Hän puhuu kuolleille, oikeasti

Center for Inquiry kertoo Jean Stevensin elämästä. Tai oikeastaan siitä miten hän kommunikoi kuolleiden kanssa. 91-vuotias nainen koki elämänsä yksinäiseksi. Pennsylvanian pienessä Wyalysingin kaupungissa asuva Stevens kävi kaivamassa edesmenneen aviomiehen ja sisarensa ylös haudasta heti hautajaisten jälkeen.

Poliisi löysi palsamoidun James Stevensin lepäilemästä sohvalla autotallissa. June sisko löytyi toisen huoneen sohvalta. Syyttäjä ilmoitti, että leski Stevens saa takavarikoidut ruumiit kotiinsa, jos rakentaa niille kryptan. Stevens perusteli kaivuuhommia klaustrofobiallaan. Hän ei halunnut ajatella, että rakkaat ihmiset olivat lukittuina arkkuihin. Sen lisäksi hän halusi nähdä ja rupatella ruumiille.

Maahan haudatut ihmiset ovat poissa. Mutta kotona hengailevat ovat ikuisesti läsnä. Stevens ei ollut enää yksinäinen. Hän laittoi siskoonsa parasta parfyymia, silmälasit kasvoilla ja aviomies puettiin parhaaseen pukuun.

Stevens kertoi toimittajille, että hänellä on vaikeuksia hyväksyä kuolema. Entä jos kuoleman jälkeen ei ole mitään? Öisin Jean katselee tähtiä ja pohtii mysteeriä. Jonkun on täytynyt luoda maailma. Hän ei ole vannoutunut uskovainen, vaan haluaa uskoa. Jean ei odota, että kuolleet puhuvat takaisin. Hän puhuu tarkoituksella monologia.

Psykiatrian professori Helen Lavretsky kertoo uutisessa, että usein niillä jotka eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään on vaikeuksia hyväksyä kuolema. Sen lopullisuus pelottaa.

Koen kuoleman lopullisena pysäkkinä. Sen jälkeen olen yhtä suurissa tuskissa kuin ennen hedelmöitystä. Samoin olen yhtä suuressa pelossa/ilossa. Eli en tunne sellaisia asioita. Melko varmasti olen suuren pelon vallassa ennen kuolemaani, jos olen tietoinen sen saapumisesta.

Minua ei ole enää olemassa kuoleman jälkeen, aivan kuten minua ei ollut ennen hedelmöitystä. Toki minulle rakkaat ihmiset ovat rakkaita elämäni aikana. Aivan kuten he ovat rakkaita eläessään. Mutta kehon kuoltua ei kannata haikailla jäljelle jääneen biomassan perään. Saan enemmän irti muistelemalla vainajaa. Jean Stevensin ratkaisu ei sentään tuota harmia kuin herkkähipiäisille naapureille.

Olen ilmoittanut miten rakasta raatoani käsitellään kuolon korjatessa.