Punaiset ja papit vuonna 1918

Minun oli pakko ostaa Suomen Kuvalehti (nro 37), kun näin mistä siellä kirjoitettiin. Risto Lindstedt oli kirjoittanut tiivistelmän tuoreesta kirjasta: Punavankileirit – suomalainen murhenäytelmä 1918, Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius.
Sisällissota päättyi punaisten häviöön. Punavankeja otettiin tuhansittain. Pelkästään Tampereella otettiin 6. huhtikuuta arviolta 11000 vankia. Osa vangeista teloitettiin ennen leiriin pääsyä. Ensin vangit oli ripoteltu pienille leireille, mutta alkukesästä ne suljettiin, ja vangit keskitettiin suuremmille leireille, joita oli lopulta 13 kappaletta.
Leirien pyörittäminen ja vankien hoitaminen ei ollut haluttua hommaa. Mannerheim lähti Tukholmaan. Senaatti ja armeija eivät halunneet ottaa kunniaan leirien perustamisesta. Vankien olot kurjistuivat jatkuvasti, mutta senaatti ei halunnut tietää asiasta. Mutta mitä teki kirkko?

Kirkko oli kantansa kiinni lyönyt. Arkkipiispa Gustaf Johanssonin mielestä kaikki Jumalan kieltäjät pitäisi tappaa ja piispa Otto Colliander julisti, että työväestö oli kapinointinsa takia ”Jumalan kirouksen alainen ja jätettävä Saatanan haltuun.”
"Valtion ja kirkon liitto oli hurskas ja irvokas.”, kirjoittaa Lindstedt.

Sotavankilaitos koostui kuudesta osastosta, joista yksi oli Kasvatusosasto. Sen pyörittämisestä pitivät huolen papit. Tehtäviin kuului vankien henkinen ja hengellinen huolto. Osastoa johti kirkkoherra Hannes Sjöblom, joka oli tiukan linjan uskovainen. Kaikilla leireillä olevat papit toimivat hänen alaisuudessaan. Pappien piti kirjoittaa tarkkoja raportteja tekemisistään. Kirkon kunnioksi täytyy sanoa ettei sillä ollut tekemistä Kasvatusosaston kanssa, eikä se myöntänyt sille raha anomuksista huolimatta. Leireillä työskentelevät papit olivat virkavapaalla ja virallisesti yksityishenkilöitä.

”Hannes Sjöblomin käsitys oikeasta ja väärästä oli niin kirkas, kova ja selkeä, ettei sitä kristillinen myötätunto pystynyt häiritsemään.”

Hän koki olevansa isänmaan asialla. Tehtävänä oli pyyhkiä sosialismi pois vankien mielistä, ja koko maasta. Sjöblomin kasvatusperiaatteena oli ”palauttaa väärään johdetut miehet kunnioittamaan Jumalaa, rakastamaan kotia ja synnyinmaata.” Vankileireillä pyrittiin myös erottamaan ruumiillisesti ja henkisesti ala-arvoiset henkilöt, Lauri ”Tahko” Pihkalan ideoilla.
Papit yrittivät muuttaa vankeja, mutta se ei ollut helppoa. Papit edustivat vangeille voittajia. Sosialistit ja kirkko eivät sopineet yhteen.

”Kaiken tämän kurjuuden keskellä oli vielä kirkkokin järjestetty, joskaan se ei kyennyt kenessäkään hartautta herättämään. Papit kävivät myöskin murjusta murjuun veisaamalla ja puhumassa siitä suuresta synnistä minkä me olimme tehneet, mutta lupasivat kuitenkin armon jos sitä korkeudesta rukoilemme. Kuunneltuamme tätäkin puhetta, kun jo oli tiedossa ne hirmutyöt, mitä joka yö sorakuopilla toimitettiin niin tällainen armosanoma tympäisi enemmän kuin lohdutti”, sanoo Viipurin vankileirillä ollut J. Maunonen.

Leireissä olevat papit eivät voineet olla huomaamatta kärsimystä. Ne joilta selitykset loppuivat alkoivat ruokkimaan vankeja tavallista paremmin. Tietenkin vangeille jaettiin myös öylättiä ja viiniä.
”Pappi vakuutti vaan höpisten, että ne on Kristuksen Jeesuksen ruumista ja verta. Mitä me siitä höpisemisestä. Meille oli pääasia että jotakin saimme”, muisteli Aapeli Heikkinen, joka oli kasarmi 24:n vanki.

Leirien ohjelmaan kuului rippikoulua aamuisin. Sen jälkeen esitelmiä, urheilua ja laulua. Esitelmien aiheina oli Raamatun lukeminen, Suomen kirkon historia, Luther ja muut protestattisen uskon isot nimet. Esitelmien tavoite oli saada vangit ”ymmärtämään henki-elämän itsenäisyys samoin kuin Jumalan, isänman ja kodin arvo.”