Sharpen seikkailut

Viime kuukausina olen panostanut vähemmän luonnontieteisiin ja enemmän reippaaseen fiktioon. Huomioni on jumittunut Bernard Cornwellin kirjoittamiin pokkareihin. Richard Sharpen seikkailut Napoleonia vastaan ovat juuri sopivan kevyttä - mutta sotaisaa - rymistelyä 1800-luvun alussa.

Sharpe aloitti sotilasuransa Intiassa, vielä kun Wellington oli Arthur Wellesley. Koska Sharpe on kasvanut orpona kaduilla, rypenyt kurassa ja varastanut elääkseen, tappanut ihmisiä, on armeija viimeinen pakokeino vihamieliseltä kotimaalta. Tietenkin armeijaelämässä on omat vaaransa. Cornwell ei kainostele kuvatessaan elämän realistista puolta. Sotilaat kuolevan enemmän tauteihin kuin musketinluoteihin. Kuten pitkiin fiktiosarjoihin kuuluu, niin vain sankarari ja pari uskollista kaveria selviävät taistelusta toiseen. Ja pakollinen nemesis, kersantti Obadiah Hakeswill. Hakeswill on siitä erikoinen tapaus, että olin ihan oikeasti hurraamassa, kun Sharpe jakoi kostoa. Mies on niin lipevä, ilkeä, vastenmielinen nilkki. Ja tekee todella kieroja temppuja Sharpelle, tai Sharpielle, ihan ystävien kesken.

Irlantilainen Patrick Harper on saagan virallinen sidekick. Hänen ja Sharpen välinen kanssakäyminen on usein parasta. Ei voi olla virnuilematta, kun toivottoman tukalassa tilanteessa veistellään sutjautuksia. Muut valitut miehet toimivat pienemmissä rooleissa. Televisiota varten kuvatuissa versioissa heillä on enemmän tekemistä.

Dialogit sisältävät rahvaan huumoria ja upper class-hienostelua sopivissa erissä. Sharpe kestää viimeistä hampaat irvessä. Riveistä nousseen upseerin ura on kaikkea muuta kuin helppo. Upseerit ostavat ylennyksensä, rahaton Sharpe joutuu toimimaan urotekojen avulla. Luokkajako tekee selväksi, ettei huonosti kasvatettu mies sovi upseerien telttaan. Eikä asiaa auta Sharpen uppiniskainen halu käyttää tumman vihreää "grasshopper" uniformuaan. Punatakit saavat olla punatakkeja.



Cornwell ammentaa materiaalit suoraan historiasta. Sharpe on enimmäkseen mukana oikeissa taisteluissa, oikeilla paikoilla. Cornwell kirjoitti seikkailuhin mukaan South Essex-sotilaat, joita ei oikeasti ollut olemassa. Taustalla on oikeita sotilaita, upseereja ja kenraaleja. Varusteet ja taktiikat kuvataan kuten ne olivat. Britit suosivat ranskalaisten nahkareppuja ja saappaita. Englannissa valmistetut hiertävät kangasversiot eivät kestäneet käytössä. Musketit olivat yleisiä rivimiesten varusteissa, mutta valitut miehet - mm. 95th Rifles - saivat käyttää tarkempia Baker-kiväärejä. Tekniikan kärkeä edustava rihlattupiippu teki lataamisesta hitaampaa, mutta vastapainona oli pitempi kantama, eikä tarkkuus kärsinyt. Siksi paremmat kiväärimiehet joutuivat keksimään uudet taktiikat, vielä kun loput armeijasta pelasi vuosisatoja vanhoilla säännöillä. Nyt alokas pystyi tappamaan kenraalin yhdellä laukauksella, ja hajaannuttamaan kokonaisen armeijan.

Brittien tekemät kauheudet eivät myöskään pysy piilossa. Kun Wellington valtasi Badajozin, oli seurauksena siviilien ryöstämistä ja kaikenikäisten naisten raiskausta. Piiritys oli verinen. Ns. sääntöjen mukaan linnottautuneilla oli mahdollisuus antautua ennen viimeistä ryntäystä muureille. Jos antautumista ei kuulunut, ja rynnäkkö tuotti merkittäviä tappioita, niin seurauksena oli kurin menetys valtaajien keskuudessa. Kuria palautetaan ruoskimisella ja uhkaavalla hirttolavalla.

Cornwell on jaksanut käydä useilla alkuperäisillä taistelutantereilla, ja siksi kuvaukset ovat luontevia. Minulla on lukematta vielä yli puolet Sharpen seikkailuista. Kirjat sopivat paremmin aikuisille, sillä dvd-hyllystä löytyvä Sean Bean-tulkinta Sharpesta on enemmänkin lapsille tehtyä seikkailua. Kokonaisuutena Hornblower on ehkä aavistuksen verran parempaa menoa. Sharpea jaksaa kuitenkin lukea illasta toiseen. Horny on herrasmies viimeiseen asti, kun taas Sharpe on viekas paskiainen, jolla on oma (käytännöllinen) käsityksensä kunniasta.

Lisää tietoa löytyy Sharpe Appreciation Societyn sivuilta. Hyviä uutisia minisarjan faneille. Sean Bean jatkaa miekkailua Sharpe's Peril-pätkässä.