Lost Christianities, Bart Ehrman

The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew

Tämä kirja ilmestyi ennen Misquoting Jesus-kirjaa. Jälleen kerran Ehrman osaa esittää historiantutkimuksen helposti ymmärrettävässä muodossa. Maallikoille on luvassa monta yllätystä kristinuskon historiasta ja siitä miten Uusi Testamentti on muuttunut vuosisatojen aikana. Mikä tärkeintä, Ehrman levittää esiin monipuolisen katsauksen niihin käsikirjoituksiin jotka eivät päässeet osaksi kirkon virallista Raamatun versiota.

Kirja alkaa kertomuksilla muinaisista väärennöksistä. Kirjeitä ja evankeliumeja jotka on kirjoitettu jonkun auktoriteettihahmon nimissä. Näin saatiin tuoreelle kirjeelle sen kaipaamaa huomiota. Pietarin, Tuomaksen ja Matteuksen salainen evankeliumi tulevat tutuksi ainakin taustoiltaan. Niin hyvin kun niitä nyt voi enää tietää. Usein väärennös on tehty teologisen riidan ratkaisemiseksi. Molemmat osapuolet ovat omasta mielestään oikeassa, ja vastapuoli on johdattamassa ihmisiä kadotukseen. Sitä suuremmalla syyllä pyhää tekstiä pitää muokata oman opin tueksi. Tähän käytäntöön syyllistyivät varmaankin kaikki osapuolet alkukirkon aikana.

Myös ensimmäiset kerettiläisyyden muodot selitetään. Ebioniitit - eli Juutalais-kristilliset köyhät jotka vaativat juutalaisten lakien noudattamista ja kielsivät Kristuksen jumaluuden - edustivat erästä ääripäätä. Marcioniitit - eli Vanhan Testamentin hylänneet ja Jeesuksen täysin henkiolentona, ei ihmisenä, näkevät kristityt - olivat spektrumin toisessa päässä. Siinä välissä oli proto-ortodoksinen kristinusko. Ja vaihtoehtoja riitti. Kristinuskoissa oli eri määrä jumalolentoja, eri evankeliumeja, jotkut hyväksyivät Paavalin, jotkut taas vain Pietarin, eri kokoelmia apostolien tekoja, Jeesus oli ihminen ilman neitsytsyntymää ja Jumala vain adoptoi hänet, jne.

Lopulta proto-ortodoksit veivät voiton. Eikä ihme, sillä he osasivat yhdistää hyödyllisimmät ominaisuudet eri tulkinnoista. Oikea kristinusko ei hylkäisi Vanhaa Testamenttia, kuten Marcion opetti, sillä sen avulla uunituore uskontoa sai antiikkisuutta. Juuri ensimmäisen ja toisen vuosisadan aikana sivistyneet ihmiset olisivat ohittaneet uuden idean. Hyvänen aika, jopa Aventinuksen prostituoidut tietävät, että eihän kristinusko voi olla totta jos se ei ole vuosituhansia vanha. Ottamalla tunnetusti muinaisen juutalaisuuden historian osaksi oppeja, saatiin samalla myös roomalaisten hyväksyntä.

Ja toisaalla taas jätettiin velvollisuus noudattaa juutalaisia lakeja pois. Ebioniitit eivät menestyneet, sillä kuinka moni pakana olisi halunnut kääntyä heidän uskoonsa jos pitäisi ensin tehdä ympärileikkaus ja sitten elää tiukasti monien lakien rajoissa? Ei tarpeeksi moni. Ehkä tämän takia ensimmäiset proto-ortodoksiapologit eivät omistaneet paljon aikaa ebioniittien runnomiseen. He eivät olleet suuri uhka Ainoalle Oikealle kristinuskolle.
Eikä sovi unohtaa, että proto-ortodoksien kirkkoja oli kyllä ympäri Rooman valtakuntaa, kuten oli kerettiläisilläkin, mutta juuri proto-ortodoksit osasivat käyttää hyväksi Rooman keskeistä asemaa. Keskusaseman ansiosta proto-ortodoksit saivat yhteydet kirkkojensa välille ja resurssit monien kirjurien käyttöön. Rooman virkamieskoneistosta saatiin oppia siitä miten kirkkoa pitäisi johtaa hierarkisesti. Gnostilaiset olivat oman aikansa hippejä, eli kokoontuivat ilman tiukkaa kuria. Tosin he olivat samalla kaikkein hankalimpia kohteita kerettiläisten metsästäjille. Usein gnostilainen hyväksyi ne Uuden Testamentin kirjat jotka olivat se virallinen kokoelma. He vain tulkitsivat kaikki tekstit eri tavalla kuin virallinen kirkko. Gnostilaiset olivat siis kirkon sisällä, ja tämän takia piilossa.

Proto-ortodoksit lähettivät melkein jatkuvasti kirjeitä seurakuntien välillä ja samalla varmistivat etteivät kerettiläiset opit pääse virallisen opin sekaan. Paavalin kirjeissä valitetaan usein tätä väärien oppien salakavalaa soluttautumista kirkkoihin, jotka Paavali oli vain muutama vuosi sitten perustanut. Samoista kirjeistä selviää myös, että jotkus syyttivät Paavalia väärien oppien levittämisestä. Alkukirkon aikana ei ollut yhtä tiettyä Ainoaa Oikeaa kirkkoa.
Kristinusko oli ensimmäinen uskonto jossa teksteille annettiin merkittävä - ellei merkittävin - asema.

Misquotin Jesus-kirjassa kerrottiin miten Uusi Testamentti on ollut leikkauspöydällä. Lost Christianities laajentaa kuvaa kertomalla minkälaiset suuntaukset muovasivat pyhiä tekstejä. Kaikki kerettiläisyyden muodot ja jopa se proto-ortodoksinen kirkko tekivät muutoksia evankeliumeihin. Samat kohtalon kokivat Paavalin kirjeet. Proto-ortodokseilla oli hyvä syy "parannella" Raamattua. Vastassa oli teksti joka näytti tukevan ajatusta henkiolento-Jeesuksesta, joten tekstiä piti muuttaa korostamaan Jeesuksen ihmismäisiä piirteitä. Markuksen evankeliumin loppu (Mark. 16:8 eteenpäin) on todennäköisesti kirjoitettu myöhemmin. Loppua ei löydy vanhimmista käsikirjoituksista. Tämä lopetus sisältää Jeesuksen ilmestymisen opetuslapsille, ohjeet käärmeiden käsittelystä ja myrkyn nielemisestä. Ja nämä kohdat ilmestyvät evankeliumiin vasta myöhemmissä käsikirjoituksissa. Joku on siis lisännyt ne tekstiin.

Usein vain tiettyjä pieniä kohtia on muutettu, jotta kerettiläisille voitaisiin osoittaa pyhien tekstien olevan ristiriidassa heidän oppien kanssa. Esim. Jeesuksen tavalliseen syntymään ja Jumalan tekemään adoptioon uskovat saatiin hiljaiseksi kun Luuk. 2:33 muutetaan muotoon jossa ei sanota Joosepin olevan Jeesuksen isä. Myös Jeesuksen henkiolento-statusta kannattavat kerettiläiset saatiin hiljaiseksi, kun Luukaksen evankeliumiin lisätään kohdat 22:43-44. Tällöin Jeesus saa inhimilliset piirteet hikoillessaan verta ja ollessaan suurissa tuskissa. Eihän henkiolento voi kokea sellaista. Harmi vain, että kohtia ei löydy vanhimmista ja luotettavimmista Luukaksen teksteistä. Eikä edes muista evankeliumeista.

Ehkä vaikuttavin keino harhaoppeja vastaan oli julistus proto-ortodoksien oppien luotettavuudesta, apostolinen seuraanto. Se perustui Jeesuksen oppeihin joita hänen opetuslapsensa olivat kuulleet, ja nämä olivat apostoleina asettaneet piispat, joten piispan auktoriteetti tuli Jeesukselta. Täten piispat voivat sanella mikä on oikea oppi. He osaisivat tulkita tekstejä oikealla tavalla. Tosin toisen ja kolmannen vuosisadan aikana oli jo olemassa piispoja jotka oli julistettu kerettiläisiksi. Mutta argumentin retorinen voima ei saa sekoittua käytännön realiteetteihin jotka ovat ristiriidassa sen logiikan kanssa. Merkittävä proto-ortodoksin puolustaja Irenaeus myönsi Rooman kirkolle etuoikeutetun aseman: yksittäisten kirkkojen oli kuunneltava sitä, mikäli ne halusivat varjella apostolista perinnettä. Näin näppärästi saatiin laajalle levinnyt usko yhden keskushallinnon määriteltäväksi.

Voin suositella Lost Christianities-kirjaa kaikille niille, jotka haluavat oppia kristinsuskosta jotain sellaista mitä peruskoulussa ja lukiossa ei opeteta. Jos olet ns. tapakristitty, niin näet uskosi aivan uudessa valossa.