Papan tarina sodasta

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voisin hieman muistella mitä pappa sanoi minulle sodasta. Hän huomasi 80-luvulla, että nuoret pojat tykkäävät leikkiä leluaseilla ja telkusta katsellaan ramboilua. Sota on hienoa ja tyylikästä menoa. Sekös poikia kiinnostaa. Pappa päätti kerrankin puhua nuorelle Juhalle siitä mitä sodassa tapahtui. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Nuorena sällinä lähdettiin rintamalle. Joukossa tietenkin kaikki saman ikäiset kaverit. Melkein tusinan verran poikia kiväärit olalla. Kypärät melkein pyörivät päässä. Juoksuhaudassa pappa koki ensimmäiset sotahetket. Jos ei lasketa niitä pommituksen ja tykistön kohteena olemisia.

Kuulemieni paikkojen ja aikojen yksityiskohdat olen unohtanut. Varmaan heti seuraavana päivänä. Ne jäivät tapahtumien alle piiloon.

Mieleen painui juuri tuo juoksuhaudan koettelemus. Iivana tuli yhä uudelleen luvatta paikalle. Vanhemmat jermut antoivat vinkkejä kesken laukausten vaihdon. Jos näkyy niin tähdätkää niihin, jotka heiluttavat pistoolia kädessä. Sellaiset olivat joukkueen johtajia (tjsp). Pojat räiskivät kohti ruskeaa rivistöä. Pauke koveni ja venäläisten sotilaiden viinanhuuruinen huuto kaikui.

Papan äänestä kuuli, että kertomus oli vakava asia. Ei hän koskaan osannut näytellä. Siksi seuraavat asiat tuntuivat kauhealta.

Paras kaveri saa luodin kasvoihin. Hän putoaa säkkinä maahan. Toinen kaveri oksentaa kaiken juoksuhaudan valmiiksi märälle pohjalle. Pappa yrittää ladata, mutta liukastuu "nesteisiin." Selkä märkänä oksennuksesta ja verestä hän yrittää nousta, mutta liukastuu uudelleen. Tässä vaiheessa muut joukkueen pojat tulevat apuun. He perääntyvät taaemmaksi, seuraavaan juoksuhautaan. Taas ammutaan. Ei kuitenkaan varmuutta siitä osuuko kehenkään. Miettii sitä mihin paras kaveri jäi.

Siinä ensimmäisen taistelun parhaat palat. Ensimmäisen kuukauden aikana kotikylästä tutut kaverit ovat kuolleet.

Sitten joku hoksasi, että papalla on kokemusta linssien hiomisesta. Hänet lähetettiin asevarikon korvauspajaan. Oli helpompaa korjata kiikareita ja tarkkuusvälineitä, kuin odotella uusien saapumista ulkomailta. Varmasti korjaustyö oli korvaamaton apu tykistölle. Se oli myös melko varmasti se syy miksi pappa selvisi hengissä. Eikä saanut sisukaluja täyteen sirpaleita.

Tarinatuokion jälkeen en enää nähnyt sotaelokuvia samanlaisen näkökulman takaa. Sodan oikeat sankarit tekivät sellaisia urotekoja joista pitäisi laulaa ylistyslauloja. Pappani ei ollut mikään Pentti Iisalo, mutta ei siinä ole mitään hävettävää. Opetti sentään jälkikasvulle, ettei sota ole niin hienoa kuin Hollywood antaisi uskoa.

Jos ottaa aseen käteensä, niin siihen on oltava helvetin tärkeä syy.

Näin lämpimässä kodissa, ruokaa syöden ja onnellisuudesta nauttien, täytyy tunnustaa, etten varmastikaan osaa antaa oikeaa tunnustusta sotaveteraaneille. Sen verran osaan kuitenkin tuntea ja tietää, ettei minusta olisi koskaan ollut vastaaviin tekoihin. Loputtoman kiitollinen olen siitä, että silloin joskus löytyi tehtävään sopivia sotilaita.