Kemian Nobel ja kreationistien perinteinen vastaus

DNA:n salaisuuksia on yritetty selvittää vuosikymmenien ajan. Tutkimatta on vielä vaikka kuinka paljon, mutta erään merkittävän osa-alueen kohdalla Nobelin palkinto nosti tiedettä otsikoihin asti. Aiheena on DNA:n korjausmekanismin toiminta. Periaate on yksinkertainen. Moni asia voi sekoittaa tai vaurioittaa DNA:ta. Solujen sisäiset monimutkaiset järjestelmät leikkaavat pois pieleen menneitä kopioita perimästä, tai peräti korjaavat ne entisen veroiseksi.

Tarina siitä miten kaikki tämä selvitettiin onkin mielenkiintoisempi. Viimeisen 40 vuoden aikana useampi tutkija eri maista oli työskennellyt ongelman parissa. Kemian Nobel myönnettiin Aziz Sancarille Pohjois-Carolinan yliopistosta, Paul Modrichille Howard Hughesin lääketieteellisestä instituutista, ja Tomas Lindahlille Francis Crick -instituutista.

Kaikki lähti liikkeelle silloisen tiedon kyseenalaistamisesta. DNA ei ollut aivan niin vakaa molekyylien ketju mitä oletettiin. Vakauden yliarvointi oli helppoa, sillä miten muuten perimä olisi voinut pysyä kunnossa sukupolvesta toiseen.

Lindahlin ryhmä selvitti 70-luvulla, että DNA rappeutuu päivittäin soluissamme. Jos sellainen meno jatkuisi ilman korjausmekanismia, ei elämä olisi mahdollista. Mutta elämä on mahdollista, kuten ikkunasta ulos katsoessamme voimme päätellä, joten tuollaisen korjausmekanismin etsintä oli suotuisa tutkimusala.

Sancarin suunnalta selvitettiin UV-valon aiheuttamien vauroiden korjaamista soluissa. Sama fotoreaktivaationa tunnettu mekanismi kykenee korjaamaan myös muun kuin UV-valon aiheuttamia virheitä perimässä. Modrichin ryhmä seurasi miten solunjakautumisessa tapahtuvan mokan uudelleenohjelmointi hoituu siihen erikoistuneilla proteiineilla.

Soluista esiin ongittu tieto voi lopulta olla ratkaisu joidenkin syöpätyyppien vallankumouksellissa hoidossa. Jos soluissa ei olisi korjausmekanismeja olisi sen tilalla huomattavasti yleisemmin syöpä. Horisontissa siintää myös toivo perinnöllisten tautien korjaamisesta. Bakteereilla ja mahdollisesti nisäkkäillä tehdyt testit hoitomenetelmistä pyritään soveltamaan ihmisiin. Tässä kohtaa tulevat olennaiseksi yhteisen polveutumisen kautta tapahtuva vertailu siitä miten hoitoa viimeistellään ja tuunataan ihmisille sopiviksi. Viimeistään tässä vaiheessa sinäkin, rakas lukija, ymmärrät miten hienoa asia tämän tiedon selvittäminen on. Sekä sen miten valtava haaste se on vieläkin tieteelle.

Kaiken kaikkiaan tässä Nobel-uutisoinnissa on ollut hienoja kertomuksia siitä miten oikeat tutkijat tekivät tiedettä. Ja onnistuivat paljastamaan maailmalle hienoja asioita elämän saloista. Kaikki tämä tuottelias tiede saa jotkin piirit kateelliseksi. Ne piirit joissa pyritään poimimaan maahan pudonneet muruset, joista sitten väännetään mielikuvituslinnoissa heidän etujaan ajamia seisoviapöytiä. Tarkoitan tietenkin kreationisteja.

Periaate on tuttu kaikista edellisistä hyvistä tiedeuutisista. Kun tutkijat löytävät ja selvittävät jotain solujen tai DNA:n toiminnasta, niin kreationistit alkavat toistamaan sanomaansa.

Solujen rakenne itsessään oli liian monimutkaista, jotta se voisi kehittyä ilman Jumalaa.

Soluviestintä oli liian monimutkaista, jotta se voisi kehittyä ilman Jumalaa.

DNA:n sisältämä geneettinen informaatio oli liian monimutkaista, jotta se voisi kehittyä ilman Jumalaa.

Immuunijärjestelmä oli liian monimutkaista, jotta se voisi kehittyä ilman Jumalaa.

Bakteeriflagellan toiminta oli liian monimutkaista, jotta se voisi kehittyä ilman Jum- älykästä suunnittelijaa.

Ja niin edelleen vuodesta toiseen. Kreationistit kirjoittivat argumentaatioltaan identtisiä tekstejä jokaisena vuonna. Darwinismin arkkuun on kreationistien kirjoituksissa lyöty niin paljon vertauskuvauksellisia viimeisiä nauloja, että arkku painaa varmaan metaforisesti satoja tonneja.

En siis yllättynyt tippakaan, kun sain vinkkejä kreationisti Pekka Reinikaisen uusimmasta tuotoksesta:

Nobel darvinismin nollaamisesta

Voe helevettiläinen! Tiedemiehet menivät huomaamattaan tuhoamaan ateismin peruspilarin, eli evoluutioteoria on nyt täysin kumottu.

Myytti DNA:n vakaudesta on murrettu. Solujemme perimään syntyy tauotta muutoksia, ja jos niitä ei heti korjattaisi, yhtäkään ihmistä ei syntyisi. DNA:han hajoaa muutenkin omia aikojaan muutamassa vuosituhannessa, ja on uusdarvinismin kannalta kohtalokasta, että vuonna 2012 sitä eristettiin dinosauruksen fossiilista.

Reinikainen vetoaa dinosauruksella viittaa todennäköisesti tähän tapaukseen. Kreationistien kannalta kriittistä on kuitenkin se, että vasta-ainereaktio saatiin joistakin solujen osista. DNA-pätkiä ei ole (toistaiseksi) onnistuttu eristämään dinosaurusten fossiileista. Toivottavasti siinä joskus onnistutaan.
Anyways, jos DNA:n hajoaminen on sellainen ongelma kuin Reinikainen tässä antaa ymmärtää, niin miten on mahdollista, että sitä löytyisi edes kreationistien skenaariossa. Siinä tapauksessa nämä fossiilit olisivat kuitenkin yli 4000 vuotta vanhoja. Eikä DNA:n jämien löytyminen fossiileissa kerro meille enemmänkin Viime torstailaisuuden totuudesta?

Samalla on todistettu, että tuntemaamme elämää ei voisi lainkaan olla olemassa, jos solut eivät osaisi korjata DNA:taan. Kopiointivirheiden lisäksi DNA:han tulee vielä valtavan paljon suurempi määrä mutaatioita ympäristön säteilystä ja kemikaaleista johtuen. Korjaamattomat mutaatiot johtaisivat nopeasti elimistön toiminnan romahtamiseen ja syöpään. Onneksi solujen erittäin monimutkainen korjausjärjestelmä korjaa tuhannesta virheestä 999. Miksi se ei korjaa kaikkia? Syy on ilmeinen. DNA:han koodattu korjausnanokoneiden tiedosto kärsii sekin mutaatioista ja koneet eivät enää toimi moitteettomasti. Tämä selittää ihmisten elinajan lyhenemisen Raamatun patriarkkojen korkeasta iästä.

Tässä Reinikainen muistuttaa meitä Vanhan testamentin mainitsemista pitkäikäisistä ihmisistä. He elivät jopa satoja vuosia. Synnin aiheuttama rappeutuminen vähensi elinvuosia nykyiselle tasolle. Ei sen ihmeellisempi tarina kuin Tolkienin kynästä kirjoitetut, mutta Reinikainen ja moni muu ottaa sen ihan tosijuttuna.

Johtopäätös kaikesta tästä on ilmeinen. Lokakuussa 2015 myönnetyt kemian Nobelit nollaavat uusdarvinismin, jonka mukaan kaikki elollinen polveutuisi yhdestä ja samasta solusta. Väite polveutumisesta paljastuu täysin mielettömäksi.

Harmi vain, että Reinikainen unohtaa perustella miksi polveutuminen on mieletöntä. Se vain on niin hänen mielestään. Luulin tämän kohdan olevan olennaista kreationistin pointille. Taisin olla väärässä. Varsinaisen argumentin puuttuessa en myöskään pääse viipaloimaan mitään olennaista sisältöä.

Jokainen biokemiaa opiskellut ymmärtää miksi soluja ei voi syntyä itsestään ja DNA:ta voi syntyä vain DNA:n avulla. Vaikka fysiikan ja kemian lakien vastainen ihme tapahtuisi ja solu syntyisi, siellä ei tapahtuisi yhtään mitään ilman DNA:n ohjelmointia. Toimiva digitaalinen bio-ohjelma voi olla vain ulkopuolisen älyn tuottama. Luonnon perusvuorovaikutukset eivät sellaisia rakenna. DNA:ssa täytyy olla ohjelma tiedon poimimiseen ja sen kääntämiskoneiston eli ribosomien rakentamiseksi, jotta DNA -koodi voidaan kääntää proteiinien kielelle ja saadaan solun arkkitehtuuri ja nanokoneet rakennetuiksi.

Se mitä tällä hetkellä näemme solujen sisällä ei tietenkään ole sitä mitä oletamme siellä olleen satoja miljoonia vuosia sitten. Valmiita soluja ei oleteta syntyvän tyhjästä. Reinikainen on aivan oikeassa ainakin siinä, ettei tiedetä miten ensimmäiset solut ilmestyivät. 

Joten mikä lopulta on Reinikaisen varsinainen juju tässä tuotoksessa?

Viimeinen naula darvinismin arkkuun on juuri myönnetyn kemian Nobelin seuraus. Alkusolu, josta kaiken piti polveutuman, ei säilytä tiedostojaan, ellei sinne ole, kaiken yllä mainitun lisäksi, myös ohjelmoitu erittäin monimutkasta kopiointivirheiden korjausjärjestelmää.

Eli vanha tuttumme Liian monimutkaista evoluutiolle -argumentti. Reinikainen ei millään hyväksy tieteen valossa varminta vastausta DNA:n ilmestymiselle. Hän haluaa tarjota tilalle Jumalan taikavoimia. Mikä se tieteen vastaus on? Se on erittäin varma ja jyrkkä: Emme tiedä.

No, huomaavatko tiedemiehet tai palkinnon myöntänyt komitea mitä on tapahtunut?

Ainakaan korjausmekanismien löytäminen ei kumonnut evoluutioteoriaa. Nyt tutkijat alkavat selvittämään minkälaiset kehitystiet voisivat olla niiden korjausmekanismien takana. Eli sitä samaa tiedettä tehdään jatkossakin, heittämättä käsiä epätoivoisina ilmaan. 

Todennäköisesti eivät, koska suunnittelun huomaaminen on luonnontieteissä kielletty! Mutta nyt maallikonkin on helppo ymmärtää, että uusdarvinismi on nyt nollattu Nobel-palkinnon arvoisesti!

Potaskaa. Suunnittelun huomaaminen on ihan arkipäiväistä. Reinikaisen ehdottamaa jumalolennon tekemän suunnittelun havaitsemiseen ei vain toistaiseksi ole kehitetty luotettavaa menetelmää. Reinikaisen ja IDeistien menetelmät eivät ole kiellettyjä. Ne ovat hyödyttömiä. Pystymme päättelemään suunnittelua yllättävän monissa asioissa. SETI-projekti ehkä mediaseksikkäin niistä.

Reinikaisen ja muiden kreationistien pörinän jäädessä taustalle voimme keskittyä olennaiseen. Korjausmekanismit eivät ole mikään tämän vuoden uutuus tieteessä. Niiden kehitystä on tutkittu. Aikaa ja aivoenergiaa on käytetty soluista löytyvien korjausmekanismien evoluution selvittämiseen, mekanismien homologioiden hakemiseen, onko mekanismin komponenteilla jotain muuta toimintoja soluissa, jne.

Valitettavasti alan kirjallisuus on vielä kallista hankittavaa minulle, mutta kevytkin googlaus paljastaa tutkimuspapereiden olevan olemassa. Aihe on mielettömän monimutkainen. Löytyisipä jostain aikaa lukea niitä tarpeeksi. Ilmaiseksi olisi luettavissa The Evolution of DNA Repair Genes, Proteins, and Processes. Lisään sen suosikkeihini.

Mitä vähemmälle jätän Reinikaisen lukemisen sitä enemmän opin oikeasta tieteestä. Siinä missä kreationisti näkee päätepysäkin tieteen edistymiselle, tiedemiehet näkevät uuden ja tutkimattoman metrokartan. Kuin sattumalta Reinikaisen kirjoituksen kommenteissa on meneillään väittely, joka on opettavaisempi kuin itse miehen kirjoitus. Jään odottamaan uusimmasta kemian Nobelista kertovaa populaarikirjaa.