat opettaa mitä haluavat lapsille.
Loput mielipidetekstistä on pojan puolesta rukoilua.
Haluaisinkin kuulla tarinoita siitä miten sukulaisesi ovat reagoineet, kun olet paljastanut eronneesi kirkosta. Tapahtuiko draamaa vai olkapäiden kohauttelua?
26 comments:
Isää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Äidin reaktio oli mielenkiintoisempi, hän ateistina ei antanut minulle lupaa 15-vuotiaana erota kirkosta tosin mitään draamaa ei tullut, kun hän minun mukanani tuli maistraattiin mukaan odottelemaan eropapereideni täyttämistä kaupunkireissulla ollessani 18-vuotias.
Mummolleni asiasta ei ole vieläkään kerrottu ja näin vanhemmiten olen ymmärtänyt myös äitini kannan eroamiseen alaikäisenä. Mummoni on kauniisti sanottuna mielenvikainen ja hänessä pulppuaa mielenkiintoinen kristinuskon tulkitsemisen lähde. Äitini oli tahtomattaan syntipukki monessakin asiassa, mm. isäni viettelemisessä ja niinkin kauhea asia kuin kirkosta eroaminen olisi tätä syyttelytaakkaa laajentanut entisestään. Ja että asia menisi tekopyhemmäksi, mummo ei ole koskaan odottanut meidän olevan puhtoisia seurakuntalaisia ja käyvän joka sunnuntai kirkossa vaan siihen oli vain kuuluttava. piste.
Toisaalta, mummon pimeimmissä fantasioissa olin muutenkin saatanan lapsi, joten ei se kirkosta eroamisen tietäminen olisi varmaankaan ollut kuin yksi ratkaiseva meriitti lisää...
Itsehän jatkoin sukuni kunniakasta perinettä ja menin naimisiin maistraatissa. Ja ei, mummoni ei ollut kutsuttu häävieras.
Isän tavoin muutakaan sukua tuskin voisi vähempää kiinnostaa tulemiset ja menemiset, kaveripiirikin muodostuu melko pitkälle kirkkoon kuulumattomista. Toisilla on ollut suurempikin kriisi erota uskonnollisen taustan vuoksi, toiset eivät ole koskaan edes kuuluneet. Luulen, että jos mummoni olisi ollut vähemmän fanaattinen, niin vanhempani elelisivät edelleen susiparina ja me muksut olisimme kastamattomia piruparkoja. Joskus perherauhan nimissä on helpompi taipua asiassa, joka ei ole niin suuri kynnyskysymys.
Noita vastaavia mielipidekirjoituksia on nähty ja kuultu ennenkin. Olisikohan ollut Voimala (se jakso, jossa käsiteltiin Koivuniemen kulttia), jossa uskoontulleet pitivät kirkosta eroavia suorastaan lapsen tasolla olevina, että he eivät edes oikeasti ymmärrä kristinuskoa ja sitä, miksi he eroavat...jepjep. Eihän omilla aivoillaan ajatteleva voi tulla siihen tulokseen olematta harhaanjohdettu, että ehkä tämä usko ei ole minulle se oikea.
Isä halveksi kaikkea uskonnollisuutta, äitiä ei kiinnostanut. En edes tiedä, kuka lapsuudenaikaisesta perheestäni kuuluu kirkkoon, kuka ei... mummolle en tainnut kertoa. Eroaminen kirkosta ei näy päälle eikä muuta elämää millään lailla. Ja olen tainnut jo mainita, että Kannelmäen seurakunnasta erotessani homma oli vain paperin kirjoitus.
Sitten tuli mukaan Kristiinan mainitsema perherauha, kun anoppi oli uskovainen ja naimisiin piti mennä kirkossa... eikun takaisin kirkkoon liittymään. Ja silloin jouduin puhutteluun! Hyvin tarkkaan kyseltiin, miksi erosin, miksi haluan takas kirkkoon ja olin vähän niinkuin syyllinen siinä tuomarin edessä. Jos en olis pelännyt anoppia, olisin varmaan sanonu, että pitäkää tunkkinne, ja lähteny.
Kohta eroan uudestaan, jahka lapset vähän kasvaa. Ne on kastettu (ei tässä kyläyhteisössäkään uskalla olla erilainen!) mutta saavat itse päättää, menevätkö aikanaan rippikouluun. Ei pakoteta. Anoppi voi olla toista mieltä...
Kristiina mainitsi eroavia pidettävän ymmärtämättömän lapsen kaltaisina - eiköhän oikea usko ole nimenomaan sitä lapsenuskoa, jota Raamatussakin perätään! Itse ei passaa ajatella, pitää vain uskoa.
Meillä oli vähän dramaattista. Asiasta tuli puhetta kun kerroin kavereiden menevän naimisiin. Taustana kerrottakoon, että äiti on aina ollut uskovainen, isästä tuli uskovainen kun selvisi toisen sydänkohtauksen, ja kun mennään polvia taaksepäin, fanaattisuus on ainoa oikea sana kuvailemaan uskoa. Olen pieneltä uskovaiselta paikkakunnalta kotoisin.
Yhtä kaikki, äiti piti kummallisena asiana, että kaveri menee naimisiin maistraatissa. Möläytin sitten, että niinhän mekin avokin kanssa sitten kun se aika tulee. Äidin silmät meni viiruiksi ja hän tiedusteli että "Kumpi?". Kerroin totuudenmukaisesti että no minä (siinä vaiheessa).
Äiti räpytteli kyyneliä silmistä ja mikä siinä auttaa kun aikuinen nainen itkee tuommoista asiaa... Pitkät selostukset kävin läpi siitä miten mielestäni kirkko ei vastaa käsitystä rauhan ja rakkauden laitoksena ja ettei tässä yhteiskunnassa ole paikkaa laitokselle, jonka mielestäni nainen ei voi tehdä kaikkea sitä mitä mies. Piti mainita rauhoitteluksi että esimerkiksi naimisiin menevän kaverini äiti on uskovainen vaikkei kirkkoon kuulu. Äiti-raasu yritti pidätellä märyä ja alkoi sitten sepustaa että niin no, olihan hän ollut hautajaisissa, joissa kirkkoon kuulumaton mies oli kuitenkin siunattu. Hänestä se oli ihan asiallista.
Se oli aika järkyttävä hetki. Jotenkin luulin, että äiti tietää, ettei kirkolla ole enää minulle mitään tarjottavana. Ja vaikkei olisi tiennyt, niin ihan itkemään asti? Herranen aika.
En tiedä tietääkö isä. Mummulle ei kerrota (häitä ei tule ennen kuin mummu on kuopassa). Pappa ei enää oikein edes ymmärrä. Serkuista osa tietää, osa ei, ystävistä tietää kaikki. En ole kertonut kummilapsen vanhemmille, vaikken usko että se on ongelma.
-Maria
Eivätpä reagoineet lainkaan.
Itselleni tuli tunne, kun erosin, että menettäisin jotain, vaikka en ollut uskonut enää aikoihin.
Meidän sekulaari humanistien pitää oikeasti vieläkin myydä itseämme, vuonna 2011. Osoittaa ettemme ole pahoja ja varsinkin, että sallimme myös taikauskot, vaikka pyrimme ehkäisemään sen haitallisimpia muotoja ja ylläpitämään skpetistä perinnettä ja vaihtoehtoa yliluonnollisille selityksille.
Olen jotakuinkin tullut siihen tulokseen, että kreationismia sun muuta fanatismia on mahdotonta torjua yrittämällä käännyttää ihmisiä ateisteiksi. Paljon tehokkaampaa on tyytyä kompromissiin ja antaa ihmisten pitää Jeesuksensa ja Allahinsa ja yrittää heidän oppinsa kautta perustella, miksi kannattaa suvaita erilaisuutta ja miksi evoluutioon voi uskoa ja niin edelleen.
Ilmeisesti työ jatkuu vielä pitkään tässä vaiheessa ennenkuin sekulaarit humanistit ja ateistit pääsevät leviämään ihmisten vakaumuksiksi laajemmalti. Monen sukupolven projekti eikä onnistumisesta mitään takeita.
Askel kerrallaan, siis ensin pitää osoittaa superfundamentalistikonservatiiveille, että liberaalius ei ole vaarallista ja ettei ateismi tee ihmisestä pahaa.
Erosin sinä päivänä, kun täytin 18. Ei ollut draamaa. Kukaan perheessä tai lähisuvussa ei ole uskovainen, ja harva kuuluu kirkkoonkaan. Minut ja siskoni on kastettu äitini mukaan siltä varalta, että joskus myöhemmin elämässä kastamattomuus alkaisi harmittaa. Tämä on mielestäni aika nurinkurinen ajatus.
Yritin erota kirkosta 15 vuotiaana, ei annettu. En oikein tiedä miksi, koska mitenkään uskonnollisia ei kotona oltu.
Ajattelin, että se on jotenkin outo juttu heille, joten jätin sikseen ja erosin ääneti muutama vuosi myöhemmin kun muutin pois kotoa.
Eipä sitä sen kummemmin sitten enää analysoitu, kun asian jossain vaiheessa totesin.
Meillä ei ollut aivan hirveän isoa draamaa. Äidiltä tuli yksi itkuparkuraivari aiheesta tosin tuli, vuosia eroamisen jälkeen. Avoliitto aka. "susiparina eläminen" oli astetta vakavammin moitittu tila, joskin siihenkin ovat tottuneet. Itse asiassa avioon menoon liittyisi enemmän riskejä : Moni vanhemman polven edustaja ei tiedä että kumpikaan ei kuulu kirkkoon. Siviilivihkiminen taas ei heille ole edes "mikään oikea naimisiinmeno", joten järkytys lienee suuri. Avoliitosta voisi sentään eheytyä, kun ottaa Jeesuksen sydämeen ja katuu. Mutta jo naimisissaolevat eivät saane kirkkohäitä tai mitään...
Mutta se liittyi enemmän "muuhun peliin" joka kyseisen ihmisen päässä pyörii kuin itse aiheeseen.
Toki se saattoi olla shokki, kun olin kuitenkin aiemmin aika leimallisesti kristillismielinen.
Äiti suhtautui ihan neutraalisti vaikka seurakunnalla onkin töissä, kun tiesi ihan hyvin minun vakaumukseni ja niitä kunnioittaa. Isä taas suhtautui niinkun minuun muutenkin, "antaa sen nyt paskoa elämänsä ihan miten lystää". Mikään iso uskovainen ei isäkään ole, mutta kirkkoon kuuluminen on vain niitä hänelle pyhiä asioita joista ei saisi tinkiä.
Mummua ei tuollaiset asiat ole koskaan tippaakaan liikauttaneet, vaikka ortodoksi on. Yksi täti oli aikaisemmin isokin hihhuli, mutta nyttemmin rauhoittunut noissa hommissa, muita sukulaisia ei minun asiani ole koskaan kiinnostaneet.
Erosin muutama vuosi takaperin huutelematta siitä sen kummemmin kellekään. Faijan kanssa muistaakseni joskus tuli siitä puhuttua (hänkään ei kuulu kirkkoon), mutta muiden sukulaisten kanssa ei ole tullut kai puheeksi. Pitkäaikaiselle elämänkumppanilleni mainitsin joskus ohimennen ja hän vaikutti aika pettyneeltä, kun on aina unelmoinut kirkkohäistä, ei muuten.
Ensin ajattelin, että voihan sitä liittyä takaisin siksi aikaa, että pääsee kirkossa naimisiin. Asiaa tarkemmin mietittyäni päädyin kuitenkin siihen, että haluan kunnioittaa muiden ja omaakin vakaumustani sen verran, että pysyttelen poissa heidän pyhistä tiloistaan.
Kaiken kaikkiaan en koe uskonnollisia ihmisiä mitenkään vastenmielisiksi vaan eräänkin Suomessa melko pienen uskonnollisen yhteisön parissa työskentelevän kanssa kaveeraan ja käyn kasvotusten ajoittain varsin syvällisiäkin keskusteluja, joissa kunnioitamme toistemme näkemyksiä.
Kiihkouskonnolliset fundamentalistit ovat asia erikseen, mutta itseäni kovasti häiritsee kun toisinaan uskonnolliset ihmiset niputetaan kaikki mielenvikaisiksi ja haukutaan koko porukka maanrakoon. Tiedänhän itsekin kokemuksesta kuinka rasittavaa on, kun ateistit niputetaan yhtenäiseksi ryhmäksi. PA:lle rispektit siitä, että kritiikki osuu tässäkin tapauksessa poikkeuksetta sinne minne pitää.
Viime seurakuntavaalien alla juttelin isän kanssa puhelimessa ja hän kysyi olinko jo äänestänyt. Kun kerroin etten ollut, kun en ole edes jäsen, tuli langan päässä hetkeksi hiljaista. Siinä vaiheessa vasta tajusin ettei ollutkaan isälle ihan arkipäiväinen ja ikivanha juttu se. Juteltiin asiasta, selitin että olin eronnut jo ajat sitten ja vähän sitä miksi sellaiseen ratkaisuun päädyin. Isä kuunteli ja kommentoi tyynen asiallisesti, vaikkakin vähäsanaisesti. Vasta jälkeenpäin tajusin että isä oli korvinkuultavasti järkyttynyt, ei ollut kai ikinä edes osannut sellaista skenaariota kuvitella, että joku perheenjäsen eroaisi kirkosta. Vaikka siis ollaan aina oltu malliesimerkki tapakristityistä.
Isä myös kysyi, mahdollisuuden hänelle valjettua, kuuluvatko veljeni sitten vielä kirkkoon. Vastasin että sitä hänen pitää kysyä asianomaisilta itseltään. Ei missään nimessä aikonut kysyä, ei ehkä oikeasti halua tietää. (Eivät muuten kuulu.) Sittemmin ei olla isän kanssa asiasta puhuttu, mutta enpä ole huomannut suhteessamme minkään muuttuneenkaan.
Jouluna kotona käydessäni äiti yllättäen tokaisi: "Olet sitten eronnut kirkosta." Myönsin sen ja sitten käytiin suunnilleen sama keskustelu kuin isän kanssa aiemmin ja jonka äiti oli varmaan referoituna jo kuullut. Äitiä vaikutti harmittavan lähinnä se etten ollut asiasta mitään aiemmin, tai ehkä oikeammin hänelle, puhunut. Ilmassa oli vähän syyttelyn makua, mutta aiheena siis tämä "salailuni". Ja minä kun en ollut pitänyt asiaa mitenkään tärkeänä, isä ja äiti molemmat kun kaiken lisäksi olivat jo pitempään tienneet etten usko jumalaan. Jälkiviisaana on tietysti helppo todeta, että on kai aika itsestään selvää että tapakristityille vanhemmille lapsen kirkosta eroaminen on monella tapaa paljon merkittävämpi uutinen kuin tämän ateismi.
Yleisin reaktio on vain: "entäs kirkkohäät?". Siitä huomaa kuinka tapauskovaisia ihmiset ovatkaan.
Eikä aihe ole mitenkään vaiettu (vaikka toisinaan häissä/ristiäisissä pyydetään ettemme pakana-pariskuntana nostaisi vakaumustamme esille). Äitini on suoraan kertonut vanhoille sukulaisillekin eroamisestani ja olen positiivisesti yllättynyt näiden 70-80-vuotiainen reaktioista - täysin hyväksyviä! (Kenties hyväksyntään vaikuttaa se, että samalla kerrotaan että miehenikin on kirkosta eronnut ja mummot yksinkertaisesti palvovat häntä.)
Järkyttyneimmät lausahdukset tulivat ainakaan yllättäen nuorilta miehiltä ja muutamat kaverit kenties alkoivat katsoa minua eri tavalla.
Erosin siis heti 18 täytettyäni, monen monta vuotta sitten.
Minut ja sisareni kastettiin kyynisen kirkkoonkuuluvan ateisti-isän toivomuksesta: "että saavat toitä aikuisina" (ettei epäillä kommareiksi, kai?). Äitiä ei ollut kastettu aikoinaan. Pian sitten äiti liittyikin kirkkoon ja isä erosi, olihan äiti kotiäiti vailla palkkatuloja. (Jommankumman vanhemmanhan pitää kuulua jos lapset haluaa pitää jäseninä.) Kun itse olin 10 äiti meinasi erota ja kysyi haluanko myös erota. Käytännössä se tarkoitti haluanko lukea uskontoa vai ETtä. Erosin tottakai. Suvussamme ei olla koskaan oltu uskovaisia. Silti isä oli harmissaan: "ei kannata sulkea ovia nuorena", joka oli kai lähinnä kehoitus olla erottumatta joukosta. Pelkurimaista.
Lapsena kotona sai uskonnoista sen kuvan että kyse on eräänlaisesta dementiasta jota kuolemanpelkoiset vanhukset potevat, sekä muinaiskansojen juttuja. Koulussakaan en oikeasti osannut erottaa uskonnontunneilla satuja muista saduista. Sokki olikin melkoinen kun joskus varhaisteininä kaverin kotona ruokapöydässä nauroin isännän "läpälle" kun hän ilmoitti (kai vastauksena minun möläytykselle) että heidän perheensä uskovat Jumalaan. En oikeasti voinut uskoa sitä.
Yhteenveto tähän mennessä: kuulutaan kirkkoon kun muutkin tai kun vanhemmat käskee, halutaan kirkossa naimisiin vaikkei oikein uskotakaan, ei haluta herättää tutuissa ahdistusta, mielistellään puolihulluja sukulaisia, ei haluta leimautua. Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että uskikset päättävät mikä on oikein ja hyväksyttävää, muut eivät tuo vakaumustaan esille. Menikö suunnilleen näin?
Itse erosin ko. instituutiosta parikymppisenä kun muutin kotoa pois. Äiti erosi 80-luvun naispappeuskeskustelun jälkeen, isä kuuluu kai edelleen, en tiedä uskooko vai ei. Nykyään mainitsen tilanteeni jos joku kysyy tai muuten tulee puheeksi. Autossa on evolvefishin evoluutiokala vastineeksi hihhuleiden kalatunnuksille. Siinä se osuuteni tähän soppaan.
Eipä syntynyt oikein mitään erityistä reaktiota, uskonasiat on meillä aina katsottu omiksi asioiksi. Johtuu varmaan siitä, että suvun uskovaiset ovat körttejä, joiden mielestä nämä ovat ihmisen yksitysasioita, eikä heidän kuulu toisten uskonasioita kommentoida.
Häissäkin oli maistraatin työntekijä solmimassa avioliiton ja jälkikäteen saatiin palautetta siitä, että olipa mukava (ja riittävän lyhyt) tilaisuus.
Vanhempiani eivät reagoineet mitenkään erotessani, pitivät kirkkoon kuulumista/kuulumattomuuttani henkilökohtaisena asianani. Vanhemmistanikin vain toinen kuuluu kirkkoon.
Erosin muistaakseni parikymppisenä. Muksuna jotkut sadut taisi oikeasti upotakin, mutta rippikouluikäisenä olin jo aika kaukana uskosta. Serkun häviäminen lähisuvusta johonkin pieneen lahkomaiseen seuraan (on vieläkin sillä tiellä) varmaan käynnisti viimeiset selvitykset omasta uskosta, joiden perusteella erosin kirkosta. Kasvatuksen osalta elin varsin tapakristityn elämää. Uskoa kuitenkin löytyy vaihtelevin määrin suvun edellisistä sukupolvista.
Taisin hieman ennakkoon mainita äitille aikeistani ja perustelin lyhyesti kantani. Häntä ratkaisuni varmaankin harmitti, mutta kunnioitti päätöstäni eikä puuttunut siihen sen kummemmin. Isäni ja isovanhempieni kanssa en ole asiasta puhunut. Isäni varmaankin paheksuisi asiaa kuten muidenkin kommenteissa, enkä usko että saisimme aikaan kovinkaan hedelmällistä keskustelua aiheesta. Viimeistä isovanhenta taas en halua vaivata uskossaan.
Arvostan tämän asian yksityisyyttä, mutta vastaan tästä kysyttäessä aina häpeilemättä.
Muistan joskus teininä ajatelleeni asiasta, ettei kannata liian nuorena erota, koska silloin rajaa ne naiset pois kumppaniehdokkaista, joille kirkkohäät on hyvin tärkeät. Tähän teologiseen pohditaan taisi hormooneilla olla osansa tällä kertaa pitäen minut kirkossa pitempään.
20-vuotiaana erosin. Kävelin yliopistolta kotia päin maistraatin ohi, joten päätin hoitaa sen asian samalla matkalla.
En kertonut asiasta kenellekään, sillä en katsonut (enkä katso edelleenkään) olevan mitenkään olennainen. Isäni hautajaisissa pari vuotta nuorempi siskoni kommentoi, että taitaa ateistia harmittaa tuo hervottoman iso krusifiksi kappelin (tai miksikä sitä vastaanottotilaa kutsutaankaan) seinällä. En tiedä vieläkään, miten hän siitä tiesi; kuulutetaankohan kirkossa eronneet?
Ainut kerta, kun kirkkoon kuulumattomuus on ollut sukulaisten kanssa esillä on ollut kahden nuorimman serkkuni ristiäiset. Minua olisi haluttu kummiksi, etenkin nuoremmalle, mutta nettiä tutkittuamme todettiin, ettei kirkkoon kuulumaton voi olla edes aikuisystävä. Minusta varsin kyseenalaista toimintaa kirkolta; onhan se kuitenkin lapsen hyväksi mitä enemmän luotettavia aikuisia hänellä on ympärillään, kuuluivat he kirkkoon tai ei.
En tiedä, tietääkö äitini eroamisesta, sillä hänellä on muutenkin tietty tapa reagoida mahdollisesti kiusallisiin asioihin: siitä ei vain puhuta.
Isovanhemmat... jaa, no ei ole ainakaan tullut tietoon että tietäisivät. Mitä tulee isäni äitiin, olen varma että jos hän tietäisi saisin nopeasti ties mitä lippulappusia herran sanasta ym. Kyllä, hän on fundamentalisti kategoriasta "Lordin ei pitäisi edustaa Suomea Euroviisuissa, ne on saatananpalvojia".
Minua ei ole koskaan kasvatettu kuin tapakristityksi, minut on siis kastettu ja olen käynyt riparin, mutta muuten kirkossa ei käyty kuin häissä ja hautajaisissa eikä uskontoa opetettu kotona.
Käsittääkseni molemmat vanhempani uskovat johonkin, mutta varsinkaan äitini kohdalla en ole ollenkaan varma onko siinä kyse kristinuskossa esiintyvästä jumalasta vai onko se jotain muuta hengellisyyttä. Kuitenkaan eivät ole mitenkään himouskovaisia tai eivät ainakaan tuo asiaa mitenkään julki. Meillä on kotona saanut ajatella aina niin kuin ajattelee, olen arvostanut sitä kovasti.
Siksi hämmennyinkin, kun äitini lähes raivostui kuullessaan minun eronneen kirkosta. Olin olettanut, että he ovat tajunneet asian jo aiemmin, sillä olin 14-15 -vuotiaana rippikoulun aikana jo tajunnut että en usko mihinkään ja that's it. Eroaminen oli vaan jäänyt tekemättä.
Vanhempieni mielestä kirkosta eroaminseni oli typerää kapinointia ja vaikka ei uskoisikaan kristinuskon jumalaan, on yksinkertaisesti järkevää kuulua luterilaiseen kirkkoon, koska se on suuri vaikutin kulttuurissamme ja "Mitä nyt kaikki tututkin ajattelevat kun sinä oot eronnu kirkosta".
Luulen osasyynä tähän olevan isäni sukulaiset, joista suuri osa on hyvin, hyvin uskovaisia. Ilmeisesti vanhempani pelkäävät, että minut tuomitaan tai minusta tulee suvun musta lammas kun en kuulu kirkkoon enkä usko.
Lopulta vanhempani kuitenkin ottivat asian järkevästi ja nykyään vaan toisinaan kuittailevat, että "Kyllä sinä vielä vanhempana tajuat..."
Erosin kirkosta parikymppisenä, eikä äitini reagoinut ilmoitukseeni juuri mitenkään. Taisi sanoa "jaaha" ja se siitä. Kotona ei oltu edes kovin tapauskovaisia, joten asia ei tainnut suuresti häntä liikuttaa suuntaan eikä toiseen. Itse olin todennut itseni "uskomattomaksi" jo teini-iässä, ikinä en muista erityisesti uskoneeni mihinkään jumaliin.
Veljeni erosi perässä pari vuotta sitten ja viime vuonna äitikin ilmoitti eronneensa kirkosta. Ei kuulemma enää halunnut maksaa kirkollisveroa eikä kannattaa niin suvaitsematonta jengiä (naapurin rouvalle oltiin oltu erityisen töykeitä kirkkoon kuulumattoman miehensä hautajaisiin liittyen tms.).
Avokkini mummo on kovastikin kristitty, muttei ole koskaan tuominnut kummankaan meidän valintaa. On vain joskus uteliaisuuttaan kysellyt perusteluita sille, aivan asiallisesti tosin, ja kuunnellut kiinnostuneena vastauksiamme. Ihailtavaa keskustelutaitoa, jota soisi monille monille monille muillekin huomattavasti lisää.
Minulta kysyttiin kotona, jotta alanko myös kommariksi. -.- Koska erosin heti 18 täytettyäni (Eläköön eroakirkosta.fi, tuli kyllä laskettua minuutteja keskiyöhön), sitä yritettiin myös kuitata pois ohimenevällä nuoruuden kapinalla. Minua ei siis otettu tosissani, ja toisaalta tekoa pidettiin ikäänkuin huonotapaisena ja arveltiin josko pääsen naimisiin, ettäkö löytäisinkö miestä, jota kirkkoonkuulumattomuuteni ei haittaisi (löysin, lähes koko perhe kirkosta eronneita, hehe). -.- Jännittävä reaktio siinä mielessä, ettei meillä oltu koskaan oltu kovinkaan uskonnollisia, eikä se näkynyt arkielämässä mitenkän. Silti valintani jollain tapaa tuotti jotain "häpeää" perheelle. -.-
On ollut sikäli hauskaa seurata, miten tässä nyt yhtäkkiä viime aikoina myös vanhemman sukupolven sukulaisissa on ilmaantunut tyyppejä, jotka ovat syystä tai toisesta eronneet kirkosta. Ja jännittävää, miten sekin on ikäänkuin salaisuus, jota ei saa kaikille kertoa, vain luotettuimmille sukulaisille. Ihan uusi ulottuvuus minulle näin läheltä seurata, ja toisaalta niin vieras ja absurdi. >_< Ihan kuin ei elettäisi 2000-luvun tällä puolella.
Joskus minulta kysellään ihmetellen, että enkö usko mihinkään. -.- Aina yhtä väsyttävää yrittää selittää mikä ero on uskolla yliluonnollisiin asioihin ja uskolla muihin, aika yleisinhimillisiin juttuihin, kuten ihmisten väliseen rakkauteen jne.
äiti eros mun kanssa kirkosta. sano vaan että joo voisin mäki eroo, en usko siihen hommaan kanssakaan.
Itse onnistuin tempautumaan ulos kirkosta noin yhdeksäntoistavuotiaana (koska silloin mammuttikaudella ei ollut tälläistä helppoa eroakirkosta-sivustoa).
Perheeni oli lähinnä tapauskovaisia (häät, hautajaiset, kaste, rippi ja joskus jouluna), mutta en usko/muista, että tiesivätkö isovanhempani tästä ja enkä muista maininneeni äidilleni tästä. Lopun suvun kanssa en yksinkertaisesti ole niin paljoa tekemisissä, että olisin heille voinut siitä mainita. Uskonnosta ei yksinkertaisesti puhuta, piste. Kuitenkin vaikutelma on, että kirkkoon kuulutaan, koska kirkkoon kuulutaan, eli suurimmalle osalle heistä saattaa siis tulla yllätyksenä se, että en kuulukaan.
Riparin kävin, kun onnistuin sen avulla kyynisesti vääntämään itselleni tietokoneen rippilahjaksi (ja joulu-nimi-syntymäpäivälahjaksi ja työtäkin vielä piti jonkin verran tehdä sen eteen). Sanoisin, että tuo tietokone taitaa olla ainoa positiivinen seikka, jonka uskonto on minun elämääni tuonut...
Kirkosta erosin vasta kolmekymppisenä mutta uskovainen en muista koskaan olleeni.
En asiasta kertonut silloinkaan koska ei se ollut tärkeää. Äitini asian joskus otti puheeksi tyyliin "sinäkin olet varmaan eronnut kirkosta" ja myönsin. Ei draamaa.
Jälkikäteen ihmettelen kyllä omaa laiskuuttani eroamisen suhteen. En käynyt rippikoulua ("Koska en usko.") ja kieltäydyin vannomasta sotilasvalaa muihin kirkkoon kuuluvien joukossa ("En todellakaan vanno puolustavani uskontoa ase kädessä.") vaan annoin uskonnottomien kanssa juhlallisen vakuutuksen erillisessä tilaisuudessa. Tästä jälkimmäisestä tuli pientä polemiikkia isovanhempien kanssa mutta perustelu meni kyllä läpi heillekkin kun kerran kotia ja isänmaata olin luvannut puolustaa.
Äiti ja täti ilmaisivat, että "kai se on sinun oma asiasi".
Niin kai.
Kysyin asiasta äidiltäni. Vastaus:
No, ei se sinun päätöksesi minussa mitään suuria tunteita nostattanut,olethan ja (olit) aikuinen, järkevä ja erittäinen paljon asioita ajatteleva poika, se oli ihan ok. Ei olisi tullut mieleenikään puuttua tähän asiaan. Varmaan teit omalla kohdallasi oikean päätöksen, niin monet meistä kuuluu kirkkoon vain "tavan vuoksi".
Post a Comment