Eripuraa perheessä
Hieman harvinaisempi perheriita Yhdysvalloista. Satanisti isä ja hänen kristitty ex-vaimo vääntävät kättä siitä, saavatko heidän tyttärensä mennä isän kirkkoon. Kyseessä on Saatanan Kirkko. Herra Meyer on satanisti, jota ei pidä sekoittaa saatananpalvontaan. Kristie Meyers haluaa, että tyttäret käyvät sunnuntaisin siinä kristillisessä kirkossa. Näin ei tahdo käydä, jos tyttäret ovat isän luona.
Kuten aina, asia käsitellään oikeussalissa, jossa pitäisi saada selville onko satanismi uskontoa, palvontaa vai jotain muuta. Ja mikä painaa eniten lasten- ja vanhempien oikeuksissa. Ja lopulta selviää kumpi on tärkeämpi uskonto/rituaali johon lasten täytyy osallistua.
1 comment:
Kiinnostava kuvio todellakin. Miten ihmeessä kyseinen pariskunta voi olla olemassa? Luulisi heidän edustavan täysin päinvastaisia arvoja. Siinä missä kristillisyys edustaa, tai ainakin sen pitäisi edustaa, empatian, rakkauden ja solidaarisuuden arvoja, satanismi pyrkii nimenomaisesti olemaan näiden arvojen vastakohta.
Satanismi voidaan nähdä eräänlaisena käänteisenä kristillisyytenä. Ainakaan LaVeyn satanismia ei voisi olla ilman kristillisen uskonnon olemassaoloa. Satanismi, on kuten LaVey itsekin totesi, vain äärimmäistä ateismia - kuitenkin eräänlaista "kristillistä" ateismia, koska se voi olla olemassa ainoastaan juutalais-kristillisessä kontekstissa.
"Saatanan kirkko" ja siihen liittyvät maagiset menothan ovat LaVeyn mukaan pelkkää ns. "psykodraamaa". Jokainen satanisti tietää, ettei magia tai mikään vastaava pidä paikkaansa, mutta uskottelevat tietoisesti itselleen päinvastaista. Tämä kuulemma sen vuoksi, että ihmiset tarvitsevat mystiikkaa ja estetiikkaa kokeakseen elämänsä merkityksellisenä.
Satanismihan on, ainakin laveylaisessa muodossa, mitä Saatanan kirkkokin edustaa, eräänlainen pseudofilosofia. LaVeyn oppi on eräänlaista kevyttä vulgaarinietzscheläisyyttä, johon on postmodernin eklektisismin hengessä liitetty kaikkea mahdollista ajattelua niin Ayn Randin, Thomas Hobbesin kuin Niccolo Machiavellin teksteistä.
Voisi tietenkin ajatella että satanismin olevan pelkkää ironista uskonnonparodiointia, eikä varsinaista uskontoa ollenkaan. Ns. vasemman käden polun edustajat puolestaan voidaan nähdä lähes puhdasverisinä crowleylaisina okkultistimystikkoina. Suomessa tällaista ajattelutraditiota on edustanut Johannes Nefastos, jonka kirja "Fosforos" (2003) aiheutti allekirjoittaneelle, kenties liiankin tieteelliselle ihmiselle, niin suurta ymmärtämisen tuskaa että jätin teoksen suosiolla odottamaan kirjahyllyyn vuoroaan tulla luetuksi.
Esittelemäsi tapaus kuitenkin kiinnostavalla tavalla kuvastaa aikakautemme tapaa suhtautua uskontoihin. Kuinka tosissaan ihmiset keskimäärin ottavat uskonnot, mikäli on ylipäänsä mahdollista löytää satanistin ja kristityn muodostama avioliitto. Postmodernia ironiaako?
Post a Comment