Japanin pakanat

Aamulehdessä oli taas Torstaivieras. Pekka Masonen kirjoitti eurooppalaisten, ja tietenkin suomalaisten, lähetyssaarnaajien teoista Japanissa. Toisen maailmansodan syttymisen aikana Japanissa oli Tuulikki Korpinen perheineen. Hänen miehensä oli lähetystyöntekijä, joka kuoli vuonna 1939. Korpinen jäi jumiin Japaniin sodan ajaksi, ja pääsi takaisin Suomeen viisumisotkujen jälkeen vasta vuonna 1946. Tuulikki kirjoitti kokemuksensa muistiin Seitsemän vuotta sotaisassa Japanissa-kirjaan.

Erilaisen eksoottisen maan erilainen kulttuuri oli tietenkin shokki perisuomalaiselle. Japanilaista musiikkia kuvaillaan "vinkumiseksi" ja "rautalangan pärrytykseksi." Ruoka oli karmeaa, raakaa, eikä ollenkaan niin hyvää kuin suomalainen peruna ja pulla. Tässä Korpinen ei ollut yksin, sillä melkein kaikki aikalaiset esittivät samoja adjektiiveja sushista. Eikä kyseessä ollut pelkästään makuasiat, vaan vankkumaton usko oman kulttuurin ylivoimaisuuteen. Siirtomaat nähtiin alempi arvoisiksi. Näitä näkökulmia vahvisti vielä uskonto.

"Lähetyssaarnaajilla oli taipumus kuvata kohdemaansa asukkaat epäedullisessa valossa, sillä näin voitiin perustella lähetystyön mielekkyys", kirjoittaa Pekka Masonen. Japanissa pidempään asunut suomalainen naislähetti antoi vinkkejä Tuulikki Korpiselle; japanilaisille ei pidä koskaan antaa periksi, sillä he osaavat pettää ilman periksiantoakin. Käännytetyt japanilaiset eivät myöskään olleet epäilyksen yläpuolella. Samainen naislähetti jatkaa viisautta: "Ensi polven kristityt ovat vielä heikkoja. Ei niillä ole käsitysmaailma ollenkaan samanlainen kuin meillä. Eivät ne osaa tehdä ehdotonta eroa oikean ja väärän välillä niin kuin me."
Kaikkein tärkeintä oli välttää alkuasukkaaksi muuttuminen. Korpista muistutettiin olemaan suomalainen eikä pakana.
Katoliset lähetyssaarnaajat pystyivät joustamaan asenteissaan, ja he saivatkin suuremman saaliin. Protestantit olivat jäykkiksiä, joiden ongelma oli "kristinuskon yhdistäminen heidän omaan kansalliseen kulttuuriinsa. Näin oikean kristillisen elämän perusta ei löytynytkään enää Raamatusta vaan lähetyssaarnaajan ennakkoluuloista"

Alkuasukkaisiin ei saanut suhtautua ystävällisesti. Muutenhan he voisivat tuntea itsensä samanarvoisiksi kuin eurooppalaiset. Länsimaalaiset vahtivat toisiaan, jotta lankeamassa olevat lähetystyöntekijät voitaisiin vetää takaisin ruotuun.

Varmuus omien mielipiteiden oikeellisuudesta ja ylimielinen suhtautuminen "pakanoihin" ei tuottanut tulosta. Kristillinen lähetystyö sallittiin Japanissa 1873. N. 130 vuotta myöhemmin voimme havaita miten hyvin työ on onnistunut. Yksi prosentti japanilaisista on kristittyjä. Kotimaa lehti tiedottaa, että kirkkojen jäsenmäärä on vähenemässä. Pappipula pahenee Japanissa.

Japanilaiset eivät ole kielteisiä kristinuskoa kohtaan. Kristilliset seremoniat ovat suosittuja, mutta itse uskonto ei. Puolet hääpareista viettää häitään tutussa seremoniassa, kirkkoa muistuttavassa salissa, jossa paikalla on papiksi pukeutunut (joskus jopa ihka oikea) pappi, mielellään ulkomaalainen. Tällaiset häät ovat muotia.

Sinällään hassua että nykyään japanilainen kulttuuri taitaa vaikuttaa länsimaisiin nuoriin enemmän kuin kristinusko.