7.3.14

Kummituksia, noitia ja kristittyjä, oh my

Pieni ja hajanainen ajatelma kristinuskon suhteesta aaveisiin. Lukiessani Noitanaisen älä anna elää kirjaa huomasin erään asian noitien oikeudenkäynnistä. Naisia kuulusteltaessa he tietenkin kertoivat tarinoita, joilla luulivat pääsevänsä helpommalla, eivätkä syyllistäisi viattomia naisia. Mutta kuulustelua tehneet miehet olivat tarkkoina. Jos epäilty (suom. tuomittu) noita olisi väittänyt tarinassaan, että tapasi paholaisen kesteissä naisia, jotka olivat olleet kuolleita pitkään, niin epäillyn tarina ei voinut olla siltä osin totta. Perusteluna se, etteivät kuolleet jää kummittelemaan sillä tavalla. Kuollut joutui suoraan joko helvettiin tai taivaaseen, eikä voisi juhlia elävien seurassa. Siksi parisen vuotta sitten kuollut nainen ei voinut olla kuulusteltavana olevan naisen tarinassa, jos hän kertoi vasta viime kesänä tapahtuneesta pirulaisen palvonnasta.

Tällainen ajattelu ei ole kadonnut minnekään vuosisatojan viereissä. Miesten perustelu oli tietenkin heidän dogmansa sisällä erittäin johdonmukainen. Raamattua voidaan tulkita tuonpuoleisen manuaalina. Sen jakeissa tehdään selväksi, ettei henkimaailman hahmoissa voi olla muita kuin eksyttäviä demoneita. Ei siis entisiä ihmisiä. Kuolleet eivät tarvitse toista mahdollisuutta (Jeesuksen pelastussanoman lisäksi). Jeesus ei kuulemma uskonut aaveisiin. Tästä voimme päätellä, että kummituksia näkevät ihmiset näkevät langenneiden enkelien temppuja. Mitä nyt yksi hieman kummitukselta kuulostava kertomus 1. Samuelin kirjassa.

Jopa Answers in Genesiksen kreationistit ovat tätä mieltä kummituksista:

No evidence has produced a single fact that should sway a Christian into believing that the spirits of deceased people can loiter on earth. In light of the Bible, the only conclusion is that ghost sightings are either the figments of overactive imaginations, or else they are demons.


 Tämän takia kristillisessä fiktiokirjallisuudessa ei suosita kummitustarinoita. Eikä nyt jo kyllästymiseen asti suosiossa olevia zombietarinoita. Kristillisen fiktion kun pitäisi olla suurinpiirtein linjassa jonkinlaisen teologian kanssa. Kummitukset eivät sellaisenaan sovi tuohon teologiaan. Aaveet paljastuvat joko maallisiksi huijauksiksi, tai päähahmojen mielenterveysongelmista johtuviksi, tai saatanallisista voimien ilmentymiksi. Ei kuolleiden ihmisten vaeltaviksi sieluiksi.

Zombien kohdalla kristityn kirjailijan täytyy tehdä selväksi miten tuo yliluonnollinen uhka ilmenee. Epäkuolleet eivät saa olla kuolleista nousseita. Zombien täytyy olla zombifioituja ihmisiä. Ei sinällään kovin suurta eroa lopputuloksen kannalta, mutta teologian kannalta sellainen fiktio olisi hyväksyttävää. Näistä periaatteista poikkeaminen voi tuottaa pelottavaa kirjallisuutta, mutta samalla niiden uskonnollinen eheys rikkoutuu.

Poikkeuksiakin löytyy, sillä esim. M.R. Jamesin kummitustarinat ovat ylistettyjä ja hän oli ihan kunnon kristitty.

2 comments:

Bror Nyman said...

Huomenta Juha!

Niin, ei taida kristinuskon opit olevan kovin selviä kuolleiden ihmisten osalta. Joskus kuulee sanottavan, että kuolleet ovat tiedottomassa tilassa kunnes Jeesus tulee toisen kerran ja herättää kaikki viimeiselle tuomiolle. Joskus taas kristityt väittävät, että kun ihminen kuolee niin sielu taivaaseen vilahtaa - tai helvettiin.

Esi-isiemme uskonnossa kuolleet ihmiset taisivat mennä kaikki samaan paikkaan elleivät sitten jääneet hoitamaan hommiaan loppuun jos jotain oli jäänyt keskeneräiseksi.

Mielenkiintoinen aihe - nämä kummitukset.

Paholaisen Asianajaja said...

Oppejahan on monia kristinuskon sisällä. Kaikki omalla tavallaan mielenkiintoisia tapoja käsitellä kuolemaa.