Temppu vai Hoito?

Trick or Treatment? Alternative Medicine on Trial.
Kirjoittanut Edzard Ernst ja Simon Singh.

Lukemiseen meni pitkä tovi, mutta se johtui aikataulujen painosta. Kunhan pääsee vauhtiin, niin kirjaa on vaikea päästää pois käsistään. Singh ja Ernst ovat erikoistuneet tieteeseen ja tietenkin vaihtoehtohoitoihin, joita myös täydentäviksi halutaan kutsua. Aloituksessa perustellaan perinpohjaisesti miksi kliiniset kokeet ovat paras tapa saada tietoa siitä mikä hoito toimii ja mitkä kannattaa unohtaa. Ehdotettuja hoitomuotoja pitäisi ottaa käyttöön tieteellisen kokeen perusteella, eikä henkilökohtaisen kokemuksen kautta.

Kliinisen kokeen kehitys alkoi varsinaisesti James Lindin kokeesta. Britannian laivastoa vaivasi vuosisatojen ajan keripukki. Maailmanympärysmatkalla vihollisen tuleen saattoi kaatua kourallinen merimiehiä, mutta keripukki tappoi tuhansia. Arvioiden mukaan laivastoissa on kuollut yhteensä n. kaksi miljoonaa merimiestä keripukkiin. Ongelma oli vakava ja kallis. Ratkaisua haettiin monen kiven alta. C-vitamiinin puutostila oli kuitenkin vielä mysteeri 1700-luvulla. James Lind oli lukenut edellisistä hoitoyrityksistä ja joistain havaituista helpotuksista. Taudin oireet ilmenivät, kun mies ei saanut tuoreita hedelmiä. Lind ei ollut ensimmäinen joka ehdotti sitrushedelmiä, mutta hän oli ensimmäinen, joka testasi niiden tehoa.

Tätä ennen merimiehille oli syötetty lääkkeenä elohopeatahnaa, suolavettä, etikkaa, rikkihappoa ja punaviiniä. Nämä eivät sinällään auttaneet keripukkiin. Looginen lääke oli rankka ruummillinen työ, sillä havaintojen mukaan laiskat ihmiset sairastivat keripukkia. MOT. Ai mikä syy-seuraus?

Lindin kokeessa HMS Salisburyn merimiehet osallistuivat kontrolloituun kliiniseen kokeeseen vuonna 1747. Laiva matkusti Englannista Välimerelle. Merimiehet eivät olleet kaukana maasta, mutta joka kymmenes alkoi kärsiä keripukin oireista. Lindin rationaalisessa aivokopassa kolisi: Entäpä jos hän antaisi eri merimiehille eri hoitoja? Miesten kunnossa näkyvät muutokset kertoisivat mikä hoito tepsii. Omalle aikakaudelleen radikaali idea. Lind valitsi 12 merimiestä, joilla oli identtiset oireet. Hän varmisti, että kaikki saivat samanlaiset lepotilat ja dieetin. Siten hän jakoi tusinan kuuteen pariin. Jokainen pari sai oman hoidon. Hoitoja olivat tuoppi siideriä, rikkihappotippoja, lusikallinen etikkaa, kolpakko merivettä, mausteinen yrttitahna ja viimeinen pari sai pari appelsiinia ja sitruunaa. Näiden lisäksi oli yksi pari, joka noudatti tavallista merimiesten elämää. He olivat kontrolliryhmä.
Yksi sairas ryhmä joutui jättämään kokeen kesken, sillä appelsiinit ja sitruunat loppuivat kesken. Se ei kuitenkaan haitannut. Kyseiset merimiehet olivat toipuneet palveluskuntoon. Heidän lisäksi vain toinen ryhmä osoitti paranemisen merkkejä. He olivat siideriä hörppinyt parivaljakko. Siiderissä oli hieman c-vitamiinia, riippuen siitä kuinka se valmistetaan. Muut koehenkilöt jatkoivat keripukista kärsimistä.

Hedelmät olivat käytännössä epätoivoinen yritys. Silloin ajateltiin, että hedelmät olivat outo tapa hoitaa ihmisiä. Ne olisi nimetty vaihtoehtoisiksi hoidoiksi. Vaikka koeryhmä oli erittäin pieni, niin tulos oli melko selkeä. Vaikka Lind ei voinut tietää miksi sitruunat ja appelsiinit auttoivat keripukkia vastaan, niin tärkein tieto oli saatu. Ne auttoivat. Hoidon toimimisen todistaminen on tärkeämpää kuin sen toimimisen ymmärtäminen.

Lind ei levittänyt havaintoaan kovin suurella innolla. Hän päätyi kirjoittamaan ison opuksen, joka oli kuitenkin erittäin vaikeaselkoinen. Lisäksi Lind valmisti merimatkoille sopivan sitruunajuoman, jonka pitäisi tepsiä samalla tavalla kuin tuoreet hedelmät. Sen valmistusprosessi vain haihdutti tärkeimmän, eli c-vitamiinin, pois lopputuloksesta. Kun juoma ei tehonnutkaan luvatulla tavalla, niin Lindin vakuuttelut menettivät tehonsa. Onnistunut koe päätyi yhdentekeväksi. Keripukki jatkoi merimiesten piinaamista vielä vuosikaudet.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin lääkäri Gilbert Blane löysi Lindin tekstit. Hän vakuuttui uudesta tavasta tarkastella hoidon vaikutuksia. Blane alkoi pitämään kirjaa eri laivojen kuolleisuudesta Britannian laivastossa. Mitä tapahtuisi jos hän laittaisi laivojen menulle sitruunaa? Blanen kokeessa oli vähemmän kontrollia mutta paljon suurempi otanta. Tulokset olivat kuitenkin erittäin selviä. Ennen sitruunien jakelua miehistöä kuoli keripukkiin n. 12 000. Vuosi c-vitamiinipitoista ravintoa myöhemmin luku oli puolittunut. Myöhemmin sitruunat korvattiin limetillä. Siksi merimiehiä kutsutaan slangissa limeys sanalla.

Blane vakuuttui tuoreen hedelmän tärkeydestä. Viisitoista vuotta myöhemmin hän pääsi laivaston lääketieteellisiä päätöksiä tekevään lautakuntaan. 1795 määrättiin, että merimiehille pitää antaa tilkka sitruunamehua. Lind oli kuollut vuotta aikaisemmin. Puoli vuosisataa oli kulunut ensimmäisestä kokeesta. Britannian laivasto oli hidas ottaessaan sitruunan osaksi merimiesten ruokavaliota. Mutta kuitenkin nopeampi kuin muut maat. Brittien ei tarvinut enää keskeyttää kampanjoitaan keripukin takia, eikä etsiä tuoreita merimiehiä sairastuneiden tilalle. Kolonisaatio nopeutui ja taisteluissa heillä oli selvä taktinen etu.

Kontrolloidun kliinisen kokeen idea alkoi vaarallisesti levitä. Uhatuksi joutui perinteinen ja yleispätevä lääketieteellinen hoito: suoneniskentä. Sen keskeisen asema teki suoneniskennästä ensimmäisiä kokeen kohteita. Skotlantilainen kirurgi Alexander Hamilton pyrki testaamaan sen toimimista keskellä Portugalin sotakenttiä. Kokeeseen päätyi 366 sotilasta. Heitä hoidettiin sotilassairaalassa. Miehet jaettiin kolmeen ryhmään. Alexander ja hänen toveri hoitaisivat ilman suoneniskentää. Kolmas kirurgi hoitaisi verta pakkiin!-menetelmällä. Tulos oli selkeä:

"It had been so arranged, that this number was admitted, alternately, in such a manner that each of us had one third of the whole. The sick were indiscriminately received, and were attended as nearly as possible with the same care and accommodated with the same comforts. One third of the whole were soldiers of the 61st Regiment, the remainder of my own (the 42nd) Regiment. Neither Mr Anderson nor I ever once employed the lancet. He lost two, I four cases; whilst out of the other third [treated with bloodletting by the third surgeon] thirty five patients died."

Suoneniskentä tuotti kymmenkertaisesti raatoja. Hamilton pyrki laatimaan mahdollisimman samanlaiset ryhmät. He saisivat samanlaista hoitoa, mutta ainoa ero olisi suoneniskentä. Siksi kuolleisuudesta voitaisiin päätellä sen toimivuus. Koe oli kontrolloitu ja otanta satunnainen. Tuloksia ei kuitenkaan julkaistu missään merkittävässä julkaisussa. Hamiltonin paperit löydettiin sattumalta vuonna 1987. Pari vuotta Hamiltonin jälkeen ranskalainen Pierre Luis suoritti kliinisiä kokeita suoneniskennän tehosta. Ne päätyivät samoihin johtopäätöksiin. Suoneniskentä oli enemmänkin vaarallista potilaille. Johtopäätökset eivät olleet suosittuja. Ne kumoaisivat vuosisatoja vallinneita käsityksiä. Kokeiden arvovaltaa pyrittiin heikentämään meidän korvissa hassuilla argumenteilla. Koska Pierre Luisin tulokset oli saatu suurien potilasmäärien tarkastelulla, niin tuo hämmästyttävä "numeerinen menetelmä" ei ollenkaan soveltunut yksityisen potilaan hoitamiseen. Vain edessä oleva potilas ratkaisi tulokset, ei mikään joukko laskelmia. Tilastotiede oli vain hämäystä, jolla suoneniskennän teho pyyhittiin pois. Lääkärit tiesivät kokemuksesta, että veren vuodatus paransi potilaita.

Kun Alexander MacLean suositteli lääketieteellisten testien aloittamista Intiassa 1818, niin vastalauseet olivat vahvoja. Potilaiden terveydellä ei saanut leikkiä. Kokeet tulivat parantamisen tielle. MacLean vastasi, että ilman luotettavia kokeita lääketiede oli vain kokoelma testaamattomia temppuja, jotka voisivat olla toimivia tai täysin tehottomia. Lääketiede ilman evidenssiä oli "jatkuva sarja kokeita kanssaihmisten hengillä."

Vuosikymmenet vierivät. Kliiniset kokeet tulivat suositummaksi. Hiljalleen suoneniskentä menetti suosiotaan. Näyttöön perustuva lääketiede korvasi auktoriteettiin ja perinteeseen nojaavat hoitomuodot. Ihmisten keski-ikä kohosi ja elämänlaatu parani. Kaksoissokkoasetelma onkin toistaiseksi varmin tapa saada tietoa hoitomuodon toimivuudesta.

Huh. Takaisin Simon Singhin ja Edzard Ernstin kirjan pariin. Sivuilla käydään läpi myös epidemiologian kehitys nykyiseen miljoonien joukosta haittavaikutuksia havaitsevaan metodiin. Alku lähti liikkeelle ruton, koleran ja muiden kulkutautien sanelemana. Esim. John Snow jäljitti epidemiologian avulla Lontoon Sohossa olevan Broad streetin kaivon, joka levitti koleraa. Kaivo suljettiin välittömästi. Systemaattinen analyysi yhdistettynä tilastotieteeseen pelasti lukemattomia henkiä. Koleraepidemian jälkeen Snowin havaintoja vähäteltiin, sillä se olisi epäsuorasti tarkoittanut ihmisjätösten olevan vastuussa taudeista. Ajatus oli liian nolo tavallisen kansan ajatusmaailmassa.

Parivaljakko nostaa pöydälle neljä suosituinta vaihtoehtohoitoa; akupunktio, homeopatia, kiropraktiikka ja yrttihoidot. Jokaisen kohdalla käydään läpi hoitomuodon kehitys. Sitten selataan läpi löytyisikö hoitomuodon toimivuudelle tieteellistä näyttöä. Joillekin löytyy. Joillekin ei löydy. Esimerkkien avulla lukija oppii miten moderni lääketiede tutkii hoitomuotoja. Samalla tulee kuin vahingossa ymmärtäneeksi koemenettelyjen merkityksen ja luotettavuuden. Kuten myös plasebon yllättävän tehon.

Vaihtoehtohoidoista tehdyt kokeet on käyty läpi kampojen & föönien kera. Kliinisiä kokeita voidaan tehdä erilaisilla tavoilla. Joskus otanta on liian pientä. Joskus kontrolliryhmää ei ole. Joskus otanta ei ole satunnaista. Jne. Siksi kaikki kliiniset kokeet eivät ole yhdenvertaisia. Ja siksi tarvitaan meta-analyysejä, joissa tehdään yhteenvetoja useista tutkimuksista. Näitäkin voidaan tehdä hyvin tai huonosti. Luotettavimman tiedon saaminen on siis aina työn ja tuskan takana. Ne kuitenkin palkitsevat akupunkiota, kiropraktiikkaa ja joitain yrttihoitoja.

Lyhyesti:

Akupunktio näyttäisi tarjoavan helpotusta joihinkin alaselän kiputiloihin ja joihin pahoinvointoihin, mutta silloinkin saman verran kuin perinteisen lääketieteen hoidot. Todennäköisesti sen tuomat hyödyt ovat lumehoitoa.

Kiropraktiikka tepsii samalla teholla alaselkien kipuihin. Sen vastapainona on niskamanipulaation riskit. Niksauttelu ei tepsi astmaan, koliikkiin tai muihin kroonisiin tauteihin.

Homeopatia on pelkkää lumehoitoa.

Yrttihoidot ovat monimutkaisempi säkkärä. Esim. mäkikuisma tepsii todistetusti lievään masennukseen. Sen vastapainona on yrtin vaikutukset muuhun lääkitykseen. Kasvin entsyymit estävät joitakin lääkkeitä imeytymästä. Yrttien kirjo on valtava. Modernin lääketieteen pillerit ovat perintöä yrteistä. Tiedon kerääntyessä on opittu poiminaan ne kasvit joissa on vaikuttavia aineita. Näitä jalostetaan ja annostellaan kokeiden kautta. Lopputuloksena on tepsivä lääkeaine.

Trick or Treatment? on kaiken kaikkiaan kattava kirja vaihtoehtohoidoista. Tämä kannattaa kääntää suomen kielelle. Sanoisin jopa, että pakollista luettavaa kaikille jotka vähääkään keskustelevat vaihtoehtohoidoista.

Tänään sain sopivasti Ben Goldacren Bad Science-kirjan.