Euroopan melkein unohdetut murheet

Somesota on kiehunut aktiivisesti monikulttuurisuuden, maahanmuuton, maahanmuuttokritiikin, rasismin, suurmoskeijan, persujen, sananvapauden, taistelu -sanan määritelmän ja milloin minkin jännän aiheen ympärillä viime aikoina. Eivät sinällään juuri sellaisia aiheita joihin osaisin mielestäni sanoa mitään järkevää tai tarpeellista, jota ei olisi muualla kirjoitettu moneen kertaan. Sen sijaan olen selaillut keskustelupalstoja ja uutisen kommenttiketjuja. Ja joka ilta katunut, että tuhlasin sellaiseen niin paljon aikaan. Eräs pieni pointin kaltainen asia kuitenkin nousi esiin aivokopastani kaikkien muiden aiheiden lomasta.

Nähdessäni kerta toisensa jälkeen sellaisia termejä kuin ählämsähläm, hiekkaneekeri, rättipää ja pari muuta verbaalisen runouden puutteessa olevaa kuvausta, huomasin liikenteessä olevan hieman ylimielisyyttä. Varsinkin valkoisen herrarodun paremmuudesta. Varsinkin siinä mielessä, ettei barbaarista terroristien suorittamaa pommittamista tapahdu eurooppalaisten valkoihoisten välillä. Jopa siinä mielessä, että me harvapigmenttiset Homo sapienssit olisimme ajat sitten jättäneet tuollaisen taaksemme. Valkoinen väki on fiksumpaa. Toisin kuin siellä Lähi-idässä jossa nämä siviilisaation näkövinkkelistä jälkeenjääneet heimolaiset tekevät pommi-iskuja keskenään. Ei kuitenkaan kannattaisi olla niin polleana nettiväkenä tässä asiassa. Ei ole kuin historian silmässä tapahtunut räpäytys, kun vastaavaa terrorismia, pommeja ja viattomien surmia tapahtui ns. Euroopan sivistyneemmän väen parissa.

Aivan kuin modernin sivilisaation kehdossa teetä juoneet, englantia puhuneet, kristinuskon parissa varttuneet aikuiset ihmiset eivät olisi pommittaneet toisiaan vankkumattomalla kiihkolla. Tarkoitan tietenkin Pohjois-Irlannin, Irlannin tasavallan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välisiä väkivaltaisuuksia. Ilmiö on monimutkainen, ja sillä on pitkä historia, joten teen tarkoituksella räikeän yksinkertaistuksen. Se ei onneksi vaikuta itse siihen asiaan jota yritän tuoda esille.

Ryhmittymiä oli/on monenlaisia rajojen molemmin puolin. Väkivaltaisuuksiin syyllistyneissä on kuitenkin tuttu ainesosien sekoitus. Sekoitus nationalismia, raudankovaa uskonnollisuutta ja heimolaisuutta antoi meille protestanttien ja katolilaisten väliset veriteot Irlannissa ja Britannian saarella. Jopa useamman sukupolven aikana. Ja nykyisen miesmuistin kestäessä.  Minun lapsuuteni aikana. Murhaajien vieläkin viruessa vankiloissa.

Omaghin pommitus IRA:n hardcore porukan toimesta vuonna 1998, Ulsterin protestanttien pommit 1969, brittiarmeijan lakiarikkovat väkivaltaisuudet ja veriteot, poliisit hakkasivat mellakoitsijoita kuolleiksi, asekauppiaita, järjestäynyttä rikollisuutta, ja paljon paljon muita surmia tehtiin puolin jos toisin. Pommiuhkia ja oikeita räjähdyksiä Lontoon kaduilla. Nämä väkivaltaisuudet eivät olleet puhdasta uskonsotaa. Osallistujat olivat kyllä terroristeja. Uskonto oli vain yksi palanen karmeassa palapelissä.

Muistutan tästä vain siksi, ettemme unohtaisi miten helposti kaikin puolin sivistyneinäkin kansakuntina itseään pitävät paikat sortuvat hirmutekoihin. Ääriaatteen ja uskon palossa poltetaan vapaaehtoisesti monia asioita tuhkaksi. Noin. Nyt palaan rentouttavimpien aiheiden pariin.