16.3.15

The Challenge

Andrew Lambert kirjoittaa kiehtovasti sodasta, joka oli aivan toisenlaisesta maailmasta kuin nykyisen maailman meno. The Challenge - Britain against America in the Naval War of 1812 kertoo maailmasta jota ei millään tunnistaisi tämän päivän näkökulmasta. 1800-luvun alussa republikaanit olivat irtaantuneet todellisuudesta ja maailmanpolitiikan realiteeteista. He ajoivat maansa sotaan jota eivät voineet voittaa. Sotaan, joka lopulta ajoi maan konkurssin partaalle. Eli aivan toisenlaista menoa kuin nykyisen sukupolven aikana. Ei kun hetkinen.

Vuosien 1812-1814 sodasta ei ole tehty runsaasti elokuvia, sillä kyseisen konfliktin aikana Yhdysvaltojen nuori armeija ja pieni laivasto ei onnistunut missään isoimmissa tavoitteissaan. Lambertin kirjoituksissa selitetään hyvin monipuolisen kiistan taustat ja seuraukset. Yhdysvaltojen vastapuoleksi valittiin sodanjulistuksella Britannian laivasto. Presidentti James Madison ja kumppanit pelasivat Ranskan voiton varaan, kun Napoleon vielä marssi hyvää tahtiin Euroopassa. Valloittaessaan Venäjän Britannia joutuisi myöntymään Yhdysvaltojen vaatimuksiin. Britannia oli selkeä uhka Yhdysvaltojen kaupankäynnille ja tulevaisuudelle. Samalla Wellingtonin armeija oli riippuvainen amerikkalaisten myymästä viljasta. Usko laivaston iskuvoimaan ja sotavoimien marssimiselle pohjoiseen valloittamaan Kanadaa oli aluksi ehkä jotenkin perusteltavissa. Napoleonin sodan kannalta Pohjois-Amerikan kamppailut olivat yhdentekeviä. Amerikkalaiset olivat vain pelinappuloita Bonaparten yöpöydällä. Yhdysvaltojen tavoitteena oli saada kaupankäynti Ranskan kanssa avoimemmaksi, kun Britannian laivat eivät enää pystyisi saartoihin. Samalla osoitettaisiin laivaston kykenevän samoihin urotekoihin kuin isompian ja vanhempien laivastojen sankarit. Se valaisi kansallista itsetuntoa tavalla jota arka valtio tarvitsi. Lopulta merisotien tulos ei ollut prioriteetti edes kaikille amerikkalaisille poliitikoille, sillä he halusivat laajentaa kansakuntaansa pois rannikkokaupunkien piiristä, kohti tuntemattomia korpimaita.

Yhdysvaltojen laivasto koki voittoisia kamppailuja.  USS Constitution oli voittoisa kolmesti ja New Orleansin paukuttelussa punatakit saivat nenilleen. Näiden vastapainoksi oli toistuvia tappioita ja lopulta Yhdysvaltojen laivasto joutui piilottelemaan satamissa rannikkotykkien suojissa. Taistelut Yhdysvaltojen rannikolla olivat vain pieniä paukkuja verrattuna siihen miten Ranskan laivasto taisteli Britanniaa vastaan. Kuitenkin ne tarjosivat historiallisen areenan yksittäisten kapteenien kyvyille. Kahden keskisessä tykityksessä yleensä alunperin selkeästi vahvemmilla ollut peittoisi heikomman, kuten olettaa saattoi. Toisaalta moni kapteeni tiesi olevansa alakynnessä ennen ensimmäistäkään laukausta. Varsinkin laivaston pienen lukumäärän takia kapteeneja määrättiin olemaan erittäin huolellisia siitä milloin he altistavat laivansa sodankäynnille. Kapteeni John Rodgers oli kuuluisa siitä, ettei hän koskaan epäröinyt juosta karkuun reilusta taistelusta. Amerikkalaiset livahtivat satamista karkuun merille saartorenkeiden lävitse joko myrskyjen tai usvan turvin. Tämä suoran taistelun välttäminen sai kruunun kapteenit lähes epätoivon partaalle. Jotkut heistä kirjoittivat julkisia haastekirjeitä rannikkokaupunkien lehtiin, jotta yhdysvaltalaiset kapteenit lähtisivät kunnialliseen kaksintaisteluun. Mutta ei musketeilla aamun sarastaessa vaan fregateilla.

Napoleonin joutuessa yhä ahtaamalle Euroopassa britit lähettivät vahvistuksia saartotehtävää suorittavalle sir John Borlase Warrenille. Alunperin aivan liian pienellä laivastolla varustettu Warren joutui suunnittelemaan ja juonimaan saartoaan. Tulokset olivat olosuhteisiin nähden erittäin hyviä, mutta ei tietenkään mitenkään täydellisiä. Amiraalit painostivat ja neuvovat häntä kirjeenvaihdoissa perusasioita myöten, vaikka vain Warrenilla oli selkeyttä tehtävänsä haasteista. Pohjoisempien osavaltioiden rannikkokaupungeista saatiin poliittista tukea, kun republikaanien sodanlietsontaa vastustavat federalistit hakivat nopeaa loppua sodalle. Kauppasaarto teki heille pahempaa taloudellista vahinkoa maalle kuin mikään avoin sota voisi koskaan tehdä.

Satamakaupunkien jäädessä yksi toisensa jälkeen brittiläisten sotalaivojen eristämiksi loppui Yhdysvaltojen talouden pyöriminen. Siinä missä rannikkoa pitkin laivoilla kuljetettu rahti kauppialta marketeille sujui nopeasti ja halvasti, maksoi maata pitkin mateleva karavaani lähes sata kertaa enemmän.

Luotettavaa tiedustelumateriaalia saatiin yksinkertaisella tavalla. Haettiin vain lähimmästä kaupungista tuoreimmat sanomalehdet, joissa kirjattiin Yhdysvaltojen laivaston vahvuus ja tukikohtien sijainnit. Sama sanomalehdillä suoritettu tiedustelu toimi myös Britanniaa vastaan, kun kauppalaivastojen kokoontumisajat ja reitit kerrottiin etukäteen pitkin rannikkokaupunkeja pitkin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa. Eiväthän kauppalaivaston kapteenit muuten voisi varautua sovittuihin saattueretkiin.

Varsinaisen laivaston jäädessä alakynteen Yhdysvaltojen hallitus laati sopimuksia kaappareiden kanssa. Ne täydensivät Britannian kauppalaivaston kimppuun käymistä. Kuitenkin kauppalaivat pääsivät maailmalta perille sumuisen saaren satamiin ilman merkittäviä tappioita. Kaappareiden ja Yhdysvaltojen laivaston iskut jäivät tehottomiksi, mikä selvisi luotettavimmalla tavalla kauppalaivaston vakuutusmaksujen muuttumattomuudesta. Yhtä onnistunutta kaappausta kohden britit upottivat tusinan verran kaappareiden paatteja. Romantisoitu piratismi ei vaikuttanut sodankäyntiin.

Laivaston kyvyttömyys suorittaa sodankäyntiä paljastui lopulta siinä vaiheessa, kun siviilien laivoista muuteltiin torpedoveneitä. Ruuma täyteen ruutia ja pidennetty sytytyslanka tekivät laivoista pommeja, joita Britannian laivasto ensin veti kylkeensä kiinni tarkastusta varten. Ensimmäiset pommilaivat onnistuivatkin suututtamaan muuten niin asiallisesti ylähuuliansa jäykkinä pitäviä brittiupseereita.

Eräs selkeä yliasema oli Yhdysvaltojen uusimmilla fregateilla. USS Constitution ja muut sisarlaivat oli valmistettu laadukkaasta tammesta, joka kesti tykinkuulia huomattavasti paremmin kuin brittilaivaston samankokoiset fregatit. Myös muut ominaisuudet tekivät niistä merenkulussa nopeampia ja luotettavampia. Brittiläiset kapteenit oppivat pian välttämään suoraa sparrausta kahden kesken, suosien suurempaa lukumäärää ja tarkkuusammuntaa tykeillään kauempaa.

Britannian laivasto vastasi uusiin laivoihin muuttamalla vanhempia sotalaivoja pienemmiksi. Kapteeni John Hayes asiantuntijuuden voimin Majestic, Saturn ja Goliath karsittiin ylemmistä kansistaan. Matalampi profiili yhdistettynä vanhaan runkoon ja suuriin purjeisiin teki muunnelluista laivoista super-fregatteja, jotka jättivät tavalliset fregatit ihmettelemään niiden uskomatonta nopeutta ja hallintaa kovissakin virtauksissa. Heikkoudeksi jäi altistuminen heikkojen tuulten vitsaukselle, kun vanhojen sotalaivojen raskaampi runko piti paatin paikallaan.

The Challenge on lukemisen arvoinen, jos haluat hyvän katsauksen sotaan, jota Yhdysvallat ei kovin mielellään muistele. Ja oli Britannian kannalta vain häiriötekijä isomman sodan sivurintamalla. Kirja on muistutus siitä miten vähän maailman meno lopulta muuttuu. Talous hallitsee sitä ketkä sotivat keitä vastaan ja poliitikot julistavat sotia joita ei missään nimessä kannattaisi julistaa.

2 comments:

Anonymous said...

Ja jos kevyempi lukemisto kiinnostaa, niin C. S. Foresterin "Saarronmurtaja" löytynee jostain.

Irja Viirret said...

Pitäisin tätä loistavana referaattina enemmänkin kuin huuhaana:) Anonyymin hieno suositus täydensi jutun.