Bakteereista ja vesiapinoista

Tuore (muste tuoksuu hyvälle) Discover-lehti tarjosi blogattavaa (suomennettavaa).

Uinuvat bakteerit

Bakteerit voivat elää mitä raadollisimissa paikoissa; kuumissa lähteissä, valtavissa paineissa, hapoissa ja kylmässä. Ne voivat olla myös pitkään kuolleina. Tai ainakin lähellä sitä vastaavaa tilaa. Etelämantereen jäästä on löydetty vanhoja jäätyneitä bakteereja. Porausnäytteestä saadut bakteerit vaiheltelevat 10´000 ja 8 miljoonan vuoden välillä. Kun jäätyneille bakteereille tarjotaan taas sopivat elinsolosuhteet laboratorioissa, niin jotain alkaa tapahtua. Nuorimmat bakteerit virkoavat seitsemässä päivässä; vanhimmat vaativat heräämiseen jopa kymmenkertaisen ajan.
Tästä on omat seuraamukset. Kun Etelämantereen jää sulaa, niin jäätynyt bakteeristo voi elpyä ja joutua meressä olevien mikrobien ravinnoksi, sanoo biologi Paul Falkowski Rutgersin yliopistosta.
”Me seuraamme geenisiirtoa maalta mereen, tuoden jotain täysin erilaista viimeisten miljoonien vuosien ajalta”, Falkowski sanoo.
Ihmiset ovat aiheuttamassa, ilmastonlämpenemisen kautta, uuden evoluution vaiheen. Vaikka tällä evoluutiolla ei ole suoraa vaikutusta ihmisiin, Falkowski uskoo sen vaikuttavan pienoiseen merielämään. On tärkeää talleen meressä olevat genomit sellaisina kuin ne nyt ovat, sillä tuleva muutos tapahtuu nopeasti.
”Olemme mahdollisesti globaalin ja vallankumouksellisen mikrobimaailmaan sijoittuvan kokeen äärellä”, hän sanoo. ”Nämä evolutiiviset muutokset voivat olla näkyviä 50 tai 100 vuoden kuluttua, näyttäen meille uusia genomeja merten organismeissa.”

Mitä tapahtui vesiapinahypoteesille?

Ihmisten ja muiden kädellisten välillä on eroja. Ihmisillä on vähemmän karvoitusta, suuremmat maitorauhaset, ja toisin kuin apinat, me hikoilemme paljon. 60-luvulla meribiologi sir Alister Hardy yritti selittää näitä eroja vedestä riippuvaisilla ihmisten edeltäjillä.Hardy huomautti, että vain vedessä elävillä nisäkkäillä, kuten mursuilla ja virtahevoilla on alaston iho ja sen alla rasvakerros – ihmisten ominaisuus jota ei löydy muilta apinoilta.
Hardyn ”vesiapinat” eivät olleet valtavia petoja jotka elivät vedenalaisissa kaupungeissa, vaan laji josta lopulta tuli Homo sapiens ja kahlasi sekä ui paljon vedessä. Tämä altistuminen vedelle, teorian mukaan, johti ihmisten ominaisuuksien kehittymiseen; kuten pystykävely.
Tämän selityksen versio on ollut olemassa siitä lähtien kun kreikkalaiset teorisoivat, että kaikki elämä on tullut merestä, mutta se sai enemmän suosiota vuonna 1972, kun Elaine Morgan, brittiläinen kirjailija, esitti sen kirjassaan The Descent of Woman. Hän jatkoi hypoteesin edistämistä sitä seuranneissa kirjoissa, mm. The Aquatic Ape.
Mutta vesiapinahypoteesi ei koskaan saanut paljoa tukea tieteelliseltä yhteisöltä. Eric Delson, Lehman collegen paleoantropologi, sanoo hypoteesin olevan enemmänkin vertailevan anatomian harjoitus kuin tutkimustulosten tukema teoria.

Oma lisäys: Ei liene yllätys, että olen lukenut vesiapinoista ensimmäisen kerran kreationistien teksteistä. Sen avulla on osoitettu kuinka naurettaviin mittoihin "darwinistien" tarinat venytetään. Enkä onnistunut lukemaan tästä asiasta mistään koulun oppikirjasta tai Tiede-lehdestä, vaikka mielestäni luin niitä ihan ajatuksen kanssa monta vuotta.