23.9.14

Perusarvot silloin joskus: Sukunimi

Ylen Arkistoista kaivettiin esiin perusarvojen puolustamista 70- ja 80-luvulta. Kiistanaiheena oli perheiden eheyttä uhkaava sukunimilaki. Tuolloin muinoin kun oli pitkänä ja kunniallisena tapana, että naimisiin mentäessä naisen tyttönimi vaihtuu miehensä sukunimeksi. Tämä pitkä tapahan tuli Suomen lakiin 30-luvulla. Vanha käytäntö on se mitä noudatettiin. Vaikka sitä ei noudatettu kaikkialla Suomessa ennen 30-lukua. Tilanteen muutokset, vaikkapa vain tarjolla olevana vaihtoehtona perinteen rinnalle, olisivat mitä karmein uhka. Eli sukunimikäytöntöä voisi muuttaa, jos aviopari niin haluaa. Miehen oikeus rekisteröidä nainen käyttöönsä kuin auto oli ainoa oikea tapa käsitellä sukunimiä avioliitossa. Miksi miehen automaattista oikeutta päättää asiasta oltiin uhkaamassa? Olihan se kaunis rakkauden osoitus, kun nainen vaihtaa sukunimeään. Jos hän ei halua miehen nimeä, niin viestisi miehen kelpaamattomuudesta. Tätä kaikkea uhattiin telaketjufeminismin aivopesemien toimesta ja mm. tasa-arvon nimessä.

Oikeusministeriö perusteli lain tarvetta näin:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."


Tasa-arvon neuvottelukunta puolsi lakia ja vedottiin jopa YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen. Tällaisiin puheisiin vastattiin perinteisiin vetoamalla. Kristillisen Liiton (nyk. Kridet) kansanedustaja Esko Almgren ei halunnut riidan aihetta lasten nimestä. Kun nimi meni automaattisesti isän mukaan, ei tietenkään asiasta saanut aikaan väittelyä. Almgren muistutti, että silloinen käytäntö palveli kansan tarpeita, ja silloinhan ei ole tarpeita muutokseen. Vähemmistö tyytyköön enemmistön päätökseen.

Muiden maiden käytännöistä ei Suomessa välitetty, sillä niin harva nainen kuitenkaan kävi hakemassa itselleen Espanjasta miestä. Silloin Suomen lain mukaan naiselle otetaan miehensä sukunimi sellaisenaan. Espanjan laissa näin ei menetellä. Tietyillä Espanjan kielialueilla menetelmä tarkoitti tuoreen vaimon olevan sukunimensä perusteella miehensä sisko. Sama ongelma tuli slaavilaiselta alueelta. Miehensä sukunimen perusteella suomalainen nainen mielletäänkin esim. Neuvostoliiton puolella aviomiehensä veljeksi.

Kiista nostatti verbaalista kädenvääntöä päivälehtien mielipidepalstoilla ja jopa eduskunnan tuoleilla. Sukunimestä pystyi niin helposti päättelemään oliko lapsi syntynyt avioliiton sisällä, eikä ollut saastainen äpärä. Tuomiorovasti Mauri Larkio oli varsin huolissaan tästä puhtaiden perheiden tunnistamisesta. Avoperheistä ja hajonneista perheistä tuttu nimisekamelska ulottuisi myös eheisiin avioliitolla siunattuihin perheisiin. Avoliiton ja sen paremman avioliiton välinen raja hämärtyisi. Isän ja lapsen välinen suhde edellyttää sitä, että heillä on sama sukunimi. Äidin ja lapsen välinen suhde on muutenkin niin paljon parempi, ettei se tarvitsisi tällaista sukunimibonusta. Perhekokonaisuuksien muodostuminen ja ylläpitäminen vaikeutuisivat uuden sukunimilain aikana, toteaa Larkio. Sen enempää perustelematta mitenkään realistisesti miten ihmeessä se tapahtuisi (aivan kuin professori Puolimatka).

Sveitsin ohella Suomi oli 80-luvulla ainoa maa, jossa nainen ei saanut pitää sukunimeään. Kaikki muut Euroopan maat olivat jo rappioituneet. Ja sitten rakas kotimaamme menetti tämän kauniin perinteen, kun eduskunnassa äänestettiin sukunimilaki voimaan. En keksi olisiko aiheessa yhtään mitään yhtäläisyyksiä nykyiseen tasa-arvoisen avioliittolain kiistaan.

Kiitos vinkistä E. Pulli.

9 comments:

Sanna said...

Mun mennessä naimisiin 1996 vihkipappia vitutti kun mies halusi mun nimen. Yritti puhua miestä ympäri edes pitämään omansa, ja niinpä siitä sitten tuli parikymmenkirjaiminen nimihirvitys... ja jotkut vanhat ihmiset luuli, että mun nimi oli sitten sama hirvitys mutta toisessa järjestyksessä. Lapsille näiltä ihmisiltä tuli posti tietysti isänsä nimellä.

Petri Honganmäki said...

Tosin näyttää siltä, että naiset *jostain syystä* haluavat edelleen miehen sukunimen itselleen - vaikka saisivat pitää omansakin.

Lapsethan edelleen automaagisesti nimetään isän mukaan, mutta sitä en tiedä saako lapsille antaa äidin sukunimen?

Tietenkin jokainen saa tehdä niin kuin haluaa, mutta itse pidän tätä "nainen ottaa miehen nimen" -juttua aivan helvetin ärsyttävänä ja wanhanaikaisena juttuna.

Aivan kuin nainen olisi miehen maskotti? Reikä silmien väliin näin ajatteleville :)

Minä itse kutsun naisia aina rouvaksi - en koskaan neidiksi. En näe nimittäin mitään perustetta erotella naisia siviilisäädyn perusteella :)

Ugh!

Sanna said...

Erinimiset vanhemmat saa itse päättää, kumpi nimi lapselle tulee, mutta samojen vanhempien kaikki lapset pitää olla sitten samalle nimelle.
Jos ei vanhemmat ilmoita, kumman nimen haluaa, lapsi saa - tättärää! - äidin sukunimen.

Sitä oon ihmetelly, että kun espanjalaisilla on muka "tasa-arvoinen" nimisysteemi eli lapsi saa sekä äidin että isän nimen ja "y" siihen väliin, niin kumpikas siitä yyn molemmin puolin olevasta nimestä sitten siirtyykään omalle lapselle? Eihän sille kuitenkaan tule neljää sukunimeä, eh?

Jklak said...

Mennessäni naimisiin 1998 otin sukunimekseni vaimon nimen. Pari vuotta tästä poliisi pysäytti minut normaali ratsiassa ja puhallutti. Ei promilleja mutta kun poliisi tarkasti ajokorttini ja auton rekisteriotteen hän huomasi että niissä oli eri nimi. Totesin että henkölö on sama ja että se varmistuu sosiaaliturvatunnuksesta, sekä täsmensin ottaneeni vaimoni sukunimen avioituessani. "jaaha": totesi poliisi ja kirjoitti rekisteriotteeseen virin korjauskehoituksia, viikon aikajänteellä... :-/

MrrKAT said...

Oikein wanhaan aikaan n. 1600-1700-luvulla naisen(vaimon) nimi saattoi olla Korhonen -> Korhotar,
Ikonen -> Ikotar.


Saara R said...

Sukunimiasiassahan oman ikäluokkani nainen ei oikein voi voittaa. Joko otat miehesi nimen ja olet vanhanaikainen raukka tai pidät rohkeasti tyttönimen, joka tosin on toisen miehen eli isän nimi.

Itse tulin aikanani siihen tulokseen että aviomiehen (ja hänen nimensä) olen saanut valita itse, toisin kuin isäni ja sen nimen jonka kantajana synnyin.

Niille Sherlockeille joille nimikysymys on suuri tasa-arvokannanotto, voi toivoa vain tarmoa tarttua yhtä innokkaasti myös niihin arjen epäkohtiin jotka aidosti haittaavat tasa-arvon toteutumista.

Ninny said...

SaaraR, hienoa pseudovalintaa. Ha ha.

tyy said...

Tasa-arvoinen avioliittolaki on tarpeeton, koska avioliitto on tarpeeton.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen said...

Eipähän ole hirveästi alettu vainoamaan niitä jotka ottaa miehen sukunimen. Äpärilläkään ei ole hihamerkkejä. Mikä on ihan väärin.