Tulin ulos kaapista

Tammikuun viimeisinä päivinä paikallislehdessä Akaan seudussa oli erittäin tärkeä artikkeli. Minun haastattelu, otsikolla "Uskomatta onnellinen." Sain kutsun tulla rupattelemaan bloggaamisesta ja uskonnottomasta elämästä. Ei sinällään mitään erikoista. Katsaus siihen miten Facebook, Twitter ja muut sosiaaliset mediat toimivat tiedonvälityksessä. Harrastuksistani. Tietenkin blogini nimi mainitaan jutussa. Selitin miksi paholaisen asianajaja ei liity saatananpalvontaan, vaan tulee katolisen kirkon advocatus diaboli-termistä. Lukijat oppivat miksi aloitin bloggaamaan päivittäin. Paljastin maailmankatsomuksestani sen verran, että se pohjautuu enemmän tieteeseen kuin teelehtiin. Skeptikko-lehteen kirjoittamani pakinat saivat hieman ilmaista mainosta. Myös ateismini paljastui kotikaupungille. Uskonnoton elämä taisi olla kiinnostava poikkeus paikkakunnan ihmisille. Saan elämän merkityksen jostain muusta kuin yliluonnollisen olennon palvomisesta. Suosittelin tieteen tekemisen opettamista ja kriittisen ajattelun alkeita kouluissa eikä pelkkää faktatiedon ulkoa muistamista. Ei sinällään mitenkään radikaali haastattelu. Ainakaan minun mielestä.

Toijala on pieni paikkakunta. Täällä ei saisi olla mistään mitään mieltä ihan avoimesti, ettei vain loukkaa jotain asiakasta. Vaikka uskonto tai politiikka ei tule esiin päivittäisessä keskusteluissa. En ymmärrä tuota hiljaisuuden lakia.

Positiivista alautetta annettiin pari kertaa työpaikallani, kun asiakkaat kehuivat kansikuvapoikaa. Joku jopa sanoi suoraan äidilleni, että hänellä on fiksut lapset. Sitten oli se yksi tapaus, jonka aikana minulle selitettiin Jeesuksen rakkaudesta.

Vanhempi herrasmies ilmestyi työpaikalle. Hänellä oli mukana hengellisiä runoja. Sain kuulla, että lehdessä ollut artikkeli oli todella surullista luettavaa. Olihan otsikko aika svengaava: "Paholaisen asianajaja asuu Akaassa." Minulta kysyttiin olinko perehtynyt Raamattuun. Olin myös aikaisemmin kuullut, että Jeesus rakastaa minua. Jumalankieltäminen oli tietenkin minun oikeus vapaassa maassa, mutta minua pyydettiin harkitsemaan uudelleen. Voisin vielä tehdä Oikean valinnan elämälläni. Hän selitti kuinka oli kokenut ihmepelastumisia elämänsä aikana. Juuri sellaisia jotka olisivat voineet sattumalta mennä toisin - kuten niin monella asiat menevät - tai johtuivat opiskelunsa suorittaneista lääkäreistä. Lähtiessä herrasmies ilmoitti, että hän rukoilisi puolestani. Kiitin häntä.

Vuoropuhelu oli ystävällistä. Puheista jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että en ole kunnon ihminen. Erikoinen. Erilainen. Väärässä. Paholaisen pauloissa.

Eikä se haittaa minua. Onhan eräs vanha jehovantodistajapariskunta käynyt jättämässä luettavaa parin vuoden ajan. Yrittäneet myös saada minua pohtimaan miten uskonto voisi auttaa. Toistaiseksi ilman tuloksia. Pärjään ihan hyvin ilman sitä.

Kuitenkin olen tyytyväinen siitä että menin haastateltavaksi. Ainakin muut Toijalan ateistit ja skeptikot tietävät etteivät ole yksin. Vaikka eihän tällä asialla ole mitään merkitystä päivittäisessä elämässä. Paitsi niille jotka haluavat pelastaa kadotettuja sieluja.