Sotahistoriaa

Tein inventaaria kaikista sotahistoriakirjoista joita olen lukenut. Paino on tietenkin toisessa maailmansodassa. Parhaimpiin ja opettavaisimpiin lukuelämyksiin kuulu tämä Top-5:

Stalingrad, Antony Beevor

Eräs ratkaisevista taisteluista Neuvostoliiton ja Saksan välillä tapahtui yhden kaupungin sisällä ja ympärillä. Taistelut olivat verisiä lähitaisteluja rakennusten sisällä, kun korttelit vaihtoivat omistajaa kerta toisensa jälkeen. Kirja kertaa lukemattomia esimerkkejä ihmisten halusta elää kauhun keskellä, ja siitä miten parhaimmat ja pahimmat yksilöt pystyvät muuttamaan historiaa yhdellä teolla. Stalingradin kurjuus muistuttaa parhaiten sodan kauhuista. Tai, no, jotain kamalampaa oli tulossa.

Berlin - Downfall, Antony Beevor

Yksi voima jyräsi natsien yli kuin pysäyttämätön jyrä. Se voima oli Puna armeija. Kirja alkaa kertomalla saksalaisten epätoivista viivyttelytaisteluista ja siviilien evakoimisesta. Evakointi tosin tulkittiin tappiomielialan lietsomiseksi, joten pian ne lopetettiin. Siviilit eivät saaneet turvaa hallitukseltaan. Neuvostoliittolaiset sotilaat eivät antaneet armoa natseille, eikä siviileille. He halusivat kostaa ÄitiVenäjän kokemat kauhut, korkojen kera. Jopa ne maat jotka olivat joutuneet Saksan valloittamaksi saivat kärsiä Stalinin ikeen alla. Antautuneet venäläissotilaat olivat pettureita, joten saksalaisten vankileireistä vapautuminen ei ollutkaan hyvä asia sotavangin kannalta. Edessä oli matka Siperiaan. Samalla kerrotaan niistä asioista joista Puna armeijan veteraanit vaikenevat vielä tänään; sotilaat joivat itsensä känniin ja joukkoraiskasivat niin lapset kuin vanhukset.
Sitten olikin itse pääkaupungin vuoro, ja Hitlerin hulluus sai aikaan korkeimmat kakofoniat. Jopa ennen niin uskolliset seuraajat huomasivat virheensä. Mieshän oli hullu! No shit. Jotain kertoo myös se, että viimeisten viikkojen aikana saksalaiset yrittivät viivyttää venäläisiä kaikin keinoin, mutta antoivat heikkoa vastarintaa amerikkalaisille ja briteille. Sotilaat tiesivät mitä eroa on antautua jenkeille tai venäläisille.
Tässä vaiheessa saksalaisista tulee sankareita, kun tietyt kenraalit ottavat aloitteen omaan käteensä ja yrittävät avata evakointitien kaupunkiin, valtavien vihollisdivisioonien läpi. Täällä käytiin sodan epätoivoisimmat taistelut. Venäläiset olivat hurmassa päästessään verivihollisen sydämeen ja saksalaiset taistelivat kansansa tulevaisuudesta. Vaikuttavaa kamaa, eikä tippaakaan tylsää.

Pegasus Bridge, Stephen E. Ambrose

Jos tykkäsin Taistelutovereista (Band of Brothers), niin ahmit tämän kirjan illassa. Reilu 200 sivua tiukkaa tekstiä siitä kuinka britannian laskuvarjojoukot koulutettiin ja varustettiin Normandian maihinnousua varten. Eräs ratkaisevimmista kohteista oli Benouville kaupungin kaksi siltaa. Kohteen nimi oli Pegasus-silta. Britannian 6. laskuvarjodivisioonan D komppanian joukot saivat vastuulleen tämän kohteen haltuunottamisen. Siltojen pitäisi olla ehjänä ja brittien hallinnassa kun rannalta tulevat panssarijoukot etenevät Caenia kohti.
Kerrontatyyli on kuin kunnon romaanista. Sotilaat kuvataan ihmisinä eikä ramboina. Jotkut tosin saavat jopa Rambon näyttämään nössöltä. Jopa viholliset saavat inhimilliset kasvot.

D-Day, Stephen E. Ambrose

Kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää historian kuuluisimmasta maihinnoususta. Aluksi kerrotaan mitä tapahtui amerikkalaisten sektoreilla, sitten keskitytään brittien ja kanadalaisten seikkailuihin. Reilu 600 sivua pelkkää faktaa siitä mitä varusteita, aseita ja taktiikoita käytettiin molemmin puolin vallia. Poliittista kinastelua, joukkojen kouluttamista, uhkarohkeita tiedusteluretkiä miinakenttien keskellä (piti saada näyte rannan hiekasta, jne).
Tämä on se kirja, joka täytyy lukea, ennen kuin voi sanoa tietävänsä miten taistelu eteni ja miksi liittoutuneet pääsivät voittamaan. Kun olet saanut kirjan loppuun, niin ymmärrät miksi jenkkien Omaha ranta on niin usein pelien ja elokuvien näyttämönä. Se oli helvetti maanpäällä. Mutta kirja kannattaa lukea valtavan kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Operaation monimutkaisuus ja toteuttaminen oli eräs historian merkkipaaluista.

Wild Blue, Stephen E. Ambrose

741 pommittajalaivue, ja erityisesti Dakota Queenin miehistö, koostui nuorista pojista, jotka lensivät B-24 Liberator pommittajilla. Konfliktin aikana lennoilla oli pahimmillaan 50% kuolleisuuslukemia. Tukikohta rakennettiin Italiaan, ja sieltäkäsin lennettiin pommittamaan Saksaa ja Itävaltaa. Ambrose kuvaa viihdyttävästi miehistöjen elämää ja lentojen aikaista kauhua kun mustat ilmatorjunnan tuottamat räjähdykset tulevat yhä lähemmäksi, kirkas päivä muuttuu yöksi, niin sankkaa torjuntatuli oli pahimmillaan (saksalaiset oppivat keskittämään tulen "laatikoihin"), kunnes sirpaleet ropisevat lentokoneen peltejä vasten. Joskus kuuma kuolema pamahtaa siiven läpi, joskus rungon, joskus navigaattorin pään. Ja tietenkin Luftwaffen hävittäjät todistavat tehokkuutensa syöksymällä esiin juuri silloin kun ei pitäisi.
En voi käsittää mistä nämä pommikonemiehistöt saivat rohkeutta lähteä lennoille yhä uudelleen ja uudelleen.
B-17 Flying Fortress miehistöt eivät tietenkään myönnä, että B-24 Liberator olisi ollut parempi pommittaja. B-24 pommittajilla oli tosin pienemmät tappioluvut: 13,3% verrattuna B-17 pommittajien 15,2%. Liberatoreilla oli monta rakasta lempinimeä: New York Harbor Garbage Scows with Wings, Spam Can in the Sky, Banana Boat, Flying Prick, Pregnant Cow ja Old Agony Wagon. Lempinimet tulivat siitä, että konetta oli tajuttoman raskasta lentää. Trimmaus ja kurssin pitäminen kasvattivat pilotin vasemman käden hauista.