7.2.11

The Asylum for Wayward Victorian Girls




The Asylum for Wayward Victorian Girls, Emilie Autumn


Itsemurhayrityksiä, itsensä viiltelyä, paranoiaa ja mielenterveyden häiriöitä. Emilie Autumn on pätevä viulusti, laulun-tekijä ja runoilija. Aiheet ovat sieltä sielun synkemmältä puolen. Siksi ne kolahtavatkin minun kaltaisen miehen kiinnostuksen kohteiksi. Olen ollut hänen keikalla Suomessa. Sanoisinko paremman puoliskoni puoli-pakottamalla (vaikka tykkäsin musiikista), mutta ensimmäisen biisin aikana muutuin vannoutuneeksi faniksi. Eikä pelkästään siksi, että Emilie ilmoitti vastustavansa järjestäytyneitä uskontoja. Koko show on enemmän kuin musiikkia. Mukana on myös viattomien tyttöjen turmelua The Rat Game osiossa. Tämä kaunis lastenloru tuottaa aina juuri oikealla tavalla kieroutuneen myhäilyn.



Puolet The Asylum-kirjasta keskittyy Autumnin kokemuksiin mielenterveyslaitoksessa. Toinen puolisko on fiktion muotoon puettu katsaus siitä miten naisia hoidettiin (suom. Ei hoidettu) viktoriaanisen aikakauden laitoksissa. Laitokseen lukitut naiset nousevat vastarintaan. Mukana on historiallisesti tarkkoja faktoja hoitokeinoista, joiden kuvaukset saavat vatsan sekaisin. Emilie on historianörtti. Historiallisen tarinan henkilöt ovat tarua. Emilien kokemuksiin osallistuvat ovat enimmäkseen tosihenkilöitä, joiden nimet on muutettu tai poistettu.

Emilien kokemukset ovat mielenkiintoisempaa luettavaa. Hän on kokenut pahoinpitelyä isän puolelta. Hyväksikäyttöä teini-iässä. Raiskaus. Perheen kulissit kuitenkin takasivat klassisen koulutuksen viulunsoiton parissa, joten taiteellisuus pääsi purkautumaan. Emilie on jatkuvasti lääkityksellä, sillä hänellä on kaksisuuntainen mielenalahäiriö. Lisäksi hän potee synnytyspelkoa. 2004 ehkäisypillerit pettivät. Emilie teki abortin. Traumasta seurasi epäonnistunut itsemurha vetyperoksidilla. Hänet lukittiin itsemurhavalvontaosastolle. Tuosta alkoivat The Asylumissa kerrottavat kokemukset.

Vähintään 72 tuntia kestävä valvonta loppuisi, kun lääkäri toteaa Emilien olevan tarpeeksi järjissään. Pian Emilie ymmärsi, etteivät lääkärit ole hänen ystäviään. Laitoksiin päätyy myös ihmisiä jotka eivät ole mielisairaita. He päätyvät samaan osastoon riehuvien ja väkivaltaisten mielisairaiden ihmisten kanssa. Emilie todistaa sellaisen määrän väkivaltaa, jota ei ole koskaan nähnyt eläessään Los Angelesissa.


Osastolla koetut asiat varmentavat Emilielle, että viimeistään laitoksissa eläminen (tai ruoka) saa itsemurhaa hautoneet tekemään itsemurhan. Mutta laitoksissa valvonta estää itsemurhien teon. Edes vessaan ei pääse ilman hoitajan tarkkailua. Siksi potilas haluaakin olla mahdollisimman normaali, jotta pääsee ulos tappamaan itsensä. Emilie varautui itsemurhavalvontaan ottamalla mukaan pari mielenkiintoista kirjaa jotka pitäisivät ajatukset kurissa. Ne takavarikoitiin ennen sisäänpääsyä. Samoin muistikirja ja kirjoitusvälineet. Hiuspinnit. Tietenkin myös kaikki vaatteet. Paitsi raidalliset reiden yläosaan ulottuvat sukat. Kynät olivat siis vaarallisia, mutta sukat joilla voisi hirttää itsensä saivat jäädä.

Anelun jälkeen Emilie saa yhden punaisen väriliidun ja yhden kirjan. Kirjan marginaalit täyttyvät muistiinpanoista. Myöhemmin häntä palkitaan oikealla mustalla kirjoitustussilla.

Emilie kirjoittaa osuvasti siitä miten ihmiset reagoivat aivan eri tavoilla mielisairauteen ja mielisairaisiin. Syöpäpotilaat voivat kertoa avoimesti kokemuksistaan. Mielisairaalassa käyneet eivät heti saa samanlaista sympatiaa, sillä mielisairaudet mielletään vieläkin stigmaksi. Onhan se vielä joissakin maissa rikos. Samoin mielisairaus leimaa ihmisen kokemukset ja tunteet. Potilaan läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset tulkitsevat aidot tunteet "vain sairauden aiheuttamiksi". Tai ahdistus ja suru johtuvat vain lääkityksestä, eivätkä ole aitoja tunteita. Poikaystävä voi olla ääliö, mutta kun huomautat siitä, saat vastaukseksi: "Oletko ottanut lääkkeesi?"
Tämän seurauksena mielisairas ihminen on tuomittu olemaan ikuisesti epäluotettava. Vähemmästäkin haluaa tappaa itsensä.

Myös itsemurhaa haluavien hoidon mielekkyys laittoi miettimään. Suomessa on melkolailla samanlainen tilanne. Jos vakavasti masentuneella ihmisellä on itsemurha-ajatuksia, niin avun ja hoidon saaminen edellyttää pahimmillaan suuria ponnisteluja ja paperisotaa. On helpompaa päättää päivänsä kuin raahautua päivystykseen. Tietyllä tapaa systeemi on viritetty säästöjen lisäämiseksi, sillä itsemurhan tehnyt potilas ei ole enää rasittamassa mielenterveyshoitoa.

Mielisairaaloihin hakeutuu töihin myös niitä miehiä, jotka saavat kicksinsä mielisairaiden misujen hyväilystä. Nuori tohtori (jonka potilas Emilie ei ole) haluaa vain auttaa nuorta kaunista naista, olla hänen tukenaan. Kuin sattumalta hän on kiinnostunut Emilien laulujen sanoituksista. Tohtori toteaa, että Emiliellä voi olla persoonallisuushäiriö, jota ei ole toistaiseksi diagnosoitu sairaalassa. Hän haluaa auttaa naisartistia yksityisvastaanotollaan, jos Emilietä vain kiinnostaa oppia jotakin mielensä salaisuuksista.

If you were a crazychaser, where would you work?

Häiritsevä ja samanaikaisesti valaiseva kirjoitus löytyy Cutting Diary-osiosta, jossa Emilie selittää miksi alkoi viiltelemään itseään. Ensimmäinen viilto tehtiin partaveitsen terällä reiteen. Arvet todistivat maailmalle, että hänessä oli jotakin pielessä. Maailma ei nähnyt naisen pään sisälle. Maanisdepressiivisyys muuttui todelliseksi. Veri ja arvet todistivat sen. Viiltäminen tuntui hyvältä. Vapautukselta. Helpotukselta. Helpompaa kuin itkeminen. Kaikki tuomitsevat viiltelyn. Se ei häirinnyt Emilietä. Hän lopetti sen hyvästä syystä. Viiltely oli tapa hallita kipua ja ahdistusta, mutta hän oli riippuvainen siitä. Emilie olisi mieluummin oman tahdon varassa. Monta sivua pitkä selvitys viiltelystä on silmiä avaava näkökulma aiheeseen, josta ei kehdata puhua julkisuudessa.

Miten Emilien reissu laitoksessa sitten päättyi?

En kerro.

Suosittelen The Asylum-kirjaa kaikille synkkyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ystäville. Herkemmät sielut voivat perehtyä maanisdepressiivisyyteen vaikkapa kevyemmän ja asiallisen The A-Z Guide to Good Mental Health - You don't have to be famous to have manic depression -kirjan kautta.

15 comments:

Maria said...

Haluan ehdottomasti lukea tuon kirjan! Että kiitos vinkistä ^^ Mielenterveysjutut on mulle aina kiinnostava ja ikävä kyllä läheinenkin aihe, on tuota perheessä ja suvussa jonkun verran ollut, ja itselläkin jotain kokemusta...

Tuo on muuten niin täysin totta tuokin, että helposti diagnoosin saaneen tuntemuksia ja huonoja päiviä laitetaan sairauden piikkiin, vaikkei niin tehdä "terveidenkään" ihmisten kohdalla. Olenkin joskus pähkännyt, että jos joskus saisin diagnoosin pääkoppaan liittyen, en varmaan muuten kyllä kertoisikaan siitä kovin monelle. Osaan kuvitellakin sen alentuvuuden ja sen, miten sanomisia ignorataan vedoten vaikka sitten siiihen sairauteen...

Paholaisen Asianajaja said...

Jos otsaani joskus lämäistään diagnoosi, niin se taitaa olla skitsoidinen persoonallisuushäiriö.

Maria, kirjan ostaminen on oikea haaste.

http://www.emilieautumn.com/shopAsylum.html

Sain tilattua sen juuri oikeaan aikaan ennen kuin raivoava lauma fanityttöjä klikkaili tilausta netissä. Ehkä joskus parempi puoliskoni suostuu antamaan kirjaa lainaan, jos vakuutat pitäväsi siitä hyvää huolta.

Tomi said...

PA parempi puoliskosi?
Eikö kaikki skeptikot olekkaan ylipainoisia, yksinäisiä ja katkeroituneita wannabe-tiedemiehiä.
Ja kun luulin löytäneeni skeptikoista kohtalotoverini.

Paholaisen Asianajaja said...

Tomi, Vastoin kaikkea järjestystä ja järkeä olen onnistunut löytämään tiedenörttitytön, joka on vieläpä kuvankaunis balettitanssija. Sekä omistaa monta kirjahyllyllistä huuhaa-kirjallisuutta.

Anonymous said...

Siis baletinopettaja lähinnä...Kiitos kohteliaisuudesta rakas

T:Paremmasta en tiedä, mutta mielen toinen puolikas.

Anki said...

Hauska kuulla, että pidät Emilien musiikista! Minä myös :D Pitäisikin joskus lukea tuo, tosin en kauheasti välitä lukea englanniksi..

Tom said...

Kiitos musiikkivinkistä ja nyt Spotify soittaa...

Näkymätön Lapsi said...

Kiitos tästä postauksesta. :)

Samuel said...

Emilie Autumn on kova sana. Jostain syystä olin hieman yllättynyt että pidät hänestä, ehkä minullakin oli jotain ennakkoluuloja siitä, millaisia skeptikoiden pitää olla. :D

Ja pirun tärkeä aihekin tämä. Suomessa ei tällä hetkellä käydä kunnollista keskustelua mielenterveysongelmista, sen kuin toistellaan mitä pitäisi tehdä, samalla kun määrärahoja kutistetaan.

Sally Slander said...

Hyvä kirja-arvostelu! Autumn on lempilaulajani ja kirja ehdoton suosikkini! ♥ Siitä tosin huomauttaisin, että muutamien "Emily with a y" osioiden historiallisten henkilöiden on osoitettu olevan oikeita historiallisia henkilöitä - tai ainakin heihin pohjutuvia. Esimerkiksi nuori valokuvaaja Thomson on pystytty yhdistämään melko aukottomasti erääseen 1800-luvun valokuvaaja John Thomsoniin :D Eli Autumn on tosiaan ottanut asioista selvää :D

Anonymous said...

En tiedä onko oikea paikka, mutta avaudun kuitenkin. Aihe kirvoittaa itseltäni aika tunnepitoisen osanoton tähän keskusteluun. :)

Kaksisuuntaisen mielialahäiriöpotilaan ystävä on vaikea olla. Takana on itsemurhayrityksiä, joista olemme kuulleet vasta monta kuukautta jälkikäteen. Ystävä katoaa usein kuukauksiksi: yhteydenotoista tietää, mikä vaihe on menossa. Jos mitään ei kuulu, meillä ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella kumpi soittaa ensin, ystävä vai sairaala.

Rakkaussuhteita on takana useita - se nyt sinänsä ei ole mikään merkki mistään, mutta ne päättyvät aina samasta syystä. Kun ihminen jonka kanssa haluaa rakentaa yhteistä elämää ei ole kykeneväinen kokemaan onnellisuutta juuri nyt, se on yllättävän haasteellista ja raskasta. Masennusta ei voi ikävä kyllä vain klikata pois, ja päättää, että nyt se loppuu. Sanat eivät auta, eivätkä teot. Vaikka kuinka puhut ja odotat, että kyllä tuo tuosta vielä piristyy, keitän sille vaikka kahvit, niin sitä ei tapahdu. Kotona odottaa koko ajan sama tilanne, monta kuukautta. Toinen ei innostu mistään ja vähättelee itseään, ja itse koet olevasi huono ihminen, kun et voi auttaa. Sitten tapahtuu piristyminen, joka jatkuu oman aikansa, ja sitten mennään alamäkeä taas, entistä syvempiin syövereihin.

Sellaisessa arjessa ei voi elää. Ystäväni ymmärtää tämän, ja yrittää teeskennellä onnellista, mutta lopulta hän pakenee takaisin lapsuudenkotiinsa ja ystävien luokse. Hän kertoo mikä on vialla, kokee olonsa paremmaksi, palaa kotiin mutta huomaa, etteivät asiat sittenkään ole paremmin. Tilanne tulehtuu ja purkautuu vasta, kun ero tapahtuu. Ystäväni yleensä kuitenkin pysyttelee entistensä kanssa kavereina eikä katkaise välejä.

Työpaikat vaihtuvat usein. Syitä on monenlaisia, useimmiten se on kuitenkin se, että pitää vaihtaa maisemaa. Joskus maanisessa vaiheessa saatetaan myydä tavaraa, jota tarvitsisi vielä, ja lähteä reissaamaan ulkomaille - me ystävät kuulemme asiasta vasta jälkikäteen. Muuttoja on usein, eikä hänen luonaan voi vierailla, koska emme tiedä missä hän menee.

Meillä ihmisillä tahtoo olla taipumusta laittaa tuollaisia asioita lähinnä melodramaattisuuden ja piittamattomuuden piikkiin. Ei ymmärretä, että esimerkiksi tällä nimenomaisella ystävällä on muita sairauksia, jotka aiheuttavat hormoonitasapainon heittelyitä. Hän ei voi tunteilleen mitään, vaikka onkin järkevä ihminen. Ne tunteet tosiaankin ovat itselle hyvin todellisia. Vähättelyä ja kaikenlaista söpöä mussutusta, että "sä oot niin ihana, ei sussa oo mitään vikaa", saa kuunnella loputtomiin, samalla lailla kuin tuomitsemista käytöksestä, jota ei kykene hallitsemaan.

On vaikea selittää, miksi kaikesta hankaluudesta huolimatta vielä nimittää maanisdepressiivistä ystävää ystäväksi. Kyse ei ole minkäänlaisesta säälistä, eikä maailmanrakastamisesta, tai kaltaisestaan välittämisestä - meillä on kovin erilainen ote elämään. Ei ole kyse sentimentaalisuudestakaan. Vaikka ystäväni on ns. "virallinen hullu", hän on kuitenkin tavis. Hän on älykäs ja puhuu samalla tavalla kuin me muutkin. Hän ei kesken keskustelun ala tuijottaa seinää tai karkaa ovesta ulos. Ulkonäkö on ehkä vähän erilainen, muttei silmiinpistävästi. Arvomme ovat samat. Hän on herttainen ja lämmin, ei mikään ennalta-arvaamaton lapsenkaltainen juttu, josta ei koskaan voi olla täysin varma, mitä seuraavaksi tapahtuu.

-Lapinlammas

Paholaisen Asianajaja said...

Sally Slander, Dammit! Unohdin tosiaan mainita tuon, eli historiallisia hahmoja on mukana menneisyyden tarinassa. Googlasin heti Thomsonin elämää, kun hän saapui tarinassa Asylumiin.

Paholaisen Asianajaja said...

Samuel:Jostain syystä olin hieman yllättynyt että pidät hänestä, ehkä minullakin oli jotain ennakkoluuloja siitä, millaisia skeptikoiden pitää olla.

Komeita, rikkaita, älykkäitä, seksikkäitä, charmikkaita ja vaatimattomia?

Paholaisen Asianajaja said...

Näin Suomessa.

Clara jonez said...

Koko ikäni olen kuullut ihmeitä, mutta se ei ole koskaan oikein toiminut elämässäni, kunnes tapasin tohtori Edudu of eduduzadsontemple@yahoo.com jotka auttoivat minua pelastaa kotini putoaminen kun mieheni oli melkein minulta pois toisen naisen. Olen nähnyt viestiä tästä Jumalan mies ja miten hän palauttaa avioliittoja, auttaa raskauden ja kaikki, mutta en didnt todella antaa kunnes melkein menetin mieheni ja päätin antaa sille oikeudenkäyntiä ja vain 3 päivää sen jälkeen tapasin tämän miehen minun mieheni joista i havent asettaa katseensa palasi luokseni ja tyttäreni pyytää otettava takaisin. En todellakaan halua rohkaista joku siellä ei anna periksi juuri yhteyttä tähän Jumalan miehen kautta eduduzadsontemple@yahoo.com ja odottaa siunataan.