Max Payne

I don't believe in heaven.

I believe in pain.

I believe in fear.

I believe in death.

Näin hilpeissä tunnelmissa alkaa uusi Max Payne elokuva. Heti alkuun täytyy todeta, että olen pelin suuri fani. Siinä osattiin yhdistää pessimistinen tunnelma, kaikki kyttäleffakliseet ja uusi bullet time-efekti osaksi rankkaa toimintaa. Elokuvaan on saatu vain osa pelin tunnelmasta. Koska peli rakentui elokuvien päälle, pitäisi elokuvan toimia pelkkänä toimintapläjäyksenä. Ja niinhän se tekee. Jos ei ole koskaan pelannut peliä, niin Max Payne tuntuu tusinatavaralta.

Pelin pelanneille sen pitäisi olla jotain suurempaa. Eikä se ole. Mark Wahlberg osaa kyllä mutruilla ja ääni lähtee syvältä kurkusta. Eihän mies voi puhua muulla tavalla kun vaimo ja vauva on tapettu melkein silmien edessä. Murhaaja karkasi ja Max on etsinyt kolme vuotta, tuloksetta. Harmi, ettei pelistä tuttua hiilenmustaa monologia ole edes yritetty kopioida elokuvaan. Se toimi Sin Cityssä. Sivuroolit jäävät silkkipaperin vahvuisiksi. Toverit eivät tee oikeastaan mitään. Pettäjät ja pahikset nähdään monen mutkan takaa. Tuttuja kaavoja noudatetaan pikkutarkasti. Entinen pari kuolee juuri sillä tavalla kuin on nähty miljoonassa kyttäleffassa. Mona Saxin pitäisi olla kuolemaa halveksiva femme fatale, mutta Mila Kunisin näyttelemä Mona on kuin mustahiuksinen, aseistettu, pissis.

Juoni on selitetty lyhyesti: Max kostaa vaimon ja lapsen kuoleman. Sekaan ei ole kirjoitettu mitään mullistavaa.

Loppumaton lumituisku ja jatkuva synkkyys ovat paikallaan. Musiikki yhdistelee industrialia, rokkia ja paikoitellen sinfoniaa. Mikään biiseistä ei jäänyt mieleen.
Lopputekstien jälkeen esitetään kohtaus, jossa pedattiin jatko-osaa. Se selittääkin miksi lopetus jäi antikliimaksimaiseksi.

IMDB.