Vuodatusta

Blogirintamalla on ollut hiljaisempaa, sillä pyrin jälleen keskittymään kirjapinoni supistamiseen. Sorviin on myös jälleen aseteltu Tapio Puolimatkan Usko, Tiede ja Evoluutio kirja, jonka lukemisen aloitin vuoden alkupuoliskolla. Tähän päälle vielä Skeptikko-lehteen kirjoitettavat tekstit. Plus rentoutuminen ihmisiä tappamalla Battlefield 3:ssa ja Killzone 3:ssa.

Ja rentoutumista tarvitaan, sillä olen lukenut siitä miten uskonnottomat ihmiset joutuvat välillä elämään modernissa yhteiskunnassa. Perhesuhteet ovat kireällä, kun vanhemmalle sukupolvelle ei voi kertoa niinkään yksinkertaista asiaa kuin kirkkoon kuulumattomuutta. Vauvojen kastamiseen perään kyselevät mummot valahtavat valkoisiksi, kun kuulevat lapsen saavan nimensä ilman papin avustusta. Toiset eivät ymmärrä miten lapsi edes voi saada nimeä, jos häntä ei kerran edes kasteta kirkossa. Moni luulee kastetilaisuuden olevan se toimitus, jolla lapsi saa nimensä. Vaikka oikeasti se on vain se tilaisuus, jossa lapsi liitetään seurakuntaan. Nimi laitetaan papereihin erikseen väestörekisterin kautta. Ja jos lapsella ei ole kummeja kirkon kautta, niin mites lapsi sitten pystyy kasvamaan normaaliksi ihmiseksi. Jos lapsi ei ole kirkon kirjoilla, niin hän ei aikuisena pääse vihille. Ja niin edelleen.

Onhan se totta, että lasten kasvattimiselle on paremmat edellytykset seurakuntien kautta, sillä kaikilla paikkakunnilla ei ole tarpeeksi päiväkoteja ja kerhotoimintaa. Niitä täydennetään kirkon palvelujen kautta.

Taustalla on se sitkeä ajatus uskonnon tärkeydestä ja välttämättömyydestä elämälle. Lievemmissä muodoissa ajatellaan, että eläminen tarvitsee vähintään nämä uskonnolliset rituaalit, jotta elämisessä olisi jotakin mieltä. Aihe ei muuten vaivaisi mieltäni, mutta luin äskettäin erään suomalaisen kokeneen samanlaisia asioita pienessä kotikaupungissaan kuin minä koin joitakin vuosia sitten täällä Toijalassa. Hän erehtyi ilmoittamaan uskonnottomuudestaan sukulaisilleen. Sitä kautta skandaaliuutinen levisi kyläradioon asti.

Ja mummut ilmestyivät puhuttelemaan tuota nuorta naista. Hänelle ilmoitettiin, että mummopartio rukoilisi naisen puolesta. Sehän on kiva. Vähemmän kivaa oli se miten mummot tekivät verbaalisesti selväksi naisen kelpoisuuden ihmisenä. Jos hän ei palvoisi samaa jumalolentoa heidän hyväksymällä tavallaan, niin nuori nainen ei olisi hyvä ihminen. Vaan jonkin metaeheytyksen kaltaisen teon tarpeessa, jotta naisen elämä pääsisi hyväksytyille raiteille.

Jos joku tuollainen mummo tai pappa sattuisi lukemaan tätä (vaikka blogini nimi melko varmasti karkoittaa heidät välittömästi), niin toivoisin heidän ymmärtävän erään asian. Tiedän, että heidän mielestään he ovat tekemässä äärimmäisen tärkeää asiaa. Tiedän, että he ovat oikeasti huolissaan minun ja muiden uskonnottomien sieluista. Kuulin itse miten paikallisen vanhemman herrasmiehen ääni värisi surullisena, kun hän oli lukenut lehdestä minun olevan ateisti. Sain lahjaksi printattuja rukouksia ja hengellistä luettavaa. Sekä tietenkin tiedotuksen puolestani tehdyistä rukouksista.

Millään noilla teoilla ei ole minulle mitään väliä.

Se on rukoilijoiden kannalta tuhlattua aikaa (hold the obvious jokes, please).

En enää välitä hengellisestä kirjallisuudesta. Teininä luin niitä vielä mielenkiinnolla varustettuna, sillä halusin tietää miten monella eri tapaa ihmiset voivat uskoa jumaliin. Sittemmin tuo into on laantunut. Uskonnllisuuden pääpiirteet ovat selvillä. Vain ääripäiden maustetut fundamentalistiset uskonnot jaksavat houkutella lukemaan alan kirjallisuutta.

Mutta mikä on kohtelias tapa kertoa näillä ihmisille, ettei heidän kannata vaivata minua. Olen kuunnellut kohteliaasti - herrasmies kun olen - läpi nämä uskon löytämisen toivotukset. En halua loukata heitä, mutta samalla ihmettelen eivätkö he ymmärrä miten heidän tekonsa loukkaa minua. Tuo vajaaksi, huonommaksi ihmiseksi leimaaminen, nimittäin. Sekä se miten pari mummoa täällä Toijalassa melkein vaihtaa katua kun tulen vastaan. Väistely alkoi sen jälkeen kun naamani ja nimeni oli Akaan seutu lehdessä. Mikä on itsessään oikeastaan naurun arvoinen asia. En näe itseäni ihan niin pelottavana ihmisenä.

Kiitos tarinoista anonyymeille. Lähettäkää vain lisää postia. En aina kerkiä vastaamaan. Siitä pyydän anteeksi etu- ja jälkikäteen.