Todistuksia uskoontulosta (ja uskonnottomuudesta)

Erehdyin selaamaan tuota pahamaineista sivustoa, ja havaitsin kertomuksissa tietyn trendin. Useimmilla menee huonosti ennen uskoontuloa. Alkoholit ja huumeet, epäterveet elämäntavat, epäsosiaalisuus, kiusatuksi tuleminen, ahdistus, pelot, epäilyt oman elämän merkityksestä ja monet muut asiat kalvavat ihmisiä. Nämä ovat niitä pahimpia tapauksia ja ne ovat samalla kaikkein mielenkiintoisimpia tarinoita. Nämä ongelmat katosivat kuin taikaiskusta, kun ihminen otti Jeesuksen elämäänsä. Elämällä oli vihdoinkin joku tarkoitus. Television kuva kirkastui, palkankorotus, 20% vähemmän tahroja paidoille ja pidemmät ripset.
Ja mikäs siinä. Jos ihminen ei muuten pääse eroon huumeista ja on itsemurhan partaalla, niin ylistä Herraa, veliseni.

Itse en röökaa, juo alkoholia tai tupakoi. En ole tuntenut eksistentialistista ahdistusta elämäni aikana. Minulle kelpaa ajatus siitä, että tässä elämä on. Kun kuolen kaikki on ohi. Tulen olemaan yhtä suurissa tuskissa ja peloissa kuin ennen sikiökehitykseni alkua. Elämän tarkoitus on se mitä minä sille annan. Se riittää minulle, ja näin vaatimattomasti, se myös on lähimpänä totuutta. Tai ainakin lähimpänä sellaista totuutta jota voi edes loogisesti tarkastella. Teini-ikääni liittyi varmasti jonkinlaista arvonihilismiä, mutta se johtui enemmänkin taudista nimeltä teini-ikä. Sittemmin olen päätynyt eräänlaiseen objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välissä olevaan arvomaailmaan. Ja jos sattuisin päätymään amoralismiin, niin en olisisi silloinkaan haitallinen yhteiskunnalla. Olen kokeilumielessä päätellyt millainen amoralisti olisin. En silloinkaan satuttaisi tai loukkaisi ihmisiä ympärilläni tavallista enempää (eli en ollenkaan). Päättelyn perustana oli Kultainen sääntö. Vaikka en näe sitä universaalina ja objektiivisena Totuutena, noudattaisin sitä kuitenkin. Se mahdollistaa kaikkein tehokkaimman ja elämän kannalta helpoimman selviytymisen muiden ihmisten seurassa. Tämän takia ihmisen sisäiset arvomaailmat ovat lopulta yhdentekeviä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Joukkoon mahtuu aina niitä, jotka tuottavat ongelmia, mutta en näe itseäni heidän joukossa.

Enkä näe miten supernaturalismi tarjoaisi sen ainoan oikean arvomaailman. Jotkut väittävät, että ihminen voi olla moraalinen vain jos hän ottaa arvonsa suuremmalta auktoriteetiltä, eli Jumalalta. Eihän ihminen voi itse mennä päättämään mikä on oikein ja mikä väärin!
Tämä asia tarvitsee oman viestinsä, joten jatkan tästä ensi viikolla...

En ole koskaan menettänyt uskonnollista uskoa, sillä en ole koskaan ollut uskossa. Siksi elämäntarinani on aika tylsä näin uskonnollista muutosta ajatellen. Tajusin olleeni ateisti vasta silloin kun luin ensimmäistä kertaa mitä ateismi on. Se tapahtui joskus yläasteen alussa, en muista tarkkaan milloin. Olin ajatellut siihen asti, että kaikki ihmiset ajattelevat kuten minä. Eihän kukaan voinut ottaa niitä Raamatun tarinoita tosina? Puhuvia eläimiä, ihmisiä muutetaan suolapatsaiksi, sweet zombie-Jesus! Raamattu on luettu kahdesti kannesta kanteen ennen kuin olin 16 vuotias. Olin pitkään lukenut parempia ja vakuuttavampia tarinoita, tosin niiden kirjoittajana on ollut joku Tolkien. Minua oli siunattu... siis kuin sattumalta olin aavistuksen kriittinen jo pienestä pitäen.

Onneksi tuolta Uskoontulo-sivustolta löytyy sitten on näitä ilahduttavia ja söpöjä tapauksia, kuten Mika:

Lapsenusko vaihtui tietoiseen päätökseen seurata Jeesusta

Mä oon periaatteessa aina ollut semmosessa lapsenuskossa, kun äiti on vienyt mua aina seurakunnan kokouksiin.
Sitten kun olin siinä 13 vuotta, Tikkurilan varkkileirillä kysyttiin iltakokouksen jälkeen, kuka haluaa tulla uskoon. Silloin mä annoin mun elämäni kunnolla Herralle.
Sitten me muutettiin pois Tikkurilasta Korsoon. Mä menin seurakuntaan ja se oli aluksi vähän semmoista hajanaista ja mä ehkä vähän erkanin Jumalasta.
Sitten yhtenä iltana ennen nuortenkokousta mä päätin taas jatkaa seurata Herraa ihan täysillä ja sit mä täytyin Pyhällä Hengellä ja sain kielilläpuhumisen armolahjan ja olen sitä nyt käytellyt.